Jos puolisosi ammuttaisiin kuoliaaksi, lapsesi kidnapattaisiin ja puoli kaupunkia jahtaisi sinua konetuliaseet ojossa, mitä kaikkea olisit valmis tekemään?
Sonyn oman Team Sohon Getaway-toimintapeli hämärtää videopelin ja elokuvailmaisun rajat tavalla, josta 80-luvulla osattiin vain uneksia. The Getaway on kuin elokuva, jossa pelaaja hoitaa toimintaosuudet. Tarina kertoo rankasta päivästä, jolloin vaimo murhataan ja lapsi kidnapataan, ja johon mahtuu hurjaa kaahailua ja järjetöntä väkivaltaa Lontoon alamaailman syövereissä.
Elokuvamaisessa kerronnassa seurataan samat tapahtumat kahdesta eri näkökulmasta: päähenkilönä toimii ensin entinen gangsteri Mark Hammond, jonka jälkeen tapahtumat kelataan poliisi Frank Carterin silmin. Taustalla naruja vetelee tarinan konna eli rikolliskiho Charlie Jolson, joka ei kaihda koviakaan otteita vastustajiensa eliminoimisessa.
Pelaajan tehtäväksi jäävät likaiset työt, joissa veri lentää ja pelti rypistyy. Miljöönä on 50 neliökilometriä Lontoon keskustaa ja parisenkymmentä juonta kuljettavaa tapahtumapaikkaa. Hämmästyttävintä asiassa on, että kaupungilla voi ajella vapaasti ilman häiritseviä lataustaukoja.
Lontoon keskusta on täynnä autoja ja ihmisiä, joskin molempia on vähemmän kuin oikeasti. Annan anteeksi, sillä Getawayn virtuaalimaailma hakkaa uskottavuudessa Vice Cityn mielikuvituskaupungin. Kaksipyöräisten puuttuminen näin prätkän omistajana häiritsee, mutta viimeisen päälle yksityiskohtaisesti mallinnettu kaupunki kuuluisine nähtävyyksineen korvaa vajeen moninkertaisesti.
Reippaina käymme rekkain alle
Lontoo, on moraalin loppu. Lontoo, sinne kaikilla on hoppu. Lontoo, hei hallelujaa. Lontoo, siellä kulkee lujaa.
Kaarat ovat tosielämän arkiautoja, joiden seassa pyörii leegio Lontoon busseja ja takseja. Kaikki ajokit ovat anastettavissa ja niiden ajo-ominaisuudet vastaavat todellisuutta. Kuvakulmaa ei saa itse päättää, vaan kamera jököttää tiukasti menopelin takana.
Peltilehmät myös hajoavat. Lievimmässä tapauksessa koslasta puhkeavat renkaat, jolloin ohjattavuus kärsii. Kolareissa pelti rypistyy, ikkunat hajoavat ja saattaapa auto roihahtaa tuleen. Myös moottori voi leikata kiinni kesken pakomatkan ja tuprauttaa mustat savut silmille.
Englantilaisten tapa ajaa tien väärällä puolella tuo liikennekaaokseen eksoottista lisäväriä. Joissakin harvoissa aikarajallisissa tehtävissä on pakko ajaa talla tiskissä, jolloin meno on hurjempaa kuin Burnoutissa ja Need for Speedissä yhteensä. Ihmisten yliajaminen ei kannata, sillä jalankulkijat hidastavat matkantekoa autoon mätkähtäessään.
Getawayn tekijät eivät halunneet peliin karttaa ja ruudulla pönöttävä nuoli olisi ollut paha tyylirikko, joten suunnistusongelma ratkaistiin laittamalla opasteet auton vilkkuihin. Mitä tiuhempaan ne vilkkuvat, sitä jyrkempi käännös on tehtävä. Systeemi toimii pienen totuttelun jälkeen loistavasti.
Frank Carterin ei jeparina tarvitse noudattaa liikennesääntöjä, mutta Mark Hammondin on syytä ajaa siivosti, ellei halua sinnikästä poliisiarmadaa peräänsä. Sinivuokot rakentavat oikeaoppisesti tiesulkuja, mutta perustaktiikkana on kiilata eteen ja antaa aseiden laulaa, joten kaduilla käydään verisiä välienselvittelyjä. Ennen kuin ruumiit ehtivät kunnolla jäähtyä, takaa-ajo jatkuu entistä kuumempana, eikä tylsiä hetkiä ratin takana juuri ole.
Rakennuksiin sijoittuvissa toimintaosuuksissa pelaajaa ei päästetä yhtään helpommalla. Eteneminen on ajoittain vaikeaa ja tallentamaan pääsee vasta tehtävän lopussa. Normaalisti vapaan tallennuksen puute olisi selvä miinus, mutta tässä tapauksessa se lisää mukavasti jännityksen kutinaa vatsanpohjassa. Kuolon kangistaessa ei tarvitse aloittaa aivan alusta, sillä tehtävissä on kahdesta neljään tarkistuspistettä.
Pelko ja viha
Lontoo, siellä virtaavat tonnit. Lontoo, siellä räjähtää pommit. Lontoo, on suuri ja ruma. Lontoo, on kulttuurin suma.
Ampumiselle on vaihtoehtoja, sillä vihollisen voi tainnuttaa pyssyn perällä tai paljain käsin. Parissa tehtävässä hiiviskely on onnistumisen edellytys, mutta usein ainoa keino edetä on tappaminen. Nuppiosuma on aina kohtalokas, paitsi jos kyseessä on joku pelin päähenkilöistä, joihin kuluu lyijyä keskimääräistä enemmän. Pelaaja kuuluu samaan kastiin, joten yksi tai kaksi osumaa ei pahasti haittaa.
Terveyspalkin puuttumisesta huolimatta hahmon terveydentilasta ei ole epäselvyyttä. Vaatteiden läpi tihkuva veri ja klenkkaava askel kielivät nikkelimyrkytyksestä. Laastaria tai muita ensiaputarvikkeita on turha etsiä, vaan aika ja hetken seinään nojailu parantavat pahatkin vammat. Näinhän se toimii valkokankaallakin.
Leffamaista vaikutelmaa lisää se, että ruudulla ei näytetä tietoja aseiden ammusmääristä. Kun pyssy sanoo klik klik, on aika napata uusi reukku seuraavalta uhrilta, jonka kakkostehtävä on tulla tapetuksi mahdollisimman näyttävästi. Esimerkiksi portaikkoon ammuttu gangsteri vierii rappuset alas kuin Loiri nuorena.
Vaikka Getawayn maailma on koruton ja raaka, aseilla ei rehvastella. Loogisesti hahmo voi kanniskella vain muutamaa mutkaa kerrallaan. Käsiase on perustyökalu, jonka voi sujauttaa povitaskuun, jos tarjolla on järeämpää rautaa, kuten konepistooli tai haulikko. Kaikkiaan asevalikoima on niukan askeettinen ja pesäpallomailaa eksoottisempaa välinettä ei arsenaalista löydy.
Padilla ampuminen käy kätevästi. Jos ei halua sihdata itse, napinpainalluksella tykin saa sojottamaan kohti lähintä vihollista. Liian helpoksi työsarkaa ei voi haukkua, sillä ilma on usein täynnä epäterveellistä metallia.
Hahmon muut kontrollit on pyritty pitämään yksinkertaisina, mikä kostautuu ajoittain virheliikkeinä. Asia kiusaa erityisesti muutamassa millintarkkaa liikkumista vaativassa episodissa, joihin kankea sankari ei kunnolla taivu. Yleensä hahmo tottelee käskyjä kiltisti.
Pelkistettyä todellisuutta
Lontoo, on rotujen vihaa. Lontoo, siellä rakkaus on lihaa. Lontoo, on olutta ja ruohoo. Lontoo, siell on helppo saada kuonoon.
Kahteenkymmeneenneljään näytökseen jaettu juoni ansaitsee kehut, vaikka Jerry Cottonia monimutkaisempaa draamaa on turha hakea. Kahdelta kantilta kerrottu tarina on oivalluksena nerokas ja tuo pelaamiseen kaivattua vaihtelua. Jälkimmäinen poliisin osuus on helpompi, sillä ajoittain apujoukot hoitavat osan pahoista pojista.
Juonta kuljettavat välipätkät on tehty digitoimalla näyttelijöiden esittämät kohtaukset filmiltä bittimuotoon. Kun aidonnäköiset eleet ja ilmeet yhdistetään roolihahmojen käyttämään ronskiin alamaailman slangiin, on helppo unohtaa katsovansa peliä. Tekniikka maksaa varmasti enemmän kuin peliteollisuuden perinteisesti käyttämä yksinäinen ääninäyttelijä studion kulmassa lukemassa vuorosanoja perä perään, mutta turha itkeä laskua, jos lopputulos on erinomainen. Pikkuharmina elokuvamaisia välinäytöksiä ei voi ohittaa.
Ulkoilmakohtaukset saavat PlayStation 2:n yskähtelemään ajoittain. Pääsääntöisesti maisemat vaihtuvat riittävän liukkaasti, mikä on sinänsä pieni ihme rakennusten ja ajoneuvojen yksityiskohtaisuutta ajatellen. Vice City nylkyttelee ihan yhtä paljon, vaikka sen grafiikka jää kauas Getawayn loistosta.
Grafiikka, äänet ja juoni loksahtavat Team Sohon paketissa kohdalleen, ja kokonaisuus on ylistyslaulunsa ansainnut. Muutaman kerran tarina jäi junnaamaan paikalleen, kun ennalta määritelty tapahtuma ei jostain syystä aktivoitunut. Pieni harmi, mutta ei missään nimessä peli-ilon tappaja. Samaa voi sanoa pienistä tekstuuriongelmista, jotka ovat kuin veripisara piraija-altaassa.
Monet Getawayta kritisoineet ovat marisseet, että pelissä on paljon epärealistisia kohtia ja toiminnan vapautta rajoitetaan liikaa. He ovat hukanneet koko pelin koukun. Getaway ei edes yritä mallintaa todellisuutta vaan elokuvaa. Kun sen oivaltaa, taustalla soiva peribrittiläinen Dempsey & Makepeace -tyylinen musiikki kuulostaa suorastaan nerokkaalta.
Getaway on kovien miesten viihdettä, jossa pastellivärit ja hyppynappi nauretaan suohon. Olkoon, että matala nilkkoihin asti ulottuva pöytä on Hammondille ylittämätön este eikä lasersäteen ali pääse ryömimällä. Samanlaisia epäjohdonmukaisuuksia vilisevät kaikki action-leffat, eikä kukaan valita.
Getawayn maailma on tyly. Väkivaltaa ei naamioida huumoriksi, vaan asiat kerrotaan tinkimättömällä asenteella kuten parhaissa Tarantino-leffoissa. PC:llä on jo Mafia, joten oli aika, että PlayStation 2:lle saatiin samantasoinen toimintapeli, jossa on panostettu myös juoneen maxpaynemaisen räiskyttelyn ohella.
Hauskaksi Getawayta ei voi väittää, eivätkä ideatkaan ole uusia, mutta silti lineaarisesti etenevä tarina imaisi minut sisuksiinsa kuin pölynimuri legon. Kun kokemuksen vielä kruunaa viimeisen päälle laadukas toteutus ja ripaus elokuvan taikaa, oli helppo antautua Pakotien vietäväksi.
Lontoo, on helvetti ja taivas. Lontoo, siellä unohtuu vaivas. Lontoo, city peittyy sumuun. Lontoo, sinä sekoat sen humuun.
Ari Kekkonen
94
