Voi hyvä jumala...

Läski sarvipäinen apina syö lapsen ja kakkaa kylän ruokavarastoon. Eikä se tee sitä ilkeyttään, vaan koska paha Kaizu on sen siihen huolellisesti kouluttanut. It does not matter, if you are playing Black and White.

Ole jumala! Ole hyvä tai paha! Siinä Black & Whiten seireeninkutsu. Kuka voi vastustaa tekoälykästä lemmikkiä, joka muuttuu tekojensa mukaan, tahi maailmaa, joka muuttuu sen mukaan, hallitseeko pelaaja kansaansa rauta- vai pumpulinyrkillä?

Hoo, jos olen minä Musta & Valkoinen, olen minä kaaaikille tunnettu. Tällaista hypeä ei ole ennen nähty. Ylimitoitetut ennakot ja lähinnä fiktiota edustavat eurooppalaiset pika-arvostelut ovat luoneet pelottavan hysteriahirviön, joka raivoaa internetissä kuin N'Sync teinityttöfestareilla. Jo tutoriaalin pelaamisen perusteella Black & White on julistettu Parhaaksi! Peliksi! Koskaan!

Se Black & White, jonka pelasin viittä vaille läpi, ei ihan muistuta median luomaa messiasta. Oikea Black & White yhdistää todella hienon teknisen toteutuksen, ennennäkemättömän määrän pikkunäppäriä jippoja ja mielenkiintoisen tamagotchin yksinkertaiseen, aika rajoittuneeseen strategiapeliin, jossa on yllättävät viisi kenttää ja tutoriaali. Betaversiohan tämä oli, mutta tarkistin Lionheadilta, että peli vastaa muutamaa korjattua bugia lukuun ottamatta finaaliversiota.

Olinko lopussa hyvä? Vai olinko paha? Olin pitkästynyt.

Viittaan kädellä

Siinä on oma viehätyksensä oikeasti käynnistää vuosia odotettu peli. Kun Black & White sitten pitkällisen aloittelun jälkeen pääsee vauhtiin, ohi innostusta tehokkaasti kampittavan, umpitylsiä jorisevan omatuntokaksikon sekä nollatasolta lähtevien tutoriaalien (ilman ohitusmahdollisuutta), itse kukin vetää syvään henkeä.

Toteutuksesta, varsinkin grafiikasta, on pakko vaikuttua, koska se oikeasti on todella jumalaisen hienoa. Maasto on näyttävää ja Elukan animointi ensiluokkaista. Jopa nuhapumpullani peli pyöri täysin pelattavasti aina viimeiseen kenttään, jossa se tukehtui muistivuotoon kiduttuaan pitkään ruudun verran sekunnissa. Bugi lienee korjattu.

Black & Whiten äänimaailma on komea, jopa ukkonen ryskyy niin kuin pitääkin. Betasta puuttui musiikki, joten sen olemassaolo tai tilanteen mukaan vaihtuminen jää Lionheadin lupailujen varaan. Maastoa en saanut muuttumaan, mutta varmaankin siksi, että olin tosi lussu keskitien kepujumala, jonka oikea käsi tippui ruokaa ja vasen salamoita. Ihmisiä uhraava Paha-Kaizu on saanut sentään lepakoita lentämään tornin ympärillä, mutta muuten täytyy uskoa Lionheadin vakuutteluun. Vänkiä pikku yksityiskohtia pelissä on aivan älyttömästi.

Molyneux halusi käyttöliittymän ilman kuvakkeita ja sen hän myös sai, mutta kuuluisa käteen pohjautuva käyttöliittymä on vähän käsi. Se nuolee aina maan pintaa ja hotspotin arvaaminen on turhan vaikeaa, esimerkiksi ruoan antaminen liikkuvalle elukalle on yllättävän vaikeaa ja tuskallista.

Mutta puiden repiminen, kivien tai kyläläisten nakkelu ja muu käsityö todellakin sujuu intuitiivisesti. Jopa taikojen tekemiseen käytetty systeemi, jossa loitsukuviot piirretään ilmaan, toimii riittävän hyvin. Fysiikka on mallinnettu kivasti, esimerkiksi kivet, kyläläiset ja tulipallot oikeasti "heitetään" hiiren liikkeellä.

Paratiisisaaret

Black & White sijoittuu saarista koostuvaan Edenin maailmaan. Sitä asuttavat eri etnisiin kliseisiin jaetut heimot, joita kaikkia yhdistää lammasmainen pasifismi: ne eivät keskenään tappele. Ihmispolot palvovat valopallon näköisiä jumalia ja kun paikalle tulen minä, alkaa kauhia jumalten sota.

Jumalien rankinglistoilla olen sieltä pienestä ja voimattomasta rääppäpäästä. Lähinnä leijailen valopallerona palvojien pään päällä, nakkelen kiviä, ja kannan puita tai ruokaa ihmispoloille. Joskus nakkelen ihmisiäkin, siinähän oppivat. Sääliä on vaikea tuntea, koska rodusta huolimatta kaikki mongertavat brittienglantia.

Kyläläiset osaavat hoitaa peltoja, kalastaa, kaataa puita, rakentaa ja lisääntyä. Tiedonjanoiset saavat esille näytön, josta näkee mitä kyläläinen tekee, sekä iän, elämän ja ravintotason. Tekemismittarin perusteella voisi liioitella, että pikkuihmisillä on tekoäly, mutta pelillisesti kyläläiset eivät ole sen kummempia raaka-aineen roudaajia kuin WarCraftien peonit.

Tekoälyn päätyö on pistää kyläläiset reagoimaan uskottavasti vaikka Elukkaan. Ne joko kerääntyvät ihailemaan sitä tahi juoksevat peloissaan karkuun. Mikäli en ole tyytyväinen siihen, miten pikku uusavuttomani hommia hoitelevat, voin pakottaa palvojiani vaikka puunhakkaajaksi, farmareiksi tai lisääntymään jokaisen vastaantulijan kanssa.

Pahan jumalan hävitysvimmaa hillitsee se, että ilmeisesti kyläläisten määrästä riippuu, kuinka laaja on sphere of influence eli piiri, jossa jumala voi vaivattomasti operoida.

Rakennan minä majanne

Jumalan nakki on myös huolehtia kylän laajentumisesta, eiväthän pasifistit osaa edes mökkiä rakentaa ilman eri käskyä. Turhaan mutkistetussa systeemissä työpaja rakentaa rakennustelineitä ja näitä yhdistellään tarvittava määrä, kunnes halutun asutustyypin minimimäärä on saavutettu. Sitten liikutellaan kasaa pitkin maastoa ja toivotaan, että ohjelma arpoo sen halutun rakennuksen.

Rakentaa voi asumuksia, toteemin, lastentarhan, hautausmaan, työpajan, uuden kyläkeskuksen sekä rotuspesifisen ihmeen, joka rodusta riippuen antaa bonuksia eri asioihin loitsujen tehosta lasten syntymiseen ja rakennusten vaatimaan puuhun. Kankea rakentaminen lienee käyttöliittymän vaatima hinta.

Sekä telineiden että itse rakennuksen pykääminen syö puuta kuin poliitikko lupauksia, joten puu on sellainen materiaali jota Black & Whitessa ei todellakaan ole kysyntää vastaavasti.

Palvokaa ja/tai kuolkaa

Jumala ei ole jumala, jollei hän pysty loitsuihin, jotka pelissä ovat ihmeitä. Mutta ihmeiden väkertämiseen tarvitaan voimaa, jota syntyy kun ihmiset rukoilevat temppelillä. Nopsemmin sitä syntyy kun eläimiä tai kyseisiä ihmisiä uhraa alttarilla. Temppeli on paitsi palvontapaikka myös Elukan koti, ja sen huoneista löytää statistiikkaa sun muuta.

Se, moniko rujopolygoninen palvoja temppeliin tulee tanssimaan, määritellään räpläämällä kylässä olevaa toteemia. Mitä enemmän sitä nostaa, sen enemmän kansa palvoo ja nopeammin voima kertyy. Mutta kun kansa vaan tanssii, jäävät hommat ja lapset tekemättä, ja jos jumala vielä unohtaa tuoda ruokaa, kansan syvät rivit madaltuvat nopeasti.

Joka rodun kylällä on omat loitsunsa, eli voidakseen luoda myrskyn pitää omistaa kylä, joka moiseen pystyy. Ihmeitä pelissä on kuulemma nelisenkymmentä, mikä pitää paikkansa jos loitsujen eri voimakkuudet lasketaan erikseen. Esimerkiksi perusmyrskyyn saa lisättyä salamat ja huippuna vielä tornadon, tulipalloja voi heittää yhden tai viiden rypäleen.

Tuhoa luovat tulipallo, räjähdys ja salama. Yhtä tärkeitä ovat hyvät loitsut, joilla saa luotua ruokaa, puuta, sadetta ja metsiä. Esimerkiksi sateella kastellaan puita ja peltoja, jolloin kasvu kiihtyy. Susilauma on aika käytännöllinen vastustajan kylän väestön poistamisessa paikkoja rikkomatta. Ärsyttäviä loitsuja ovat taikasuojat, joista toinen suojaa taioilta, toinen fyysiseltä vahingolta. Ne nimittäin hidastavat peliä, kun muutamassa paikassa tietokone pitää niitä melkein katkotta päällä.

Yleensä ottaen loitsut ovat aika kevyttä tasoa, varsinkin maataravisuttavia eeppisiä megaloitsuja jää oikeasti kaipaamaan. Jopa Sacrificeen verrattuna Black & White on kuin lähtisi ilmakon kanssa sotaan, esimerkiksi maastoamuokkaavia loitsuja ei ole.

Say hello to my little friend

Vaan eipäs unohdeta pääasiaa. Minä ja vähä-älyiset palvojani olemme vain statisteja näyttämöllä, jonka tähti on Elukka, tuo tekoälykäs tamagotchini. Oman Elukan saa pelin alussa, jolloin valikoimassa on lehmä, apina ja tiikeri. Elukan ulkomuodon voi vaihtaa myöhemmin, mutta sielu pysyy samana. Vaihto vaatii pikku ohjelman, joka vapauttaa uuden Elukan. Kirjoitushetkellä niitä oli kolme (pantteri, mandrilli ja hevonen) ja ne löytyvät Pelit Onlinesta.

Elukalle ilmeisesti arvotaan perusluonne. Jatkokasvattaminen sujuu teoriassa yksinkertaisesti: kun Elukka tekee jotain oikein, sitä rapsutetaan ja paijataan. Kun ei, sitä ruimitaan avokämmenellä. Tämä vaatii Elukan jatkuvaa seurantaa ja salamannopeaa reagoimista, sillä logiikka ei toimi, jos Elukan mielenkiinnon kohde yllättäen vaihtuu.

Pari esimerkkiä kasvattamisen vaikeudesta: Elukka syödä rouskaisee lapsen, annan selkään, ja opetus onkin "Elukka ei enää ole niin utelias". Tai kun Elukkani väänsi torttua ruokakasaan, löin sitä olettaen antavani käskyn "ÄLÄ paski ruokaan!". Seuraus: kestoummetus. Suosikkini on silti se, että surkea ja surullinen Elukka saadaan iloisemmaksi vetämällä sitä turpiin.

Elukka seuraa mitä isäntä tekee ja oppii siitäkin, ainakin jotain. Elukansäätöä varten on kolme mallia talutushihnoja. Oppimishihnalla sen saa vaikka ottamaan kyläläisen käteen, ja mahaa hieromalla sen saa syömään ihmisburgerin. Sitä kun vielä kehuu niin pian kylällä onkin pikku ongelma. Aggropanta saa Elukan käyttäytymään vihaisesti ja halipanta tietysti olemaan ystävällinen ja kiltti. Halipannalla kyläkeskukseen ankkuroitu hirviö esimerkiksi ainakin teoriassa yrittää hakea ruokaa ja puita pitääkseen pikku ystävänsä tyytyväisenä.

Virtuaalilemmikkejä harrastaville Elukka on varmasti ilon ja riemun aihe. Elukan ulkonäkö muuttuu sen mukaan, onko se hyvä vai paha. Syömistottumukset, bodaaminen ja tappelussa saadut vammat näkyvät myös suoraan sen ulkomuodossa.

Elukan kanssa puuhastelu on pelin parasta antia, joskin suhtaudun suurella skeptisyydellä Molyneux'n "kaksi Elukkaa istuu kukkulalla ja katsoo auringonlaskua" -juttuihin. No, ainakin Tuomas Tigru ystävystyi Nemesiksen elukan kanssa ja ne tanssivat aina kohdatessaan. Tuomas vielä itki ystävänsä perään, vaikka paha Nemesis pakottikin kaverit tappelemaan.

Tappelu ei ole varsinaisesti mikään Virtua Creature. Tappelussa hirviöt ovat lukittuneet kohti toisiaan, ja pelaaja saa epäsuoraan ohjattua Elukkaa lyömään, puolustautumaan, tekemään erikoisliikkeensä plus heittämään taikoja. Elukka ei kuole koskaan, vaan herää henkiin temppelissä.

Kun Elukka selkeästi on Black & Whiten vetoavin juttu, on todella käsittämätöntä, että sen käyttö vähän väliä estetään tai sitä rajoitetaan. Joissain kentissä pelkkä perusnysväys vie niin paljon aikaa, että laatuaikaa Elukan kanssa on vaikea löytää. Niinpä pelin lopussa Elukkani oli ruudun täyttävän titaanin sijasta vähän kyläläistä isompi. Ehkäpä arviolta kymmenet, jopa sadat kuolemat jättivät jälkensä.

Palvojat tahtovat peeeeelin!

Siinä ovat ne rakennusaineet, jotka pitäisi sillä Molyneux'n kuuluisalla pelinsuunnittelijanerokkuudella vielä sitoa yhteen maittavaksi peliksi. Eihän kukaan kuvittele, että tamagotchi ja tonni featureja riittää?

Yksinpelinä Black & White kestää tutoriaalin ja kokonaiset viisi maata. Yksinkertaisena juonena on kukistaa pääpahis Nemesis. Jostain luin väitteen, että Nemesiksen pieksemisen jälkeen Black & Whiteä voisi vääntää loputtomiin, mutta kun pelini loppui muistivuotobugiin, en pysty varmistamaan. En ymmärrä, miten se olisi mahdollista, sillä B&W käyttää valmiskarttoja.

Tutoriaali unohtaen kentissä päämäärä vaatii aina kylien kääntämistä omaksi palvelijoiksi, oli se päämäärä sitten Nemesiksen kiroaman maan puhdistus tai muiden jumalien terminointi. Kylä on minun, kun se uskoo enemmän minuun kuin vastustajaan. Kylillä on uskonvaje, joka neutraalilla kylällä on 500, mutta vastustajaan tiukasti uskovalla tuhansia ja nousee koko ajan vihulaisen auttaessa omiaan.

Kun minä mahtava jumala kekkaloin ja mekkaloin ihmisiä tai kiviä heittämällä, lahjoitan puuta tahi täräytän tulipallolla, bulkkirahvas tulee herran pelkoon ja minä saan uskopisteitä. Ihmeitä sun muita pitää muistaa kierrättää, sillä salamoihin ja ilmaiseen safkaan kyllästyy, jollei välillä ole muuta. Elukka on iso apu käännöstyössä: se pullistelee lihaksiaan ja vetää niin vakuuttavan breikkaus-moonwalking-session, että Michael Jacksoninkin naama menisi hymyyn jos vielä pystyisi.

Kun kylä vaatii tuhansia uskopisteitä, turhan pelleilyn asemasta rakennetaan viereen uusi pikkukylä, josta käsin tuhotaan naapurin asukkaat totaalisesti polttamalla, ryöstämällä ja susilaumoilla. Tyhjän kylän usko on nolla ja se on yhdellä lähetyssaarnaajalla kakunpala valloittaa. Prosessi on tylsää nysväystä, mutta sen vaihtoehto on megatylsä supernysväys joka kestää tuomiopäivään. Kun uskopisteet hypähtävät positiiviselle, kylä juhlii ilotulituksin ja on minun.

Varsinainen pelillinen osuus on siis rajoittunutta, hidasta köydenvetoa kylien hallinnasta, jota seuraa vaihtelevan raskas säätäminen kun kylä viritetään niin, että se pystyy palvomaan, muttei haihdu prosessissa. Sanotaanko näin, että onneksi tietokone ei pelaa kuin ihminen, sillä peliin riittäisi silloin yksi kenttä, jossa on kolme kylää, ja siitä keskimmäisestä käytäisiin köydenvetoa ikuisuus.

Kakkaa keräämässä

Black & Whiteä mainostetaan monisäikeisellä juonella. No ei todellakaan. Simppeli pääjuoni etenee ilmassa leijuvien kultakääröjen avulla, joita on pari-kolme per maa. Kun tuntee olevansa valmis etenemään, napsautetaan kultakääröjä ja peli nytkähtää eteenpäin.

Hopeakääröt tarjoavat bonustehtäviä. Nämä bonustehtävät sopivat Black & Whiteen enimmäkseen yhtä hyvin kuin slapstick-huumori Schindlerin listaan, sillä ne eivät liity juoneen ja vain osa sopii koko jumalpeliteemaan. Näitä ovat se kuuluisa veljeni on sairaana metsässä -esimerkki: palauta veli ja saat lahjaksi tarvitsemasi pääkiven. Tai tapa veli ja sisko, hajota mökki ja ota kivi. Tämä on kehittynein tehtävä mihin olen törmännyt, eikä mielestäni ole esimerkki nerokkaasta pelinsuunnittelusta. Tai hukkuvat lapset, jossa skripti estää lasten poimimisen vedestä, siihen pitää käyttää Elukkaa. Se on hyvä esimerkki "täydellisestä vapaudesta".

Loput tehtävät joko edustavat brittien anaalifiksaatiohuumoria tai ovat peräisin Nuoren miehen aiwopähkinä -kirjasta vuodelta -38. Sanonpahan vaan, että jos minä pelaan jumalpeliä, en halua mitään sokkelotehtäviä, musiikkipuzzleja, Hanoin torneja enkä etenkään kerätä kakkapökäleitä metsästä (varsinkin kun metsä syttyi tulee ja ilmeisesti kakkapökäleet kanssa. Vaikka niitä ei siis enää ollut, tehtävää ei katsottu suoritetuksi). Aivan liian harva tehtävistä sopii peliin, mutta onneksi niitä ei ole pakko suorittaa. Jos niitä jaksaa suorittaa, saa jonkun palkinnon, ylimääräisen loitsun tahi loitsuautomaatin. Logitechin pörinähiiren omistajille pelissä on oma tehtävä, ja peli tukee surinahiirtä muutenkin.

Tulin, näin, menin

Kannattaa sitten pelata neljä maata ennen kuin alkaa lähettää haukkumakirjeitä tai tilittää pelin ihanuutta julkisilla areenoilla. Noin kolmen ensimmäisen maan aikana Black & White maistui aika herkulta. Elukkaa oli aikaa kouluttaa ja kaikki oli vielä tuoreen tuntuista. Kun Black & White kaatui viimeisen kentän lopussa muistivuotoon, olin oikeastaan helpottunut, sillä sitä ei enää pitkään aikaan ollut ollut hauska pelata.

Pelin ideat jäävät hajanaisiksi ja tempovat peliä eri suuntiin sen sijaan, että tukisivat toisiaan. Mutta Black & Whiten suurin heikkous on sen keskin- ja yksinkertainen, rajoittunut pelillinen selkäranka, jonka paukut on käytetty ennen puoltaväliä. Kun peruskuviot ovat selvillä, on nähnyt suurimman osan kaikista hienoista pikku yksityiskohdista, hienoon toteutukseen on turtunut, jäljelle ei jää kuin perusrutiinien toisto ja odottelua.

Elukan opettaminenkin on pääasiassa saman asian toistamista siinä toivossa, että oppi menee perille. Muuten odotetaan, että tulee voimaa, odotetaan, että saadaan tarpeeksi puuta, odotetaan, että rakennus X saadaan pykättyä, odotetaan, että Elukka laahustaa paikalle. Tai kannetaan ruokaa palvontapaikoille (miksi siihen ei riitä yksi ruokakasa?), etsitään lisääntyjiksi sopivia naisia, tasataan resursseja (miksei ihmeellinen tekoäly osaa käydä naapurilta lainaamassa?), kerätään avuksi puuta, ruokitaan Elukkaa, yritetään saada se nukkumaan, sun muuta. Vapaus on näennäistä, sillä pelisäännöt ovat hyvällä ja pahalla samat.

Kolme vuotta odotettu Black & White on alkukiihkon jälkeen hidastempoista puuhastelua, joka toimii ohjelmaleluna, eikä sen enempää kiusaa kuin kiihota. Se ei ole Musta, ei Valkoinen, vaan Harmaa.

Simsin suosion huomioon ottaen en viitsi arvata, miten Black & Whiten käy. Ainakin kahdelle ryhmälle sen luulisi maittavan: ensinnäkin hoivailupelien (Little Computer People, The Sims, Creatures) ystävillä voi Elukan viehätys tasapainottaa kaiken muun. Toinen ryhmä ovat aloittelevat pelaajat, joille Black & White voi tuntua kokonaisuudessaan tarpeeksi tuoreelta, jopa nysvääminenkin sujuu uutuudenviehätyksen vedossa.

Kaikkihan Black & Whiten kuitenkin ostavat: se on pääsylippu suureen Onko Black & White paras peli koskaan vaiko ylihypettyä jöötiä -keskusteluun. Minäkin ostaisin pelin vain saadakseni tietää.