Tapio Salminen (Pelit)
Maanantai 05.04 klo 21
Flunssa osoittaa mukavia laantumisen merkkejä. Maanantainen sulkapallopeli on kuitenkin vielä pakko jättää väliin. No, liikunnan voi aina korvata toiseksi parhaalla vaihtoehdolla, television töllöttämisellä.
Aika korkata Buffyn toinen kausi, jossa on taitaa riittää katsottavaa koko pääsiäisviikoksi. Nähtäväksi jää, muodostuuko tästä oma henkilökohtainen kärsimysviikkoni vai ei. Toivottavasti ei, odotan parasta ja pelkään pahinta.
Katson putkeen kuuden levyn kausisetin ensimmäisen levyn eli neljä ensimmäistä jaksoa. Mukana on sekä mukavaa viihdettä että sarjan tähän mennessä huonoin jakso. Hyvänä puolena toisella kaudella on selvästi kiinnitetty huomiota Gellarin taisteluliikkeisiin, sillä potkumatsit yön otusten kanssa ovat huomattavasti ensimmäistä kautta näyttävämpiä. Tämä näkyy etenkin avausjaksossa.
Toinen parannus on Gellarin vaatekertojen siistiminen. Nyt mukana ei ainakaan neljän jakson perusteella enää ole niitä joka toisen osan pakollisia katuhuora-kuteita. Avausjaksossa hauskasti älytään jopa selittää se ihmetys, miksi Buffylla on joka jaksossa erilaisten vaatteet: erossa asuva isä ostaa lahjoja tyttärelleen.
Avausjakso (When She Was Bad) toimii kohtalaisen hyvin, mutta dialogi tuntuu jotenkin jäykältä ja näyttelytyö etäiseltä. Näyttelijät tosiaan tuntuvat olleen kesälomalla ja tauon jälkeen hahmoihin palautuminen ei onnistu heti. Kukaan ei oikein tunnu olevan kotona rooleissaan ja homma lipsuu vähän käsistä. Ihan katsottavaa viihdettä silti ja lopun potkumatsi Masterin luiden äärellä toimii.
Kakkosjakso (Some Assembly Required) putoaa kauas kauden avauksesta. Tällaisiin osiin pitäisi laittaa alkuun isolla Täytejakso-varoitustarra. Korni ja kulahtanut Bride of Frankenstein -vedätys ei voisi varmaan mitenkään olla enemmän väkisin väännetty. Juttu ei toimi millään tasolla, vaikka näyttelijät alkavat hiljalleen löytää roolinsa uudelleen. Ainoa hyvä kohta on pätkä, jossa Cordelia yrittää ihan rehellisesti kiittää Xanderia henkensä pelastamisesta, mutta Xander vain pyyhkäisee koko homman sivuun. Pientä esimakua tulevasta?
Kolmannessa jaksossa (School Hard) päästään taas vähän tekemisen meininkiin. Spike saapuu kaupunkiin ja Angelin menneisyydestä selviää jälleen yksi uusi salaisuus. Angel alkaa muutenkin hahmona tuntua hiukan vähemmän ärsyttävältä, ilmeisesti joku on tajunnut liian murjottamisen vaarat. Huomio jopa isketty osuvasti Spiken suuhun, joka ihmettelee Angelin Anne Rice -aktin toimivuutta.
Spike ja tämän kumppani Drusilla vaikuttavat hahmoina juuri sellaisilta sekopäiltä, jota sarjaan on kaivattu. Onneksi samalla päästään (päästäänhän?) eroon rasittavasta Anointed Onesta, jolla ei vieläkään ollut sarjassa mitään funktiota. School Hard on avausjakson tavoin viihdyttävä, mutta ei silti mitenkään ihmeellinen jakso. Mukana on vähän liikaa hahmoesittelyn tunnelmaa.
Lisäksi osan perusidea Buffyn pakottamisesta vanhempainiltaan on huteralla alustalla, kun sankari yhtäkkiä kuin tyhjästä uhataan erottaa koulusta. Mistä tämä nyt äkkiä putosi? Saatiinko Buffy jotenkin syylliseksi edellisen osan tulipaloon? Mutta ilman erotusideaa Buffy ei olisi illalla koululla, vampyyrit eivät voisi hyökätä sinne ja osa menisi mönkään. Oh well.
Jos kauden toinen jakso oli täyteosa, niin neljäs pätkä (Inca Mummy Girl) kisaa tiukasti samassa kategoriassa. Tässä osassa ei toimi kuin yksi lyhyt kuva, jossa Bronzen lavalla soittava kitaristi katselee yleisössä eskimoasussa seisoskelevaa Willowia. Willow'n hahmo, typerät vaatteet ja musiikki sopivat vain yhteen jollain oudolla musiikkivideomaisella tavalla.
Kaikki muu on jaksossa aivan hanurista, pahimpana aina välillä jostain tyhjästä paikalle hyppivä, puukkoa heiluttava mölisijä, joka taas katoaa heti uudelleen paikalta. Tuli melkein pahalla tavalla mieleen Loirin ja Simo Salmisen klassinen röyhtäisijä-sketsi. Sarjan ehdottomasti tähän mennessä huonoin jakso, joka pani oikein ihmettelemään, onko kukaan edes lukenut käsikirjoitusta ennen kuvauksiin ryhtymistä.
Hyppelevä taso ja selvät käynnistymisvaikeudet synkistävät kuvaa, mutta muuten sarja tuntuu kehittyvän. Hahmojen kanssa tehdään hiljalleen lisää työtä ja homma saa syvyyttä. Toivottavasti joku vain tajuaa jättää hirveimmät täytejaksoideat käyttämättä.
Tiistai 06.04 klo 20.
Päätin vihdoin pelata Final Fantasy X:n International-version lopputaistelun läpi, kun kaikki mahdollinen tuli jo tehtyä. Tajuttoman kestävien Dark Aeonien mättämisen jälkeen yhdellä iskulla kuolevat loppuvastukset tuntuvat aika säälittäviltä, olisivat saaneet vähän virittää niitä. Spira saa unohtua hetkeksi, nyt on aika palata Sunnydaleen.
Vuorossa ovat toisen kauden osat 5-8, eli dvd-paketin toinen levy. Pohjalla on sarjan tähän mennessä huonoin jakso, joten odotukset ovat aika ristiriitaiset. Toisaalta tähän hommaan alkaa tulla huolestuttava rutiini, kohta en varmaan osaa selvitä päivää ilman neljää uutta Buffy-jaksoa, olivat ne sitten hyviä tai huonoja. Melkein toivon, että sarja ei paranisi, silloin irti päästäminen olisi paljon helpompaa. Muuten lopussa uhkaa kaikkien aikojen EPDN, täytyy varmaan hankkia nitrot etukäteen.
Levyn ensimmäinen osa (Reptile Boy) ei herätä suurempia hurraahuutoja. Jälleen yksi turhanpäiväinen täytejakso, tällä kertaa aiheena on se kaikkien kauhutarinoiden klassinen pahaa palvova yliopistoveljeskunta. Mukana on pari hyvää sanailua Xanderin ja Willow'n välillä, muuten tämän osan olisi yhtä hyvin voinut hypätä yli. Ei kuitenkaan aiheuttanut akuutteja kouristuksia Inca Mummy Girlin tapaan.
Halloween-jakson alkuosa näyttää huolestuttavalta. Olin jo valmis kirjaamaan osan taas yhdeksi täytejaksoksi, mutta puolessa välissä homma saa hieman uutta puhtia ihmisten muuttuessa esittämiksiin hahmoiksi. Kaupungin kaaos ja maailmanlopun meininki on viihdyttävää, minkä lisäksi Xander on vaihteeksi mukava nähdä erilaisessa moodissa.
Hienostorouvana nyhjöttävä Buffy sen sijaan on rasittava, ilmeisesti oikean puhetyylin opettelu olisi ollut Gellarille liian vaikeaa. Ethan Raynen ensiesiintyminen ei vakuuta, tyyppi tuntuu lähinnä ärsyttävältä. Spikea alkaa myös uhata inflaatio, tyyppi kun ei isoista puheista huolimatta tunnu saavan mitään aikaiseksi. Blondi syöksyy torahampaat ojossa pakoon jo toisen kerran yhtä monen jakson sisällä. Kaiken kaikkiaan silti ihan siedettävä jakso surkeasta alusta huolimatta.
Kolmas jakso (Lie to Me) alkaa myös hiukan tokkuraisesti, mutta paketti toimii näistä toisen levyn osista parhaiten. Buffyn vanhan ihastuksen näyttelijäksi olisi vain pitänyt valita joku muu, nyt tyypistä arvaa heti ensimmäisestä kuvasta, että joku ei ole kohdallaan. Kokonaisuuden paras osuus on loppupuoli, jossa muka hyviä vampyyreita odottavat gootit kohtaavat sopivan karun totuuden. Buffyn ja Gilesin sanailu aivan lopussa sitoo osan hienosti yhteen nimeä myöten. Mukavaa perustason katsottavaa.
Neljäs jakso (The Dark Age) yrittää valottaa Gilesin villiä nuoruutta. Viskiä kittaava sänkileukainen Gilesin onkin mukava kontrasti tavalliseen verrattuna, mutta muuten nuoren Gilesin happosekoilut tuntuvat jotenkin liian 60-lukulaiselta. Eihän Giles nyt sentään NIIN vanha ole.
Pääjuoni kostavasta zombidemonista on kuin huonoimmista mahdollisista kauhunovelleista revitty, onneksi jakson pelastaa paluun tekevä Ethan Rayne. Halloween-jakson ärsyttävyys on tyystin poissa, nyt tyyppi on juuri sopivasti englantilaisen niljakas. Hyvää on myös alkupuolen taistelukohtaus, jossa Buffy pistää päihin verikuljetusta ryöstäviä vampyyreita. Toisella kaudella taisteluiden koreografiaan ja kuvaukseen todellakin kiinnitetään enemmän huomiota. Kokonaistasoltaan Dark Age liikkuu samalla siedettävällä aaltopituudella Halloween-osan kanssa.
Nyt kahdeksan jakson perusteella toinen kausi ei jaksa vielä vakuuttaa laadullaan. Mukana on tähän asti ollut häiritsevän paljon turhanpäiväisiä täytejaksoja, eivätkä niiden toimivampienkaan osien ideat tahdo kantaa koko jakson kestoa. Mukana on hyviä tunnelmointikohtia, mutta yleistaso on itse asiassa tähän asti ollut heikompi kuin ensimmäisellä kaudella. Tai sitten flunssan aisteja turruttava vaikutus alkaa kulua pois ja alan vasta nyt palata takaisin omaksi kriittiseksi itsekseni.
Keskiviikko 07.04 klo 19.
Flunssa on vihdoin parantunut sen verran, että raahauduin tänään duuniin. Ilta kuuluukin sitten tehokkaasti sohvaperunana, neljän jakson Buffy-annoksen keskeyttää välillä vain uusi CSI.
Vuorossa ovat toisen kauden osat 9-12, eli kausisetin kolmas levy. Saattaa olla, että flunssan jäätyä taakse joudun jossain vaiheessa arkipäivinä pudottamaan jaksojen määrän kahteen per ilta. Vaikka tämä saattaa kuulostaa uskomattomalta, niin Sunnydalen ulkopuolellakin voi olla elämää. Ainakin vielä.
Toinen kausi ei ole tähän asti vakuuttanut, mutta nyt isoon pyörään saadaan vihdoin hiukan lisää vauhtia. Levyn aloittava tuplajakso What's My Line on kokonaisuutena parasta kakkoskauden Buffya tähän mennessä. Päivän mörkö -juttujen sijasta nyt viedään tarinaa eteenpäin ihan kiitettävää tahtia.
What's My Line alkaa vauhdilla, jopa hiukan liian hyperaktiivisesti. Tuntuu kuin kaikki olisivat juoneet liikaa kahvia ja sinänsä ihan hauska sanailu on melkein liian terävää. Etenkin Buffy tuntuu saaneen yliannoksen Bart-seerumia. Onneksi kofeiinin vaikutus kuluu pois melko nopeasti ja nokkeluudet tasoittuvat normaalille tasolle.
Osan iso koukku on tietenkin Kendran ilmestyminen kehiin. Tätä en edes tiennyt etukäteen, mutta osasin silti odottaa. Olihan Buffy teknisesti hetken kuollut. Hauska idea sinänsä, mutta Kendran jamaikalainen mongerrus on aika rasittavaa kuunneltavaa. Onneksi murre pehmenee toisessa osassa jo selvästi. Ehkä joku älysi kertoa näyttelijälle, että Queen Latifa -akti meni vähän yli.
Spike on jälleen oma saamaton, mutta silti hauska itsensä, mikä ei oikeastaan yllätä yhtään. Drusilla sen sijaan paranee (kirjaimellisesti) koko ajan. Jälkimmäisestä osasta jäi mieleen myös hauska siirtymä palavan kirkon raunioiden alle hautautuneista vampyyreista koulun roskaruoka-automaatin perunalastuihin. Fried to the crisp and all. :)
What's My Linessa on mukava tekemisen meininki ja kaksoisjakso tarjoaa taas vaihteeksi viihdyttävää Buffya. Erinomaisuudesta ollaan silti vielä kaukana, mukana on yhä hiukan liikaa isomman tarinan pohjustuksen makua.
Tähän väliin tuli CSI ja Buffy meni hetkeksi tauolle.
Las Vegasista takaisin Sunnydaleen: levyn kolmas jakso Ted on todella ristiriitainen paketti. Alun osuus Buffyn äidin uudesta poikaystävästä ja Buffyn ongelmista tämän kanssa on niin perustason teinihuttua kuin vain olla ja voi. Mutta sitten tapahtuu yllättävä käänne ja osasta löytyy äkkiä oikeaa, kunnollista draamaa. Buffyn ja tämän äidin välinen tuska tuntuu aidolta ja puolivaiheillaan jakso tarjoaa ylivoimaisesti parasta Buffya tähän asti. Hyvä osuus päättyy kuitenkin tylysti lopun surkeaan robottikäänteeseen, joka laskee osan taas turhien täytejaksojen tasolle.
Loistavasta puolivälistään huolimatta Ted on lopulta aika heikko jakso. Erityisesti osassa ärsytti Tedin tekemien ruokien jatkuva alleviivaaminen ja tyrkyttäminen, ihan kuin jokainen ei varmasti olisi tajunnut jo alusta lähtien, että niissä pikkupitsoissa ja pipareissa on jotain hämärää.
Levy päättyy taas yhteen täytejaksoon (Bad Eggs), tällä kertaa Sunnydale on huonon Invasion of the Body Snatchers -kloonihyökkäyksen kohteena. Ainoa kohtalaisen toimiva idea on hauskojen hillybilly-vampyyriveljesten tuominen mukaan hämäyksenä. Muka paha uhka kutistuu vain huumoripläjäykseksi, mutta se on parasta, mitä tämä osa pystyy tarjoamaan. Tulevaisuudessa vähemmän näitä ja enemmän juonta, kiitos.
Päivän lopetustunnelmat ovat huomattavasti paremmat kuin eilen. What's My Line -parijakso vie isompia juttuja vaihteeksi eteenpäin ja Tedissä oli sarjan paras hetki tähän asti. Toivottavasti kakkoskausi rakentaa jatkossa tämän päälle ja jättää täytejutut sivuun. Niitä on nähty jo tarpeeksi.
Torstai 08.04 klo 20.
Edessä pitkä pääsiäinen, töiden tekemisen sijasta voin vaikka tuhlata elämääni Buffyn tuijottamiseen. Valmistauduin viisaasti mahdolliseen pyhien aikana iskevään pakkomielteeseen ja lainasin Nikolta reilusti etukäteen kolmannen kauden dvd-setin.
Saa nähdä, miten käy. Ainakin kakkoskausi on menossa hyvää vauhtia oikeaan suuntaan. Katson putkeen setin neljännen levyn eli toisen kauden osat 13-16. Levy on kokonaisuutena varsin viihdyttävä eikä mukana ole yhtään täysin turhanpäiväistä täytejaksoa.
Tästä lähtien käytän jutuissa osien nimiä väliotsikkoina. Näin jaksot erottuvat helpommin toisistaan, kun viestien pituus muuten tahtoo koko ajan venyä pitemmäksi ja pitemmäksi.
Surpise / Innocence
Kaksi ensimmäistä osaa, Surprise ja Innocence, muodostava eri nimistään huolimatta yhden isomman kokonaisuuden. Ensimmäisessä osassa Buffy ja Angel kiehnaavat vähän liikaa ja jatkuva toisten huulissa roikkuminen alkaa jo mennä jo vähän yli. Toisaalta se sopii jakson teemaan ja jäähyväisten hetki satamassa toimii hyvin.
Musiikki toimii molemmissa jaksoissa hienosti ja Xanderin sinkojuoni on hauska. Sekopäinen Drusilla kohoaa suosikkilistallani jatkuvasti ja Spike puolestaan saa pyörätuolista lisäpisteitä. Täytyy olla raskasta Spiken kaltaiselle suurisuulle.
Ensimmäinen osa (Surprise) jää jälkimmäisen (Innocence) jälkeen, sillä vasta Innocencessa Angel(us) pääsee vauhtiin. Angelin palaaminen omaksi vanhaksi itsekseen on paras juonenkäänne koko sarjassa tähän asti, toivottavasti homma pysyy tällaisena vielä ainakin koko loppukauden. Pahaa Angel on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin vain jatkuvasti Buffya lääppivä kurttukulma. Ja näin palasimme Dawnson's Creek -maasta takaisin Sunnydaleen.
Parijakso on mukavaa katsottavaa, vaikka mukana onkin muutamia häiritsevän alleviivaavia teemoja. Erityisesti ohimooni tökki Buffyn ja Angelin yhtymisen ja eroamisen alleviivaaminen samanlaisella vesisateella. Ensimmäisessä ollaan ulkona vesisateessa, toisessa sisällä sprinklerien alla. Turhaa lisädramatisointia, kyllä homma olisi mennyt muutenkin perille. Tarinapuolelta Ms. Calendarin vääntäminen osaksi isompaa juttua tuntuu aika väkinäiseltä. Pienempänä sivuhuomautuksena Willow'n uusi poikaystävä Oz on aivan liian täydellinen herrasmies, tyypissä on pakko olla jotain vakavasti vialla. Mutta pienet urputukset sikseen, Angelin muuttuminen pahaksi virkisti sarjaa kivasti ja kaksoisjakso on tarinaltaan parasta Buffya tähän mennessä.
Phases
Heti seuraava jakso (Phases) osoittaa sitten ne epäilyni Ozista oikeiksi. Aivan demonia pojasta ei sentään saada, mutta universumin huonoimpaan susipukuun hypännyt ihmissusi kuitenkin. Ihmissuden maskeeraus on todella säälittävä, karvakin näyttää joltain vanhalta lattiamatolta. Jos ihmissusi ei olisi ollut Oz, niin jakso olisi taas yksi turhanpäiväinen täyte tarinaosien väliin. Kun kyse on Ozista, niin tapahtumilla sentään on jotain kiintymäkohtaa isompaan kuvaan ja ne syventävät hahmoja.
Phasesin alussa näyttää huolestuttavasti siltä, että edellisien osien isot muutokset työnnetään täysin taka-alalle. Onneksi asioita ei kuitenkaan unohdeta kokonaan ja Angel lähettää ihmissusijahdin keskellä Buffylle pienen lahjan. Juuri tällaisia juttuja tarvitaan pitämään mielenkiinto yllä ja kantamaan isompaa juonta suvantojen yli. Täytejaksoksi ihan viihdyttävä paketti.
Bewitched, Bothered and Bewildered
Sama tyyli jatkuu levyn neljännessä jaksossa (Bewitched, Bothered and Bewildered). Osassa on selvät täytejakson merkit, mutta siinä kehitetään sentään Phasesin tavoin hahmoja. Xanderin ja Cordelian ympärillä pyörivä noitajuoni ei ole kovin originaali, mutta se on silti hauska. Paras kohta koko osassa on Xanderin hidastettu kävely käytävää pitkin musiikin tahdissa, nauroin itseni kippuraan. Dramatiikan puolelta se pieni hetki, jossa Cordelia ottaa Xanderin kaulakorun kaulastaan toimii hienosti.
Angel vierailee onneksi myös tässä jaksossa, mikä muistuttaa isommasta tarinasta. Lisäksi loistavana ideana Xanderin pieleen mennyt loitsu on vaikuttanut myös Drusillaan. "Mitä mieltä olisit ikuisesta elämästä?", siinä voisi olla Spikelle selittämistä seuraavana aamuna, eikun iltana. :) Phasesin tavoin ihan mukava perustason jakso.
Aluksi synkältä näyttänyt toinen kausi parantaa jatkuvasti juoksuaan. Nämä neljää osaa ovat kaikki varsin katsottavia ja Angelin muuttuminen vanhaksi itsekseen on erinomainen käänne. Tätähän täytyy melkein katsoa heti lisää... huolestuttavaa.
Perjantai 09.04 klo 00.
Oh god, it's happening. Taidan hiljalleen olla astumassa sen näkymättömän rajan yli, jonka jälkeen vain nyökkäilen tyytyväisenä, kun Niko selittää suu vaahdossa Buffyn erinomaisuutta. Fanipojaksi on vielä matkaa, mutta sen verran päästä jo viiraa, että aloitan toisen neljän jakson setin puoliltaöin lähes suoraan edellisen perään. Vuorossa ovat toisen kauden osat 17-20 eli dvd-paketin toiseksi viimeinen levy.
Passion
Uusien jaksojen katsomisinnostusta ei yhtään ainakaan vaimenna se, että eteen tulee heti ensimmäisenä tähän mennessä kirkkaasti paras Buffy-jakso. Levyn ensimmäinen osa (Passion) on erinomaista draamaa alusta loppuun, mukana ei ole paljoakaan ylimääräistä. Turhien Viikon elokuvahirviö -ideoiden sijasta tarinassa keskitytään pahan Angelin mielitekoihin, kun tämän jatkaa yritystään satuttaa Buffya.
Angelin pahuus ei jää vain puheiden asteelle, vaan hirveistä teoista perverssiä mielihyvää saava luonne tulee tyylillä esille. Kokonaisuus on kirjoitettu erinomaisesti aina tunnelmaan loistavasti sopivia kertojaääniä myöten. Pääasiassa äänessä on Angel itse, mutta osa loppuu todella komeasti Buffyn lyhyeen voice-overiin, jossa tämä jatkaa Innocencessa toteamaansa kommenttia, jonka mukaan hän ei ole vielä valmis tappamaan Angelia. Tämän osan tapahtumien jälkeen hän vihdoin joutuu hyväksymään sen tosiasian, että Angel on mennyttä ja hänet pitää lopettaa.
Musiikkia käytetään hienosti tunnelman luojana ja koko osa on leikattu tarkasti heti alun Bronze-osuudesta lähtien. Angel ilmestyy tyylikkäästi kaksi kertaa kuin tyhjästä kuvaan jonkun kävellessä kameran edestä. Leikkaukset ovat niin sujuvia, että katsoja ei voi olla varma, oliko Angel jo paikalla ensimmäisessä ruudussa vai ilmestyikö hän vasta äsken kuvaan. Kuvaus on komeaa etenkin kohtauksessa, jossa Angel ajaa takaa neiti Calendaria. Ulkona pimeän käytävän pylväiden välistä hahmojen kasvoille välillä putoava valo korostaa kohtauksen dynamiikkaa ja jännitettä hienosti.
Osan Passion-nimi tulee ilmi monin eri tavoin, mikä auttaa tekemään jaksosta hienon yhtenäisen kokonaisuuden. Toisaalta mukana on intohimoa eri muodoissa, mutta ennen kaikkea kysymys on sanan alkuperäisestä merkityksestä, kärsimyksestä, Buffyn ja tämän ystävien tuskasta. Tässä osassa ei ole Buffymaisia nokkeluuksia kuin muutama alkupuolella, mutta kokonaisuus ei todellakaan kaipaa niitä. Huumorin sijasta keskitytään komeaan draamaan ilman yhtään liian yrittämisen tuntua.
Upean jakson upein kohtaus on osuus, jossa Angel katselee ikkunasta, kun Buffy ja Willow kuulevat puhelimessa neiti Calendarin kuolemasta. Etenkin Willow'n järkyttynyt reaktio on sydäntä särkevä ja väliin hienosti leikattu ulkona virnistelevä Angel tuntuu ensimmäistä kertaa oikeasti pelottavalta, kuvottavan häiriintyneeltä psykopaatilta.
Passion on niin omalla tasollaan muihin tähän asti näkemiini Buffyihin verrattuna, että melkein ihmetyttää sen tulleen pitkälti samoista käsistä. Eniten hämmästyttää se, että käsikirjoituksesta vastaa sama henkilö (Ty King), joka kirjoitti surkean Some Assembly Required -osan. Passionissa kaikki osuu kohdalleen ja hyvä käsikirjoitus tuntuu innoittaneen kaikki huippukuntoon näyttelijöistä ohjaajaan ja leikkaajaan asti. Lisää tällaista!
(Lisäys maanantaina 12.04 klo 03: katsoin juuri Passionin uudelleen ja se on edelleen ylivoimaisesti paras Buffy-jakso. Sitä katsoo puolet ajasta iho kananlihalla. Lisäyksen aikaan olen nähnyt melkein koko kolmannen kauden, vain kolme viimeistä jaksoa uupuvat.)
Killed by Death / I Only Have Eyes for You / Go Fish
Huipputason jälkeen vuorossa on paluu karuun arkeen, sillä levyn loput kolme osaa ovat taas vaihteeksi täytejaksoja. Ensimmäisessä (Killed by Death) Buffy makaa sairaalassa ja pelastaa lapset heitä vainoavalta Freddy Kruger -kloonilta, toisessa (I Only Have Eyes for You) Sunnydalen lukiossa riehuu se standardi itsemurhan tehneen teinipojan kummitus ja kolmannessa (Go Fish) ideat revitään Creature from the Black Lagoonista. Huviksi muodostuu lähinnä sen elokuvan nimeäminen, mistä mikäkin idea on varastettu.
Kolmikosta paras jakso on keskimmäinen, I Only Have Eyes for You. Tämä lähinnä sen ansiosta, että Angelilla, Drusillalla ja Spikella on siinä pari hyvää yhteistä kohtausta. Spike myös pääsee vihdoinkin eroon pyörätuolistaan, jokohan nyt joku takoisi Angeliin hiukan herranpelkoa. Taitaa silti olla turha toivo, Spike vain puhuu, mutta tekee vähän.
Huonoin jakso taasen on viimeinen, Go Fish. Sen perusidea on niin naurettavan typerä, että se ei mene läpi edes millään idioottitasolla. Uimajoukkueen pojat muka muuttuvat merihirviöiksi, koska valmentaja sekoittaa heidän saunahöyryynsä steroideja. Siis HALOO? Vieläkin sattuu päästä. Osan ainoa hyvä asia on Angelin pieni pikavisiitti.
Keskitasolle jää kolmikon ensimmäinen jakso, Killed by Death. Siinä sairaalan pimeillä käytävillä saadaan luotua parissa kohtaa pientä David Lynch -tunnelmaa, mutta vain hetkeksi. Parhaassa kohtauksessa Xander pysäyttää Buffyn huoneeseen pyrkivän Angelin ja yllättää itsensäkin tahdonvoimallaan.
I Only Have Eyes for You ja Killed by Death ovat katsottavia, mutta aika heikkoja osia. Angelia muistetaan onneksi näyttää, jotta isompi kuva ei kokonaan sumentuisi taukojen aikana. Go Fish sen sijaan on yksi sarjan tähän asti huonoimmista jaksoista, ehkä jopa huonompi kuin surkea Inca Mummy Girl ölisevine puukkojunkkareineen.
Kakkoskaudelta on nyt jäljellä enää kaksiosainen finaali. Täytyy sanoa, että Passionin jälkeen odotukset ovat ehkä liiankin korkealla. Hyvä merkki sarjan yleisestä tasosta on myös täytejaksojen hiljainen parantuminen, kauden jälkipuolella niihin on yleensä edes yritetty upottaa jotain pientä hahmoja rakentavaa tai isoon kuvaan liittyvää. Mutta mikään sarja, jossa on Passionin tasoisia osia, ei voi olla kokonaan huono. Pelkäänpä, että alan olla mennyttä kalua. Tunnen itseni jotenkin syylliseksi, miksiköhän?
Perjantai 09.04 klo 16.
Pitkänperjantain teemaan sopivasti vuorossa on Buffyn oma kiirastuli toisen kauden lopusta. Dvd-setin viimeisellä levyllä on vain kaksiosainen kauden päätös eli osat 21 ja 22.
Becoming part 1 / Becoming part 2
Becoming part 1 ja Becoming part 2 jatkavat tyylillä kauden parhaiden osien vakavampaa teemaa. Odotusten mukaisesti homma pyörii pääpahojen eli Angelin, Drusillan ja Spiken ympärillä. Osissa myös valotetaan hiukan hahmojen, erityisesti Angelin menneisyyttä.
Flashbackit menneisyyteen ovat periaatteessa hauska idea, mutta ne eivät oikein palvele osien sisällä mitään tarkoitusta. Ne kyllä syventävät hahmoja, mutta asialla ei ole vielä mitään todellista käyttöä. Sen takia ne tuntuvat vähän päälle liimatuilta ja osien turhalta pidentämiseltä. Joskus nämäkin jutut kai on silti pakko kertoa.
Buffy joutuu kohtaamaan elämässään suuria muutoksia ja jälkimmäisen osan lopetus on tyylikäs. Musiikkia käytetään etenkin lopussa hienosti ja tunnelma on kauden päätökseksi sopivan haikea ja puoliksi cliffhangermainen. Angelin palaaminen takaisin hyväksi juuri ennen lopun uhrausta toimii. Spike puolestaan pukee sanoiksi sen, mitä kaikki ovat varmasti ihmetelleet: miksi ihmeessä vampyyrit koko ajan haluavat tuhota maailman, sillä sen jälkeenhän heillä ei olisi enää mitään syötävää? Mainiosta Spikesta on muutenkin tullut sarjan totuuden torvi, jonka kautta tekijät tuntuvat ihmettelevän omia päätöksiään.
Vaikka tunnelma on kohdallaan, on tarinassa ongelmansa. Kaikki toisen kauden isoimmat sivujuonteet suljetaan kerralla niin suppuun, että kolmannen kauden aloitus tuntuu ajatuksena tyhjältä. Kendran potentiaali tuhlataan turhaan kuolemaan, Angel katoaa helvettiin varmaankin epämääräiseksi ajaksi ja kaiken kukkuraksi Spike ja Drusilla kurvaavat pois paikkakunnalta. Kaiken vaivalla rakennetun rysäyttäminen kerralla rikki tuntuu vain jotenkin liian äkkinäiseltä ja hyvien ideoiden tuhlaukselta.
Toisaalta tässä on nyt mahdollisuus viedä sarja kokonaan uuteen suuntaan, kun Buffy karkaa kotoa ja pääpahat on räjäytetty ympäri kulmakuntaa. Toivottavasti Buffyn karkaaminen ja isot muutokset tarkoittavat sitä, että käsikirjoittajat ovat tajunneet kuluttaneensa lukiojutut hetkeksi loppuun. Kun ei tarvitse enää keksiä epätasaisia täytejaksoja, niin voidaan keskittyä tarinaan. Toivottavasti.
Becoming on viihdyttävä parijakso ja pakottaa jatkamaan sarjan katsomista. Eihän tätä nyt tällaiseen tilanteeseen mitenkään voi lopettaa. Passion on silti yhä täysin omalla tasollaan, siinä käytetään samoja elementtejä kuin Becomingissa, mutta vielä paljon hienommin ja tyylikkäämmin.
Alkaa tosiaan näyttää siltä, että Buffy on vanginnut myös minut mukaansa. Sarjassa viehättävät erityisesti pienet yksityiskohdat, joilla voidaan viitata johonkin monta osaa sitten tapahtuneeseen juttuun. Tulee vähän samanlainen olo kuin Sandmania lukiessa, jossa jokaisessa kuvassa saa olla tarkkana. Korostan silti sanaa vähän, Neil Gaimaniksi Josh Whedonilla on vielä paljon matkaa. Ensimmäiset askeleet on silti otettu.
