Lauantai 24.04 klo 13.
Vitoskauden päätös veti takin niin tyhjäksi, että seuraavan kauden aloittaminen heti sarjan finaalilta vaikuttavan jakson jälkeen ei tuntunut sopivalta. Odotin siis seuraavaan päivään, nukutun yön jälkeen suruaikaa on kulunut tarpeeksi. Vuorossa on kuudennen kauden korkkaus neljällä ensimmäisellä jaksolla.
Bargaining part 1 / Bargaining part 2
Sarjan uuden elämän aloittava tuplajakso on yhdistetty DVD:llä yhdeksi kokonaisuudeksi, joten liitän ne saman väkiotsikon alle. Kuudes kausi starttaa hautausmaalta, jossa telepatiaa käyttävä Willow ohjaa tovereitaan ja Spikea vampyyrijahdissa. Paikalla huhkii myös Buffy, tai oikeammin uudelleen koottu Buffybot, aito slayer on yhä kuollut ja kuopattu. Kesän aikana jatkuvasti voimiltaan kasvava Willow on astunut ryhmän johtoon.
Tuplajakson alkupuoli on melkoista tyhjäkäyntiä. Jengin jäsenet vain valmistautuvat auttamaan Willowia loitsussa, jonka pitäisi herättää Buffy takaisin henkiin. Hieman outona yksityiskohtana porukka ei ole kertonut kenellekään Buffyn kuolemasta ja käyttää Buffybotia tämän tilalla. Tässä on sinänsä oma logiikkansa, mutta yksi asia ihmetyttää: miten kukaan ei muka voi tietää Buffyn kuolleen, jos tämä kerran on haudattu ja hautausmaalla seisoo komea Buffyn nimellä varustettu kivi? Vähintäänkin hämärää.
Buffybot elää perheen mukana kuin Buffy ikään. Tunnelma on välillä aika kieroutunut, kun kaikkien sureman ystävän/siskon klooni häärii keittiössä aamulla ruokaa laittaen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pieni surullinen yksityiskohta on Buffyn huoneessa yöllä latauksessa makaava Buffybot, joka on silmät auki hiljaa kuin ruumis. Myös kuva kadulla rikki menneestä, tyhjiä tynnyreitä vasten toistuvasti kävelevästä Buffybotista on tehokas.
Ensimmäisen osan ainoa todellinen huippukohta on osuus, jossa Spike on Dawnin lapsenvahtina. Leppoisana keskusteluna alkanut kohtaus kääntyy vakavaksi, kun Spiken suru ja itsesyytös Buffyn kuolemasta nousevat pintaan. Näyttelytyö on koskettavaa katsottavaa.
Alkupuoliskon ilmeiseksi tunnekoukuksi tarkoitettu kohtaus Gilesin lähdöstä takaisin Englantiin ei iske kovin lujaa. Jäähyväiset ovat pian ohi ja kaikki jatkavat elämäänsä lähes kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kaksoisjakson jälkimmäisessä osassa päästään jo hiukan paremmin asiaan. Buffyn herääminen arkussa on kohtalaisen karu ja hyvin kuvattu, etenkin Buffyn näkökulmasta esitetty kuva arkun kantta repivistä käsistä toimii. Jotenkin maan alta heräämisen shokki ei silti oikein välity katsojalle asti. Paremmalla pimeyden ja äänien käytöllä kohtaus olisi voinut olla vielä huomattavasti tehokkaampi.
MC Demonsin repiessä kaupunkia palasiksi Dawnin ja Spiken välillä on taas pari onnistunutta kohtausta. Erityisesti moottoripyörän varastaminen on hyvä kohta. Kaksikon keskeinen välittäminen puskee läpi kaikista yhteisistä kohtauksista.
Heränneen Buffyn raahautuminen helvetin esikartanon läpi on toteutettu kelvollisesti, asiaa ei välttämättä tajua heti. Kuvat saavatkin lisää merkitystä vasta seuraavan jakson katsomisen jälkeen, kun Buffy kertoo olleensa taivaassa. Ei siis mikään ihme, että Dantemaisen helvetilliset näkymät heti heräämisen jälkeen eivät ainakaan auta hahmon psyykettä. Hyvä osuus on kohta, jossa Buffy näkee demoneiden repivän moottoripyörillä Buffybotin palasiksi. Vähemmästäkin voisi luulla olevansa helvetissä.
Kaksikon parhaat tehot saadaan irti loppuosuudesta, joka alkaa Dawnin löytäessä maassa palasina makaavan Buffybotin. Kohtaus heijastelee hienosti The Bodyn loppuhetkiä, jossa Dawn kysyy Buffylta "Where did she go?" ja kurottaa koskettamaan äitinsä ruumista ehtimättä kuitenkaan koskaan niin pitkälle. Nyt Dawn kurottaa myös koskettamaan rikkinäistä Buffybotia, joka kuitenkin herää ja Dawn vetää kätensä pois. Robotti-Buffy ihmettelee ääneen "Where did I go?" pariinkin otteeseen, kunnes sammuu kesken lauseen.
Loppu edelliskauden päätöksestä jääneessä tornissa on sekin hyvä. Paikka vetää Buffya puoleensa kuin magneetti, ja ajatus tutusta paikasta hyppäämisestä tuntuu lohdulliselta jatkuvan helvetin tilalla. Dawnin hätä on kuitenkin lopulta Buffyn omaa suurempi ja kaksikko karkaa tornista sen sortuessa. Paikan romahtamisen voi tulkita kuvaavan Buffyn vanhan maailman tuhoutumista, kaikki on nyt muuttunut.
Bargaining-parijaksolla on isot saappaat täytettävänään, sillä vitoskauden päätöksen jälkeen ei voida vain suoraan palata normaaliin elämään. Ryösteltyjen katujen ja palavien autojen luoma helvetin esikartano on toimiva idea, jonka merkityksen tajuaa parhaiten kuitenkin vasta myöhemmin. Suurin osa jaksokaksikosta on melko päämäärätöntä keskustelua, tunnelma onneksi paranee loppua kohti. Kokonaisuutena melko yksiulotteinen ja paikallaan junnaava jakso, joka kohoaa pääasiassa hyvä loppuosuutensa ansiota katsottavalle perustasolle. Menetyksen ja uudelleen löytämisen tunteet ovat unohtuneet jonnekin.
Afterlife
Afterlife jatkaa tarinaa suoraan edellisen osan lopusta, kun Dawn tuo hiljaisen Buffyn takaisin kotiin. Heti alun hienossa kohtauksessa Dawn puhdistaa Buffyn kasvoja kostealla pyyhkeellä ja toteaa "There you are, I knew you were under that dirt somewhere". Tämä on toimiva Aliens-lainaus, jossa Ripley pyyhkii Newtin kasvoja ja toteaa lähes tarkalleen samat sanat. Nyt osat ovat vain kääntyneet toisin päin, nuorempi tyttö saa hoitaa äitihahmoaan. Kohtaus on myös kuvattu komeasti peiliä apuna käyttäen.
Spiken reaktio Buffyn jälleennäkemiseen on hyvin näytelty ja Spike tuntuu olevan ainoa hahmo, joka tajuaa jotain Buffyn nykyisestä tilasta. Pari jakaa pienen yhteisen hetken ennen kuin ystävät syöksyvät paikalle tuhansine kysymyksineen. Hieno kohta on ulkona vetisin silmin asiaa miettivät Spike, joka toteaa Xanderille, että Willow pystyy enempään kuin muut luulevatkaan. Muuten hienossa kohtauksessa ihmetyttää vain yksi asia: miten Spike pystyi nostamaan Xanderin puuta vasten ilman hirveää kipua? Eikö piirin pitänyt estää kaikki ihmisten kimppuun käyminen?
Spiken sanat taikuuden riskeistä saavat vahvistuksensa, kun joku otus alkaa kummitella jengille. Otoksista Anyan kummittelu on ensimmäinen oikeasti säikäyttänyt kohta koko sarjassa tähän asti, se tulee ja menee riittävän nopeana piikkinä.
Kummittelun sijasta jakson pääpaino on surullisella, etäisellä tunnelmalla ja Buffyn ja Spiken suhteen kehittämisellä. Buffy hakee ystäviensä sijasta lohtua Spikesta, ja tämä on myös ainoa hahmo, jolle Buffy pystyy kertomaan totuuden. Upeassa loppuosuudessa Buffy valehtelee ensin ystävilleen olleensa helvetissä, mutta ulkona hän paljastaa Spikelle olleensa oikeasti rauhallisesti taivaassa. Tähän verrattuna nykyinen vastuiden ja ristiriitojen repimä maailma tuntuu helvetiltä. Idea on todella hieno ja luo koko sarjaan täysin uuden pohjan, kun Buffy kiitollisuuden sijasta syyttää ystäviään jatkuvasta tuskastaan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kohti uutta, entistä tummasävyisempää tulevaisuutta.
Keskinkertaisen kauden aloituksen jälkeen Afterlife siirtää koko sarjan uudelle synkemmälle tasolle. Koko jakso toimii mahtavasti, eikä mukana ole pahempaa tyhjäkäyntiä. Osa vain paranee toisella katsomiskerralla, sillä silloin tajuaa paremmin kaikki Buffyn hienovaraiset reaktiot ystävien kommentteihin. Esimerkiksi lopussa Buffy näyttää vihaiselta, kun hän toteaa Willowille "So it was you who brought me back". Tätä ei ymmärrä ensimmäisellä kerralla kunnolla, mutta lopun ison paljastuksen jälkeen se tuntuu äkkiä järkevältä. Willow on pääsyyllinen siihen, että Buffy revittiin pois taivaallisesta rauhasta maalliselle vaellukselle. Buffy ei koko jakson aikana hymyile kertaakaan, mikä sopii henkeen erinomaisesti.
Afterlife on mahtavan tunnelmallinen jakso, joka kohoaa tähän mennessä koko sarjan kärkiviisikkoon. Käänne Buffyn taivaasta putoamisesta on kertakaikkisen nerokas.
Flooded
Kauden neljännessä jaksossa murheen laaksossa matkustava Buffy joutuu kohtaamaan uuden elämän tosiasiat, kun rahat eivät riitä elämiseen ja pankki ei suostu antamaan lainaa. Komediaa ja vakavampia osia yhdistelevä osa esittelee kuutoskauden yllättävät pääpahikset, aikaisemmista osista tuttujen nörttien muodostaman superkolmikon.
Nörttitrio on pääasiassa komediallinen elementti, millä on hyvät ja huonot puolensa. Porukkaa ei voi oikein ottaa vakavasti, mutta kolmikon nörttimäisyydestä revitään onnistunutta huumoria. Toisaalta huvittavuus ei välttämättä istu hyvin kuutoskauden muuten selvästi aikaisempaa synkempään tunnelmaan. Porukka lienee kirjoitettu mukaan juuri tummia sävyjä tasapainottamaan, mutta liian ilmiselvä nauratusryhmä voi alleviivata kontrastia liikaa ja heikentää molempia osia. Tässä osassa kolmikko ainakin vielä ajaa asiansa, sillä se ei syö liikaa aikaa vakavammalta tarinalta.
Nörttien esittelyn lisäksi Floodedin pääteema on Willow ja tämän voimien kanssa kasvava vastuuttomuus. Jakson ehdottomasti hienoin kohtaus tapahtuu taikakaupan takahuoneessa, jossa Willow seuraa Buffyn harjoittelua. Willow höpöttää tuttuun tyyliinsä yhtä sun toista Buffyn palaamiseen liittyvää, mutta säkkiä aggressiivisesti hakkaava Buffy ei lähde mukaan keskusteluun. Sen sijaan Buffy pysähtyy pitkäksi aikaa tuijottamaan uhkaavasti Willowia, hahmo tuntuu olevan valmis hyökkäämään minä hetkenä hyvänsä. Tilanne laukeaa lopulta, kun Willow tajuaa ruumiinkielen ja perääntyy takaisin huoneen takaosaan. Tällaista kohtausta ei olisi vielä viime kaudella voinut edes kuvitella tapahtuvan.
Myöhemmin Willow saa lisää pyyhkeitä paikalle palanneelta Gilesilta. Hyvin kirjoitetussa ja näytellyssä kohtauksessa Buffyn keittiössä Giles syyttää Willowia suoraan vastuuttomasta taikuuden kanssa leikkimisestä, hänelle ei ollut mitään oikeutta tuoda Buffya takaisin. Viesti ei kuitenkaan mene perille, ja lopulta Willow jopa suoraan uhkaa Gilesia.
Vanha vain muille elävä Willow on taikavoimien kasvamisen myötä muuttumassa itsekkääksi, muiden elämään sekaantumista omana oikeutenaan pitäväksi hahmoksi. Jos eteen tulee joku ongelma, niin se korjataan magialla, koska se on mahdollista. Refleksiivisen toiminnan sijasta Willow ei enää pysähdy ajattelemaan seurauksia. Pohjimmiltaan hän tarkoittaa hyvää, mutta ajattelumallin mukaan oma hyvä on hyvä kaikille, koska hän on viisaampi kuin muut. Hahmon kehitystä on mielenkiintoista seurata ja alkuperäisestä nörtti-Willowista on tultu jo hämmästyttävän pitkälle.
Spiken ja Buffyn suhde kehittyy taas hiukan, kun pari istuu hetken miettimässä murheitaan. Spike saa myös irrotettua Buffysta tämän kauden ensimmäisen, pienen hymyn. Muuten Buffy pysyy vakavana myös tässä jaksossa. Loppu on hyvä, kun Buffy pudottaa puhelinsoiton jälkeen kaiken muun ja ryntää tapaamaan Angelia kaupungin ulkopuolelle. Elämän tuskan keskellä Angelin näkeminen tuntuu ainoalta mielekkäältä teolta ja hän tiputtaa vastuunsa Gilesin syliin asiaa edes miettimättä. Edes Dawnista huolehtiminen ei käy mielessä.
Flooded tarjoaa muutamia erinomaisia kohtauksia, mutta kokonaisuus jää vain hiukan perustason paremmalle puolelle. Nörttikolmikon osittain toimiva huumori rikkoo muuten tunnelmallista ja vakavaa jaksoa liikaa. Aikaisemmin melko mustavalkoinen Willow saa jatkuvasti lisää harmaita sävyjä ja hahmo on menossa todella mielenkiintoiseen suuntaan.
---
Buffya ankarasti kolhineen vitoskauden jälkeen sarja lähtee todella kiinnostavaan suuntaan. Idea Buffyn taivaasta putoamisesta on mahtava ja lisää hienosti kitkaa jengin välille. Uutta synkkyyttä tasapainottamaan tuotu nörttikolmikko on hauska, mutta voi pahimmillaan tuhota tunnelmointiyritykset kokonaan. Tällä kaudella pääpahis ei tosin taida olla varsinainen pointtikaan, sarja taitaa keskittyä enemmän Buffyn kivuliaaseen paluuseen. Toivottavasti.
Lauantai 24.04 klo 19.
Kuutoskausi alkoi erittäin lupaavasti. Synkkä ja masentunut Buffy on irrallaan ystävistään ja Willow puolestaan on muuttumassa vallanjanoiseksi maagiksi. Toivottavasti suuntaa jatketaan ainakin vielä vähän aikaa, nyt on aika katsoa kuudennen kauden toinen levy eli osat 5-8.
Life Serial
Life Serialin alussa Buffy palaa takaisin Angel-tapaamisestaan. Itse varsinaista kohtaamista emme näe, ehkä se on Angelissa. Buffy saa heti muistutuksen ulkopuolisuudestaan, kun muut ovat jo aterioineet ilman häntä.
Alku jatkaa vakavaa tunnelmaa hyvin, mutta sitten siirrytään komedian puolelle. Jakso esittelee uudet supernörtit tarkemmin, kun nämä kiusaavat elämänsä lankoja keräilevää Buffya pitkin päivää. Nörtit on kirjoitettu tyylilleen uskollisesti ja dialogi on paikoitellen erittäin hauskaa. Erityisesti alkupuolen tappelu kuolontähden pakoputkien sijainnista saa hymyilemään.
Jakso ottaa vakavia teemoja ja heittää ne katsojalle huumorimyllyn läpi jauhettuna. Tässä menetetään jotain, mutta myös saadaan jotain. Loppupuolen Buffy-Spike-ryyppyilta olisi voinut toimia paremmin vakavana, nyt kissanpennuista pelaaminen ja Buffyn jatkuvat pikkutyttömäiset reaktiot viskiin eivät ole erityisen hauskoja.
Puolivälin Buffy-testit toimivat onneksi varsin hyvin. Aikahyppely yliopistolla alkaa hienosti Buffyn katsoessa taivasaiheista renessanssimaalausta Taran lainaamasta kirjasta, mikä tehostaa kohtauksen tunnelmaa. Tuntuu kuin Buffy tosiaan olisi menettämässä otettaan tosimaailmasta, ajan hyppiessä pikakelaukselle eteenpäin aina kun hän keskittyy johonkin muuhun. Vakava hetki muuttuu toimivasti taas huumoriksi, kun nörtit panikoivat itsetuhonapin kanssa Buffyn huomattua takkiinsa kiinnitetyn laitteen.
Heikoiten toimiva osuus on pätkä, jossa Buffy yrittää töihin Xanderin kanssa rakennustyömaalle. Rakennusmiesten sovinistisissa kommenteissa tai paikalle ilmestyvissä demoneissa ei ole mitään erikoista. Taistelun jälkeen Buffy vain saa kenkää ja lähtee pois. Osuus tuntuu melko turhalta, ainoa merkitys on siinä, että Buffyn vaihtoehdot putoilevat pois yksi kerrallaan.
Viimeinen testi taikakaupassa on kaikkien onnistunein. Idea aikalooppiin juuttuneesta, myyntityötä muutenkin inhoavasta Buffysta on hieno. Se tuo hyvin esille Buffyn kyllästymisen koko juttuun, päivä ei kirjaimellisesti tunnu etenevän mihinkään ja ihmiset kyselevät vain samoja tyhmiä juttuja kerta kerran jälkeen. Tällä kertaa aika ei tosin etene oikeasti lainkaan. Elävän muumiokäden kanssa saadaan luotua muutamia huvittavia hetkiä, hämähäkin lailla pöydällä liikkuvaa kättä vaaniva Buffy jaksaa hymyilyttää. Myös loopin loppu on ovela, Buffy keksii tilata käden erikseen suoraan asiakkaan kotiin, joten asiakas lähtee tyytyväisenä eikä Buffyn tarvitse murehti kellarissa loikkivasta kuristajakourasta. Hauskaa pientä seikkailupelihupia.
Life Serial on viihdyttävä huumorijakso, joka vie silti eteenpäin vakavampia teemoja. Buffy on nyt mitä ilmeisimmin luopunut koulunkäynnin ajatuksesta, eikä sopivaa työtäkään tunnu löytyvän. Ehkä näemme hänet kohta burgeripaikassa paistamassa pihvejä. Kokonaisuutena toimivaa perustason Buffya.
All the Way
All the Way on kutoskauden Halloween-jakso. Alussa koko jengi on auttamassa kiireisessä taikakaupassa, illalla Xander vihdoin päästää kissan säkistä ja kertoo hänen ja Anyan menevän naimisiin. Asiaa siirrytään juhlimaan Buffyn kotiin, jossa Willow käyttää taas magiaa asiaa suuremmin ajattelematta paikan pikakoristeluun. Tara yrittää puhua asiasta, mutta Willow ei ymmärrä koko juttua. Hyvä yksityiskohta tuo väriä muuten aika tasapaksuun alkupuoleen.
Kaikki muut paitsi Buffy tuntuvat olevan juhlatuulella. Vaikka Buffyn kasvoilla käykin ensimmäistä kertaa tällä kaudella aidon oloinen lyhyt hymy, niin silti Buffy tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kaikilla muilla on joku, mutta hän joutuu kulkemaan yksin. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys tulee erityisen hienosti läpi osuudessa, jossa Buffy kävelee yksinään kadulla liikkuvien Halloween-juhlijoiden keskellä.
Vähemmän toimivana osuutena ison osan jaksosta syö Dawnin teinikoheltelu ystävättärensä ja kahden tietenkin vampyyriksi paljastuvan pojan kanssa. Liiankin tutun sekoilun keskellä selkeä valopilkku on vierailu vanhan miehen talossa. Ukosta luodaan pitkin osaa selvä uhka, joka ilmeisesti on aikeissa fileroida lapset omaan pataansa. Ovelana käänteenä mies ei kuitenkaan ole kuin yksinäinen, vähän erikoinen vanha ukko, joka joutuukin yllättäen vampyyrin uhriksi. Hieno huijaus kokonaisuudessaan.
Dawnin teinihömppä ja sitä seuraava taistelu eivät jaksa innostaa, vaikka ne hiukan syventävätkin Dawnin hahmoa. Sen sijaan jakson parhaat osuudet pyörivät Willow'n ja Taran välillä. Dawnia etsiessään pari päätyy Bronzeen, jossa heille tulee iso riita Willow'n vastuuttomasta taian käytöstä. Willow päätyy taas suoraan uhkailemaan lähimpiä ystäviään. Hyvän kohtauksen jälkeen jakson loppu on todella hieno, kun tavallisen riidan sopimisen sijasta Willow taikoo Taran unohtamaan koko jutun. Parin maatessa viimeisessä kuvassa sylikkäin Willow tuntuu oikeasti kieroutuneelta, voimiaan väärinkäyttävältä hahmolta.
All the Way on hienoa loppua ja toimivia Willow-hetkiä lukuun ottamatta aika tavallinen perustason Buffy-jakso. Osan pääjuoni ei innosta, mutta sivulla tapahtuu paljon mielenkiintoisia asioita.
Once More With Feeling
Once More With Feeling on kutoskauden ainoa Whedonin itse kirjoittama ja ohjaama jakso. Tuttuun tyyliinsä hän ei tyydy enää tekemään tavallisia Buffy-jaksoja, vaan osa on taas erilainen muotokokeilu. Tällä kertaa otetaan rohkea hyppy musikaalin suuntaan, ja kokonaisuus toimii hämmentävän upeasti.
Once More With Feelingin nerokkuus piilee vakavan Buffy-tarinan ja musikaalin saumattomassa yhdistämisessä. Juoni on kirjoitettu niin, että se olisi voitu periaatteessa tehdä ilman laulamista ja tanssimistakin, dialogia ja hahmojen ajatukset vain sattuvat tällä kertaa etenemään musiikin tahdissa. Paketti on hienon moderni musikaali, joka ei tunnu kornilta kuin vain niin itse yrittäessään.
Kuvaustyyli ja esitykset yhdistelevät ovelasti eri aikakausien musikaaliperinteitä. Alkukohtauksessa kamera matkustaa kiireisen talon halki kuin 40-luvun musikaaleissa ikään. Myöhemmin mukaan saadaan muun muassa West Side Story -hetkiä, 80-luvun tunnelmia, Dirty Dancing -lainailuja, balettia ja modernia tanssia. Monista vaikutteista huolimatta paketti ei muutu missään vaiheessa sillisalaatiksi, vaan eri tyylit on sidottu toisiinsa saumattomasti. Eri hahmoille on myös kirjoitettu hienosti heidän tyyliinsä sopivia kappaleita, esimerkiksi Spiken rock-henkinen esitys on todella osuva.
Laulamisen ja tanssimisen voisi luulla tekevän osasta automaattisesti komediaa, mutta näin ei tosiaankaan ole. Jaksossa tapahtuu isoja asioita, kun Tara esimerkiksi saa tietää, että Willow on vaikuttanut taialla hänen mieleensä. Giles puolestaan tekee kivuliaan päätöksen siitä, että hän täytyy lähteä Buffyn elämästä. Muuten Buffy ei koskaan ota vastuuta asioista, hän yrittää vain työntää vanhemman vastuitaan Gilesille.
Komeassa loppulaulussa Buffy kertoo vihdoin ystävilleen olleensa taivaassa eikä suinkaan helvetissä, kuten kaikki luulevat. Buffylla on osassa muutenkin tärkeä kääntymispiste, jossa hän saa osan elämänhalustaan takaisin. Walk Through the Fire -kappale kuvastaa sopivasti sankarin mielentilan muutosta.
Jakso osaa myös hymyillä itselleen. Paras dialogipätkä on Buffyn ja Gilesin välillä taikakaupan harjoitteluhuoneessa. Venyttelevä Buffy toteaa "I'm just worried this whole session is going to turn in some training montage from 80s movie". Ja seuraavaksi käy juuri näin, Giles laulaa vakavasti taustalla ja Buffy potkii ja hyppii hidastettuna pitkin huonetta. Hetki yhdistää hienosti huumoria ja vakavuutta, sillä Giles kertoo laulussaan lähdöstään.
Ainoa koko jaksossa ihmetyttävä yksityiskohta on Taran sinänsä täysin merkityksetön, mutta jotenkin liioitellun Hollywood-musikaalimainen prinsessa-asu. Se tuntuu tekevän koko hommasta vähemmän aidon, mutta asia on tosiaan onneksi erittäin pieni ja helposti unohdettava.
Näyttelijät laulavat ja tanssivat kohtauksensa itse. Kaikkia selviävät osuuksistaan kunnialla, joskin joidenkin ääni on melko ohut. Paras ääni lähtee Buffysta, Tarasta ja Gilesista. Heikoin linkki on Willow, jolla ei onneksi ole kuin pieni soolopätkä koko jaksossa. Hienoista kohtauksista paras on Dawnin ja funky-demonin välinen pitkä osuus loppupuolella. Hahmojen liikkeet on muutettu todella sujuvasti tanssiksi ja Dawnin näyttelijällä on selvästi jotain taustaa modernista tanssista ja baletista.
Perinteitä noudattaen jakso loppuu tietenkin suudelmaan, kun Spike ja Buffy kohtaavat kujalla ystävien jäädessä esittämään loppukohtausta sisälle.
Once More With Feeling on häkellyttävän upea jakso, jossa Whedon osoittaa jälleen kerran olevansa taitava ohjaaja. Mitähän muotokokeiluja mies mahtaa seuraavaksi yrittää? Valitettavasti kutoskaudella ei ole enää muita Whedonin ohjaamia jaksoja. Osa yhdistää vakavan isoon kuvaan kuuluvan tarinan saumattomasti musikaaliin. Ylivoimaisesti kutoskauden tähän mennessä paras jakso, joka kohoaa myös koko sarjan kirkkaimpaan kärkeen Restlessin ja The Bodyn seuraksi.
Tabula Rasa
Tabula Rasa on nimeensä sopien iso erojakso. Eri ihmisten suhteet murtuvat, ystävät lähtevät ja kaikki pyyhitään näin puhtaaksi. Jokaisella on edessä uusi alku tyhjältä pöydältä.
Heti alussa Spike saa ihmetellä Buffyn ailahtelevaa mielenlaatua, kun Buffy taas kerran kieltää välittävänsä Spikesta millään tasolla. Edellisen jakson suudelma ei kuulemma merkinnyt mitään. Vakavamman alun jälkeen paikalle ilmestyy kuitenkin koronkiskuri perimään Spikelta tämän pelivelkoja, kolmeakymmentä siamilaista kissanpentua. Minua kissanpentujuttu ei jaksa vieläkään hymyilyttää ja demonisesta koronkiskurista on tehty turhan alleviivatusti kirjaimellinen loan shark, tyyppi nimittäin on hai.
Hupikohdan jälkeen palataan taas vakavampien asioiden pariin. Hienossa kohtauksessa Tara kertoo jättävänsä Willow'n, jos tämä ei rajoita vastuutonta magian käyttöään. Samaan aikaan Giles puolestaan kertoo Buffylle päättäneensä lähteä takaisin Englantiin, tällä kertaa pysyvästi. Kohtaus on kirjoitettu hyvin ja Buffyn loukkaantunut, lähes suuttunut reaktio sopii hahmon tämänhetkiseen mielentilaan hienosti. Willow puolestaan ei pysty enää päästämään magiasta irti ja tekee itsekkäästi ison unohdusloitsun, jonka pitäisi pyyhkiä Taran ja Buffyn huonot muistot pois.
Giles kutsuu kaikki taikakauppaan kertoakseen päätöksestään. Vakavasti alkaneen kohtauksen keskelle heitetään onnistuneesti huumoria, kun huvittavasti ruskeaan villapukuun ja hassuun karvareuhkaan sonnustautunut Spike ryntää juuri kesken Buffyn vihaisen monologin sisään ja toteaa "You need to give me asylum". Xander katsoo Spikea päästä varpaisiin ja toteaa takaisin "I'll say". :)
Huumorihetken jälkeen palataan takaisin draamaan ja Buffy on juuri pitämässä yksinpuhelua elämän raskaudesta, kun Willowin aikaisemmin aloittama loitsu menee pieleen. Porukka kaatuu maahan ja herätessään he eivät muista mitään, edes omaa nimeään. Tässä vaiheessa jakso hyppää tukevasti huumorivaihteelle, hauskimmat jutut on kirjoitettu Gilesin ja Spiken välille, jotka luulevat olevansa isä ja poika.
Keskivaihe on tunnelmaltaan hiukan liian kevyttä kohelluskomediaa, mutta hyvänä yksityiskohtana hahmot käyttäytyvät jollain perustasolla itselleen kuuluvalla tavalla. Buffy ja Dawn alkavat heti kinastella kuin sisarukset, Spike vihaa Gilesiä ja välittää Buffysta. Anya puolestaan luulee itseään Gilesin vaimoksi, sillä tosielämässä hän varmasti tuntee jotain vetoa ainakin Gilesin rahoja kohtaan. Huvittava osuus on kohta, jossa Giles löytää taskustaan lentolipun ja päättelee olevansa aikeissa jättää Anyan.
Kohelluksen päätyttyä ja muistin palattua jakson loppu on todella upea ja surullinen. Hetkeen sopiva musiikki peittää kaikki muut äänet alleen, kun Tara pakkaa kamansa ja muuttaa pois Willow'n luota. Samaan aikaan Giles istuu lentokoneessa matkalla Englantiin ja Buffy hakee lohtua Bronzesta. Spike saapuu paikalle ja viimeisessä kuvassa pari suutelee jälleen Buffyn vastakkaisista yrityksistä huolimatta. Laiha lohtu on parempi kuin ei mitään. Kohtaukset on näytelty sopivan järkyttyneesti ja menetyksen turta tunne puskee vahvasti läpi.
Tabula Rasa on kokonaisuutena onnistunut, kutoskauden parhaimmistoon tähän mennessä kuuluva jakso. Puolivälin muistinmenetysjuttu menee vähän liikaa huumoriksi, mutta alku ja etenkin loppu ovat todella hienoa katsottavaa. Gilesin uusi poistuminen sarjasta tehtiin tyylillä ilman uutta jäähyväiskohtausta, nyt Giles vain kertoi asian ja hyppäsi koneeseen. Surullista, mutta totta.
---
Tahtoo lisää Whedonin ohjaamia jaksoja! Once More With Feeling on taas yksi todella loistava tyylikokeilu, joka muokkaa vakavan Buffy-tarinan musikaalimuotoon todella tyylikkäästi. Muuten kutoskauden taso seilaa perustason molemmilla puolilla, erinomaisen vakavaa perusteemaa väritetään välillä vähän liiankin tukevilla komediaelementeillä. Nörttikolmikko on hauska, mutta se ei aina istu muuhun sarjaan kovin hyvin.
Sunnuntai 25.04 klo 18.
Miksi tuhlata hyvää vapaa-aikaa muuhun kuin Buffyn tuijottamiseen? Nyt vuorossa on kuutoskauden kolmas levy eli jaksot 9-11.
Smashed
Smashedin teema on nimen mukaisesti hajalla olevat, mutta samalla uusista asioista intohimoisesti kiinnostuvat ihmiset. Willow suree Taran lähtöä ja etsii lohtua Amysta, jonka hän vihdoinkin saa muutettu takaisin ihmiseksi. Buffy puolestaan yrittää päästä muun surunsa ja Gilesin menettämisen yli purkamalla energiaansa Spikeen, väkivaltaisesti ja ilman. Kummankin hahmon reboundia ohjaa intohimo ja suru.
Willow ei vieläkään ole ottanut opiksi taian käytön vaarallisuudesta, mikä tulee hyvin esille alkupuolen keskustelussa Buffyn kanssa. Willow toteaa Amysta, että "on mukavaa, kun lähettyvillä on joku toinenkin taikuuteen taipuvainen ystävä". Magia tulee Willowille ensin, ystävät vasta sitten.
Amy ei ilmiselvästikään ole hyvää seuraa Willowille. Pari sekoilee vastuuttomasti Bronzessa ja taikoo kaiken haluamakseen.
Spike puolestaan keksii Buffysta todella ison ja mielenkiintoisen asian: henkiin herätetty Buffy ei taida olla enää ihminen. Spike voi nimittäin lyödä Buffya ilman kipua, mutta ihmisille hän ei vieläkään voi tehdä mitään. Buffy ei kerro asiasta kenellekään, mutta idea on todella hieno. On jännittävää nähdä, onko Buffy nyt oikeasti taivaan vai helvetin lähettiläs ja mihin muihin asioihin muodonmuutos vaikuttaa.
Spiken ja Buffyn välinen suhde ainakin saa uutta tulta paljastuksesta. Lopussa tappelulla alkava kohtaus muuttuu seksiksi hahmoihin erinomaisesti sopivalla tavalla. Taivaasta putoamisen jälkeen tunnetasolla turta Buffy etsii Spikesta jotain äärimmäistä, joka herättäisi edes jotain tunteita, hyviä tai huonoa. Masokistisen turpaanoton jälkeen seksi saa ainakin jonkun mittarin värähtämään. Spike on myös jälleen vaarallinen ainakin Buffylle, mikä entisestään lisää tilanteen kiihkoa. Loppukohtaus on komea, vaikka ympärillä sortuva talo onkin aika kulahtanut vertauskuva. Musiikki saattelee osan joka tapauksessa hienosti lopputeksteihin.
Smashed tekee isoja paljastuksia ja kuljettaa hahmoja ryminällä eteenpäin. Etenkin loppupuoleltaan hyvin toimiva jakso on kokonaisuutena hiukan perustasoa parempaa, viihdyttävää Buffya. Ihmiset yrittävät pitää menetyksen hetkellä tiukkaa ilmettä ja purkavat suruaan paneutumalla intohimoisesti muihin asioihin.
Wrecked
Wrecked on nimetty osuvasti, sillä se kuvaa edellisen jakson seuraamuksia. Osa alkaa suoraan seuraavana aamuna, kun koko yön omilla teillään olleet Willow ja Buffy palaavat aamulla takaisin kotiin. Aamun tunnelma on onnistuneesti juuri sellainen, kun pitkän valvotun yön jälkeen kotiin saavuttaessa vain voi olla. Yönsä nukkuneet ihmiset tuntuvat liian pirteiltä, epätodellisilta. Sekä Buffy että Willow ovat omalla tavallaan turtia edellisen yön hurvittelusta, nyt pitää vain päästä nukkumaan, muusta ei ole väliä.
Onnistuneen alun jälkeen Willow'n hurvittelu valitettavasti liioitellaan hengiltä kuluneella huumevertauskuvalla. Surkeana käänteenä Amy vie Willow'n taikamiehen huumeluolaan ja Willow jää tietenkin heti koukkuun. Hänestä tulee uuden tavan orja, joka saa vieroitusoireita oltuaan liian pitkään ilman taikamiehen fiksiä.
Koko huumevertaus on aivan liian kulahtanut, eikä magia tuo siihen mitään uutta. Willow'n alkukauden onnistunut kierre itsekkyyteen romutetaan kerralla kliseisessä "kiltti tyttö sekoaa huumeisiin" -käänteellä.
Huumesekoiluun kuuluu tietenkin murheellinen loppu, jossa ystävät saavat tietää riippuvuudesta. Willow raahaa Dawnin mukaansa ja päätyy sekoilemaan huumehöyryissä auton ratissa, kuten tällaisissa jutuissa aina yleensä. Nyt ketään ei sentään kuole, mutta kaavaan sopien auton romuttaminen iskee Willow'n takaisin tosimaailmaan ja hän pyytää romahtaneena anteeksiantoa ystäviltään. Itkukohtaus on hyvin näytelty ja Buffy on sopivan kylmäkiskoinen, hän mitä ilmeisemmin yhä syyttää Willowia nykyisestä olotilastaan. Tunnetta kohtaukseen ei kuitenkaan saada rakennettua mukaan.
Huumevertailu jatkuu loppuun asti. Willow vannoo lopettavansa koko magian käytön ja jää pyörimään hikisenä vieroitusoireissa lakanoidensa väliin. Hyvä osuus lopussa on Buffy, joka esittää Willowille vakavaa naamaa pakkomielteestä irti pääsemisestä, mutta lopulta hän ei ole täysin varman omasta Spike-riippuvuudestaan. Viimeinen kuva yksin hereillä huoneessaan, valkosipulin keskellä ja risti kourassa istuvasta Buffysta on hieno.
Wrecked hukkaa hyvän tunnelmansa kulahtaneeseen huumesekoiluun, joka samalla syö tehoa Willowin hahmosta. Buffyn ja Spiken väliset kohtaukset luovat hyvää kontrastia tarinaan, mutta muuten kokonaisuus jää hiukan perustason Buffyn alapuolelle.
Gone
Gone viimeistelee yhdeksi isommaksi kokonaisuudeksi tarkoitetun, Smashedista alkaneen jaksokokonaisuuden. Shashedin intohimon ja surun jälkeen on käyty läpi riippuvuus Wreckedissa ja nyt yritetään päästä siitä eroon. Toiset onnistuvat asiassa paremmin, toiset huonommin.
Alku on haikea, kun Buffy ja Dawn siivoavat talosta kaikki taikuuteen liittyvät tavarat. Taloon jäävä Willow ei voi nähdä niitä, jotta kiusaus niiden käyttämiseen ei kohoaisi liian suureksi. Tuntuu silti jotenkin oudolta, että Willow'n pitää luopua yhden happotripin takia kaikesta magiasta. Vaikka niin väliaikaisesti kävisikin, niin en jaksa uskoa homman pysyvän näin kovin kauan.
Willow pystyy vielä suurin piirtein pitämään riippuvuutensa aisoissa, mutta Buffylla on huomattavasti vaikeampaa. Spiken saapuessa paikalle Buffy on välittömästi sulaa vahaa tämän käsissä, vaikka hän kuinka yrittää kertoa itselleen muuta. Hyvä yksityiskohta on Buffyn taskuunsa laittama Spiken sytkäri.
Vakavamman alkupuolen jälkeen osa heitetään puhtaasti huumorivaihteelle, kun nörtit ampuvat Buffyn vahingossa sädeaseellaan näkymättömäksi. Näkymätön Buffy päättää pitää asian kanssa hauskaa ja menee ensitöikseen sekoittamaan hänen ja Dawnin tapausta vahtivan sosiaalitantan elämän. Osuus on periaatteessa ihan toimiva, ja se ovelasti nollaa jakson alun käänteen siitä, että Buffy voisi ehkä menettää Danwin huoltajuuden.
Kohtaus Spiken kanssa on paikoitellen hauska, mutta siinä on myös vakavampi alla piilevä osa. Näkyvänä Spikesta irti pyrkivä Buffy kokee, että näkymättömänä hän voi antaa intohimolleen periksi ilman seuraamuksia, kukaan ei kuitenkaan voi nähdä häntä. Aivan kuin nyt tehdyillä teoilla ei olisi merkitystä. On mielenkiintoista nähdä, miten Buffy suhtautuu asiaan seuraavissa osissa, jälleen näkyvänä. Nyt hän ainakin luopuu kaikista estoista, ja Spike joutuu lopulta heittämään hänet ulos.
Päätöskohtaus pelihallissa on onnistunut. Nörttien dialogi ja vääriin asioihin keskittyminen toimii, mutta kuvaus on myös hienoa. Näkymättömien hahmojen keskustellessa ja myöhemmin taistellessa keskenään kamera seuraa olemattomia hahmoja kuin oikeita, näkyviä näyttelijöitä. Kameran liikkeet ja äänitehosteet luovat illuusion tappelusta ja keskustelusta todella hienosti, vaikka oikeasti kuvassa ei näykään ketään. Lopulta nörttien henkilöllisyys paljastuu, mutta Buffy antaa näiden karata paikalta. Näkymättömyysase jää kätevästi Willowille, joten sitä varmasti käytetään vielä myöhemmin.
Loppu pudottaa tunnelman taas hienovaraisesti vakavammaksi. Willow'n ja Buffyn istuessa väsyneenä jalkakäytävällä Willow toteaa, että hän ei tiedä, miten hän selvisi päivän läpi ilman taikuutta. Willow toteaa "hyvä me", johon Buffy vastaa hiukan vaivaantuneesti "niin, hyvä". Buffyhan ei todellakaan päivän aikana vastustanut kiusaustaan, hän suorastaan rypi siinä. Olo ei siis välttämättä ole kovin voitokas, mutta hän ei voi ja kehtaa kertoa sitä Willowille. Toisaalta intohimolle periksi antaminen on tuonut Buffyn elämään edes jotain piristettä, ja hän kertookin Willowille olonsa parantuneen. Hän ei halua enää kuolla.
Gone yhdistelee toimivasti huumoria ja vakavampia teemoja. Vakavan alku ja lopun välissä on kevytmielinen huumoriosuus, joka kuitenkin samalla käsittelee Buffyn ongelmia. Hyvä perustason jakso.
Maanantai 26.04 klo 19.
Liikunta saa taas vaihteeksi korvautua Buffyn tuijottamisella, kun kaveri ei päässyt illan sulkapallopeliin. Tänään katson vielä neljä osaa kerralla, mutta vähennän luultavasti jaksojen katsomista huomisesta lähtien kahteen per arkipäivä. Yhdessä näiden muistiinpanojen kirjoittamisen kanssa Buffy vie muuten aika tehokkaasti 100 prosenttia vapaa-ajastani. Mikä sinänsä ei ole huono asia, mutta nukkumaankin pitäisi jossain vaiheessa ehtiä.
Katsomisvuorossa on nyt kuudennen kauden neljäs levy eli osat 12-15.
Doublemeat Palace
Kun kaikki muut työpaikkavaihtoehdot on suljettu pois, niin Buffy joutuu turvautumaan siihen perinteiseen viimeiseen oljenkorteen: hän menee töihin pikaruokapaikkaan minimipalkalla. Alun kuva uuden työpaikan kammottavissa kuteissa seisovasta Buffysta on samalla sekä huvittava että surullinen.
Ankeasta aiheesta huolimatta jakso on pääasiassa puhdasta huumoria. Paras osuus on alkupuoli, jossa Buffy totuttelee uuteen työympäristöönsä. Uusille työntekijöille näytettävä aivopesuvideo Cow and Chicken -viittauksineen on hieno väännös McDonaldsin työtekijäkoulutuksesta. Työpaikka on muutenkin täynnä jenkkityylisiä aivopesutekstejä tyyliin "You are part of the Doublemeat Palace experience".
Koko paketin päällekäyvyys välittyy hienosti katsojalle asti ja tunnelmaa on vahvistetaan vielä silmille hyppivillä lähikuvilla. Ympäristön ahdistavuus on väännetty huvittavasti vankilametaforaksi. Vuoropäällikkö Manny on kuin minkä tahansa vankilaelokuvan luottovanki, joka esittelee uuden tulokkaan vanhoille parroille ja kertoo paikan tärkeimmät säännöt. Hauskoja yksityiskohtia ovat muun muassa pitempiaikaisten työtekijöiden kutsuminen termillä lifers (elinkautisvangit) ja kellokortin leimaamisäänen korvaaminen sellin oven kolahduksella.
Toisaalla Anya ja Xander jatkavat häävalmistelujaan. Kostodemonin ilmestyminen Xanderille kääntyy huvittavasti akkojen kälätykseksi, kun demoni paljastuukin vain Anyan kutsumaksi häävieraaksi.
Muuten huvittavan jakson keskelle on upotettu yksittäinen, surullinen kohtaus yövuorossa puurtavasta Buffysta. Tylsyyden keskellä Buffy hakee lohtua Spiken kanssa makaamisesta, mutta takapihalla seinää vasten jyystettävä Buffy katsoo aktin aikana voi uupuneesti tyhjyyteen. Riippuvuus ei anna lopettaa, vaikka suhteesta ei lopulta saakaan mitään irti.
Myös Willow taistelee oman riippuvuutensa kanssa, paremmin seurauksin. Häkkinsä noutava Amy lahjoittaa Willowille tukun taikavoimaa, mutta tämä pystyy olemaan käyttämättä sitä. Lopussa Willow myös hankkiutuu eroon Amysta, Buffylla vastaavasta teosta ei ole vielä toivoakaan.
Jakson huumori muuttuu loppua kohden vähemmän osoittelevaksi, mutta toimii silti. Suorempaa puolta edustaa vielä kohtaus, jossa Buffy luulee hampurilaisissa olevan ihmislihaa ja hän repii tarjottimia ravintolan pöydistä huutaen "It's not meat, it's people". Tämä on aika kulunut, mutta silti hauska Soylent Green -viittaus, jonka klassisessa kohtauksessa Heston huutaa ihmisille "Soylent green is made of people".
Lopun onnistunut käänne on ihmislihajutun kääntyminen päälaelleen. Mummoksi naamioitunut penispäädemoni on pistänyt kadonneet työntekijät poskeensa ja hampurilaisen suuri salaisuus onkin se, että liha on oikeasti kasvipohjainen tuote.
Viimeisessä kohtauksessa Buffy saa salaisuuden avulla kiristettyä työpaikkansa takaisin, mikä sopii hyvin hahmon oikeudentajuun. Pieni kiristys on ehkä mahdollista, mutta rahan sijasta pyydetäänkin minimipalkkainen työpaikka takaisin. Loppukohtauksessa piilee myös toinen hauska juttu: uusi paljon Mannya eläväisempi vuoropäällikkö on ollut töissä ketjulla vasta viisi vuotta. Tarkoittaako tämä sitä, että viiden vuoden kuluttua hänkin on yhtä apaattinen kuin kymmenen vuotta töissä ollut Manny? :)
Doublemeat Palace on onnistunut huumorijakso, jonka keskelle on heitetty osuvia muistutuksia hahmojen vakavammista puolista. Etenkin alkupuoli on kuvattu hienosti ja leikkaus on parhaimmillaan mainiota. Suurella mittarilla kohoaa sarjan perustason yläpuolelle.
Dead Things
Dead Things on hienosti nimetty jakso, sillä se käsittelee pitkälti Buffyn tunteista irti olevaa seksiriippuvuutta. Jakso alkaa Buffyn ja Spiken maatessa seksin jälkeen Spiken kryptan lattialla. Kohtauksesta selviää, että tällaisista tapaamisista on tullut parille jo aivan normaalia ajanvietettä. Keskustelu Spiken kanssa on hieno ja etenkin Buffyn reaktio Spiken "luotatko minuun" -kysymykseen on kuvaava: Buffy vastaa "en koskaan".
Tähän asti vain huumoria tarjonnut nörttikolmikko saadaan sidottua jakson vakavaan tunnelmaan hienosti. Alussa nörttien keksimä naisten orjuuttamissäde on vielä huvittava idea, mutta asiat muuttuvat pian synkemmiksi, kun Warrenin lumottu ex-tyttöystävä herää laitteen vaikutuksen alta liian aikaisin. Warren tappaa pakoon yrittävän naisen ja kolmikko joutuu ensimmäistä kertaa käsittelemään aitoa, vakavaa asiaa. Huumori on kadonnut tyystin, kun porukka päättää työntää syyn naisen taposta Buffyn niskoille.
Pitkän työpäivän jälkeen kotiin palaava Buffy joutuu kohtaamaan ystävän luokse ryntäävän Dawnin, joka valittaa Buffyn olevan nykyään aina pois paikalta. Hyvän kohtauksen jälkeen alkaa koko loppujakson kestävä todella vahva osuus. Bronzessa ympäristön äänet ja musiikki haihtuvat hienosti pois Buffyn kävellessä yläkertaan, jossa Spike ja Buffy kokeilevat uskalluksensa rajoja naidessaan julkisella paikalla Buffyn ystävien yläpuolella. Kohtauksesta paistaa hyvin läpi Buffyn samanaikainen inho ja intohimo.
Musiikilla kannatellaan osuvasti myös seuraavaa kohtausta, jossa partiossa oleva Buffy pystyy pysäyttämään itsensä Spiken kryptan ovelle. Tunnelmoinnista siirrytään sujuvasti hienosti leikattuun aikahyppelytaisteluun, jonka jälkeen Buffy luulee tappaneensa oikeasti jo valmiiksi kuolleen Warrenin ex-tyttöystävän. Kohtaus tulee hienosti yllättäen, kuin puun takaa, vaikka nörttien juoni kerrottiin jo aikaisemmin.
Ihmisen murhasta järkyttyneen Buffyn saapuessa kotiin vastaan tulee arvaamaton juonenkäänne: Buffy sanoo Dawnille tappaneensa vahingossa jonkun ja menevänsä tunnustamaan poliisille. Tämä sopii Buffyn moraalikäsitykseen, mutta on silti yllättävä.
Vahva tunnelma jatkuu poliisiaseman ulkopuolella, jossa Spike pysäyttää tunnustamaan marssivan Buffyn. Todella hienossa kohtauksessa Spike yrittää estää Buffya menemästä poliisin puheille antautumalla itse Buffyn surun ja vihan kohteeksi. Hahmojen välisen suhteen lähtökohdat nousevat hienosti esiin, kun Spike antaa rakkautensa tähden Buffyn purkaa vihaansa itseensä, mutta Buffy taasen hakkaa Spikeen omaa itseinhoaan. Vielä viimeisillä voimillaan Buffyn perään kääntyvä Spike on koskettava, surullinen näky. Kohtauksessa tosiaan tuntuu siltä, että Spike on menettämässä jotain hänelle tärkeää.
Hakattuaan Spiken Buffy kävelee poliisiaseman tiskille valmiina tunnustamaan ja katsoja pidättelee hengitystään. Ovelasti aivan viimeisellä hetkellä aseman puhelin kuitenkin soi ja vuoroaan odottava Buffy kuulee puhelimesta uhrin nimen, jonka hän tunnistaa Warrenin ex-tyttöystäväksi. Buffy tajuaa tulleensa huijatuksi ja häipyy paikalta. Katsojan helpotus on melkoinen.
Komean jakso myös päättyy todella upeasti. Tara kertoo Buffylle, että tämä on edelleen ihminen, Spiken piirin toimimattomuudesta huolimatta. Buffy on uutisista aivan järkyttynyt, sillä hän on tähän asti voinut työntää seksiriippuvuutensa kuvitellun uuden demoniluonteensa kontolle. Nyt riippuvuuden aiheuttamalle itseinholle ei kuitenkaan ole enää mitään väärää osoitetta. Tara sanoo ymmärtävänsä, mutta itkevä Buffy jää vai hokemaan "please don't forgive me" yhä uudelleen ja uudelleen. Kohtaus tuo kipeästi pintaan seksiriippuvaisen ihmisen itseinhon, joka pakkomielteestä nousee. Vaikka seksiä on pakko saada, niin sen jälkeen ihminen tuntee itsensä halvaksi ja likaiseksi.
Dead Things on komea jakso, joka pureutuu Buffyn seksiriippuvuuteen yllättävän tarkasti. Se myös muuttaa nörttikolmikon yhdessä hetkessä vakavammaksi uhaksi, sillä nyt trio on tajunnut pystyvänsä selviämään murhasta ilman seuraamuksia. Vahvan tunnelmallinen, kuutoskauden kirkkaimpaan kärkeen kuuluva jakso. Koko sarjan mittarilla kohoaa ainakin kärkineljännekseen, ehkä korkeammallekin.
Older and Far Away
Older and Far Awayssa vietetään Buffyn 21-vuotissyntymäpäiviä, mutta tarinan keskipisteessä on Dawn. Pitkin kautta pikkuasioita varastelleen Dawnin varkauskierre pahenee edelleen ja hän tuntee jääneensä yksin, kukaan ei ehdi viettää aikaa hänen kanssaan.
Yksinäisyys on kirjoitettu hienosti ihmisvilinän keskelle. Buffyn synttärikekkereissä paikalla on koko ystäväkaarti ja pari uutta tuttavuutta, mutta kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota Dawniin. Edes edellisiltana varastettuun, Buffylle lahjaksi annettavaan takkiin vahingossa unohtunut hälytinlaite ei riitä herättämään ihmisten mielenkiintoa.
Aamuun asti venyvien juhlien tunnelma muuntuu hienosti juuri sellaiseksi, kuin yli yön jatkuvia bileitä seuraavana aamuna vain voi olla. Väki kukkuu puolinukuksissa ja tuijottaa silmät lasittuneina televisiosta aamulähetyksen piirrettyjä, jotka äkkiä tuntuvat kaikista oudon huvittavilta. Ramaiseva ilmapiiri muuttuu hienovaraisesti painostavaksi, kun väki hiljalleen tajuaa, että he eivät pysty lähtemään talosta. Dawn tuntuu olevan ainoa, joka on tyytyväinen nykyiseen olotilaan, kaikki ovat vihdoinkin kotona. Xander tuo mukaan huumoria toteamalla sopivasti "We all want to leave, but we can't. The only thing missing is a corn field". Hetkeen hauskasti sopiva Maissilapset-viittaus.
Päivän kuluessa tunnelmat kiristyvät ja Anya saa pari erinomaista kohtausta. Anyan ja Xanderin välinen osuus on hieno, kun Anya alkaa saada paniikkikohtauksen oireita. Myöhemmin Anya alkaa epätoivoissaan etsiä Dawnin huoneesta jotain keinoa ulospääsyyn ja tulee vahingossa paljastaneeksi Dawnin varastettujen tavaroiden kätkön. Käänne tulee sopivan yllättäen kaiken muun hermostuneisuuden keskelle.
Loppu on toimiva. Anya kutsuu taian heittäneen ystävänsä paikalle tajuttuaan, että Dawn on tietämättään tullut toivoneeksi kostajademonilta kaikkien pysyvän hänen luonaan kotona. Demoni ei suostu poistamaan kirousta ennen kuin huomattuaan, että hänkään ei voi muuten lähteä paikalta kerran sisälle tultuaan. Ovelaa.
Jakson lopussa väki pääsee lopulta ulos ja katsoja voi melkein tuntea raikkaan yöilman kosketuksen. Vasta tässä vaiheessa tajuaa, että jaksoon on saatu luotua varsin onnistuneen klaustrofobinen ja tunkkainen tunnelma. Päätös on hyvä, kun Buffy jää taloon Dawnin seuraksi. Vaikka Dawnin luulisi kuulevan seuraavaksi läksytystä myymälävarkauksistaan, hymyilee hän silti leveästi juuri ennen oven sulkeutumista.
Osan ainoa turhalta tuntuva elementti on talossa riehuva demoni. Sitä käytetään lähinnä halpana kummitustaloelementtinä, joka hyppii aina välillä esiin väkeä pelottelemaan. Hauska yksityiskohta on kuitenkin Anyan ja Xanderin taloon tuoma ystävä, jota demoni haavoittaa. Uhrattavan tyypin paita on tietenkin wanhaan Star Trek -traditioon nojaten punainen, jalosti uhrautuvien turvamiesten väri. Yhtäläisyys on tuskin vahinko.
Older and Far Away tarjoaa toimivaa tunnelmointia, joka muuntuu jakson aikana eri muotoihin. Kokonaisuutena jakso kuuluu ehdottomasti kuutoskauden parempaan puoliskoon tähän mennessä.
As You Were
As You Were jakautuu selvästi kahteen osaan. Alkupuolella seurataan Buffyn ankeaa arkea, kun pitkän työpäivän päätteeksi hän päätyy väsyneesti taas Spiken syliin ja saapuu lopulta myöhään kotiin. Vaatteetkin menivät Spiken käsittelyssä likaisiksi, eikä ruohikosta irronnutta vihreää tahdo saada millään irti takista. Viimeinen toivo opiskelusta romahtaa aamupostin saapuessa, kun kirje ylipistolta kertoo, että Buffya ei ole hyväksytty takaisin. Syynä on ilmeisesti liian myöhään lähetetty hakemus, sitä ne pitkät päivät töissä ja Spiken kanssa teettävät. Tunnelma on koko ajan sopivan nuutunut ja turta.
Harmaan vaelluksen keskelle putoaa yhtäkkiä kaupunkiin palannut Riley, joka pyytää Buffyn apua demonin metsästämisessä. Buffyn ja Rileyn jälleennäkeminen tulee hienosti kuin tyhjästä, sitä ei osaa arvata etukäteen. Buffyn ensireaktio Riley näkemiseen on hienon epäuskoinen, aivan kuin hän ei näkisi edessään seisovaa miestä lainkaan.
Rileyn avunpyyntö tuo kaivattu vaihtelua Buffyn elämään, joten hän lähtee demonimetsälle saman tien pikaruokalan tiskin takaa. Nähtäväksi jää, kestääkö työsuhde tällaisen kesken kaiken paikalta pois ryntäämisen. Tässä osassa asia ei ainakaan vielä selviä.
Jälkimmäisessä puoliskossa Buffy auttaa Rileyta metsästämään demonin ja juuri suuteluetäisyydelle päästäessä paikalle ilmestyy Rileyn uusi vaimo. Hetket Rileyn ja tämän vaimon kanssa eivät ole kovin kummoisia, mutta karu totuus saa Buffyn jälleen etsimään lohtua Spiken kainalosta. Loppu on sen sijaan hyvä. Riley jäähyväismonologi saa Buffyn uskomaan sen verran itseensä, että hän kävelee Spiken luo ja kertoo heidän välisen jutun olevan nyt lopullisesti ohi.
Ero tapahtuu symbolisesti Spiken kryptan palaneiden raunioiden keskellä. Suolaisenmakeassa kohtauksessa tunteet heiluvat ees taas kummankin hahmon puolelle. Yhtäällä on hienoa, että Buffy vihdoin saa otettua riippuvuuttaan niskasta kiinni. Toisaalta Buffya oikeasti rakastava, taas yksin jäävä Spike käy todella sääliksi.
As You Were on tunnelmaltaan haikea jakso, jonka taso lopahtaa hetkeksi puolivälin paikkeilla. Loppu on erityisen hienoa katsottavaa. Kaiken kaikkiaan hyvää, hiukan perustason yläpuolelle kohoavaa Buffya.
---
Kuutoskausi pysyy hyvin vakavissa uomissaan. Vaikka vitoskaudella periaatteessa tapahtui vielä pahempia asioita (äidin kuolema), niin Buffyn kivuliaat otteet elämästä kiinni saamisesta ovat kokonaisuutena synkempiä. Jopa alkujaan liiankin naurettavilta vaikuttaneet nörtit ovat muuttuneet vakavammiksi, osittain jopa oikealta uhalta tuntuviksi hahmoiksi. Ehkä heistä saadaan vielä leivottua kelvollinen pääpaha.
Täytyy nostaa Whedonille hattua Buffyn hahmon rohkeasta kehittämisestä. Kuka olisi sarjan alkuvaiheissa uskonut, että pirteästä teinitytöstä saadaan kuuden kauden sisällä väännettyä elämäänsä kyllästynyt, seksiriippuvainen yksinhuoltaja.
Tiistai 27.04 klo 18.
Tästä lähtien aion ainakin useimpina arkipäivinä katsoa vain kaksi jaksoa illassa, joten päivitykset ovat luonnollisesti myös lyhyempiä. Hyvänä puolena sarjan päättymiseen kuluu näin hiukan kauemman aikaa. Pääsyy katsomismäärän vähentämiseen on muistiinpanoihin kuluva aika, itse sarjaa haluaisin katsoa vähintäänkin yhtä innolla kuin tähän asti.
Nyt vuorossa on kuudennen kauden viidennen levyn kaksi ensimmäistä jaksoa, osat 16 ja 17.
Hell's Bells
Xanderin ja Anyan hermostuneet häävalmistelut ovat vihdoin tulleet päätökseen, on seremonioiden aika. Jakso alkaa hauskalla kauhuelokuvamukaelmalla, kun Willow ja Buffy kauhistelevat peilistä kammottavia morsiusneitopukujaan. Dialogi on varmasti lainattu suoraan jostain tutusta 50-luvun kökkö-scifistä tai kauhusta, mutta en pysty nimeämään oikeaa elokuvaa. Muisti ei enää ole yhtä hyvä kuin ennen.
Koko jakson avainsana on täysin nappiin osunut tunnelma. Ensimmäisistä kuvista lähtien osaan saadaan rakennettua hääpäivälle tyypillinen, hermostuneen odottava ilmapiiri. Tärkeä elementti on ulkona jatkuva sade, jonka ansiosta sisään hiipivän viileänraikkaan sadeilman voi lähes haistaa ja tuntea ihollaan. Jos sadetta ei näy, niin sen rento ropina ainakin kaikuu sisätiloissa. Sade laajentaa sisätilat osaksi isompaa kokonaisuutta, aivan kuin juhlavieraat olisivat saapuneet sisälle vain kevyttä kevätkuuroa pidätelläkseen.
Buffyn pukiessa alussa Xanderia hän sanoo Xanderin ja Anyan liiton tuovan hänen elämäänsä paljon kaivattu toivoa. Jos hänen ystävillään voi mennä hyvin, niin ehkä hänenkin synkän arkensa päässä voi odottaa valoa. Kaikki ovat onnellisia, mutta hermostuneita. Anya pukee oman odotuksensa sanoiksi valaa harjoitellessaan.
Xanderin hermostuneisuus on näytelty hyvin. Mies vetää syvään henkeä ja astuu lopulta juhlahuoneen hornankattilaan, jossa onnitteluja ja kysymyksiä sataa tauotta joka suunnalta. Hallitsemattomalta tuntuvan sekamelskan keskelle ilmestyy vanha ukko, joka väittää saapuneensa tulevaisuudesta varoittamaan Xanderia. Ajoitus on erinomainen, vaikka tulevaisuudesta matkustaminen tuntuu aika kornilta ja huonosti Buffyyn sopivalta idealta. Käsikirjoittajat ovat onneksi tajunneet tämä ja miehen myöhemmin selviävä, todellinen demoniluonne istuu sarjaan paljon paremmin.
Jakson alkupuolen hermostunut, mutta onnellinen tunnelma alkaa synkistyä vanhan miehen esittämän näyn jälkeen. Spiken ja Buffyn välillä on todella onnistunut ja hyvin kirjoitettu kohtaus. Spike yrittää esittää välinpitämätöntä, mutta oikeat tunteet puskevat pinnan läpi.
Vakavan kohtauksen keskelle on ovelasti pudotettu tähän mennessä ehkä koko sarjan huvittavin dialogipätkä, joka sai minut nauramaan ääneen. Spike kertoo Buffylle "It's nice to see you happy... You glow", johon Buffy vastaa "That's because the dress is radioactive". Pukuviittaus osuu hetkeen todella loistavasti, sillä kaikki (paitsi ilmeisesti Anya) tajuavat vihreän puvun olevan aivan hirvittävän ruma. Gellarin pokka ei tahdo pitää vuorosanojen lausuttaessa lainkaan, osuus on varmasti jouduttu kuvaamaan muutamaan kertaan. Huumorihetken jälkeen palataan saumattomasti takaisin vakavampaan henkeen.
Heti Spiken ja Buffyn kohtauksen perään on toinen hieno osuus, kun Willow käy rohkaisemassa keittiössä hermostuneena käyskentelevää Xanderia. Xanderia repivä ankara päätös häiden perumisesta paistaa läpi hahmon kasvoilta ja parin halaus on samalla sekä onnellinen että surullinen hetki. Vaikka Willow on lähellä, niin Xander on huoneessa yksi oman päätöksensä kanssa. Tätä korostetaan osuvasti kuvakulmalla, joka näyttää halaavan parin kaukaa, keskellä muuten autiota keittiötä.
Xanderin haihduttua paikalle tunnelma laantuu taas hiukan kevyemmäksi, kun Buffy yrittää pitää vieraat tyytyväisinä ja pitkittää seremonian alkamista. Hermostuneisuus paistaa silti hienosti läpi joka paikasta. Vieraiden kesken puhkeava joukkotappelu keventää ilmapiiriä lisää, mutta samaan aikaan huonolta idealta tuntunut vanha ukko paljastuu huomattavasti paremmaksi ideaksi: Anyan entiseksi uhriksi, joka haluaa kostaa sotkemalla häät. Tyypillisiä hääjuhlatarinoita seuraten katumapäälle tullut sulho saapuu tietenkin paikan päälle pelastaakseen morsiamen ja kaikki näyttää olevan taas hyvin.
Tässä vaiheessa olin ihan varma, että lopussa pari astuu alttarille ja jakso loppuu onnellisesti. Kuvan palatessa Xander ja Anya kuitenkin seisovat juhlasalin tuulikaapissa ja Xander kertoo, että hän ei pysty menemään tänään naimisiin. Viime hetkeen asti uskoin, että Anya saa puhuttua Xanderin ympäri, mutta ei. Käänne häiden perumisesta on yllättävä ja rohkea, tätä ei todellakaan arvaa etukäteen.
Musertavan surullisissa tunnelmissa Xander kääntyy kannoillaan ja astuu ulos sateeseen. Kohtauksen loppu on todella upea, kun Anya kävelee murtuneena takaisin saliin, ja orkesteri luulee seremonian alkavan. Häämarssin soittaminen alleviivaa hetken järkytystä lähes perverssillä tavalla, todella hieno viimeinen silaus.
Lopussa tunnelmat ovat alakuloiset ja sekasortoiset. Häiden peruuntuminen on paha isku Buffylle, jonka piti saada liitosta voimaa omaan elämäänsä. Jakso loppuu komeasti Anyan saadessa työtarjouksen entisiin demonihommiinsa palaamisesta.
Hell's Bells on erittäin tunnelmallinen, yllättävä jakso. Häiden hermostuneisuus ja odotus on kirjoitettu hienosti mukaan jokaiseen otokseen, kaikki tuntuu lähes pelottavan aidolta. Aikahyppelyidea tuntuu huonolta, mutta se onkin vain osa jakson sumuverhoa. Jälkimmäinen puolisko on todella tehokas ja erinomaisesti näytelty. Kiilaa ehdottomasti kuutoskauden kirkkaimpaan kärkiryhmään ja koko sarjan yläpäähän. Mahtava jakso, kaiken kaikkiaan.
Normal Again
Normal Againin alussa kaikki näyttää vielä normaalilta. Buffy etsii nörttien piilopaikkaa ja demoni hyökkää hänen kimppuunsa. Demonin pistäessä häntä Buffy kuitenkin näkee yllättäen olevansa mielisairaalassa hoitajien piikitettävänä. Mitä ihmettä oikein on tapahtumassa?
Normal Again on jakso, jossa on loistava idea ja huimasti potentiaalia. Se kuitenkin hukkaa mahtavan ideansa liikaan selittämiseen ja muutamiin tyylivirheisiin.
On nerokas ajatus, että Buffy olisikin vain kuvitellut kaikki viimeisten kuuden vuoden tapahtumat päänsä sisällä. Oikeasti hän on viettänyt ajan mielisairaalassa, katatonisessa tilassa tosimaailmasta irronneena. Hänen vanhempansa ovat yhä hengissä ja yhdessä, eivätkä he ole antaneet periksi toivoa tyttärensä paranemisesta.
Mahtavaa ideaa tuetaan terävällä, sarjaa itseään piikittelevällä kirjoituksella. Tohtori kertoo Buffyn keksineen koko naurettavalta tuntuvan leikkimaailman, jossa hänellä itsellään on supervoimat ja hän taistelee pahan voimia vastaan uskollisten ystäviensä kanssa. Dawnin äkillinen sarjaan saapuminen otetaan ovelasti huomioon, kun tohtori sanoo, että Buffy lisäsi itselleen siskon pari vuotta sitten ja joutui samalla kirjoittamaan uusiksi isoja osia maailmastaan. Tästä seurasi kuitenkin epäjohdonmukaisuuksia, eikä pään sisäinen maailma ole enää yhtä lohduttava kuin ennen. Supersankarin elämä ei ole enää yhtä hyvää, ystävillä menee huonosti ja elämää suurempien supervastustajien sijasta Buffy joutuu nyt taistelemaan säälittäviä nörttejä vastaan.
Jopa hiljattainen kuolema otetaan huomioon. Buffy oli kuulemma sen ajan hereillä ja kiinni tosimaailmassa, mutta lopulta hänen mielikuvitusystävänsä vetivät hänet takaisin Sunnydalen leikkikaupunkiin. Nyt supersankarin maailma on kuitenkin niin surkeassa jamassa, että Buffy alkaa heräillä.
Tohtorin väitettä tuetaan pääasiassa onnistuneesti sairaala-flashbackien ja Sunnydalen välisillä leikkauksilla. Sairaalanäkyjä on koko osassa yhteensä yksitoista, ja niistä yhdeksän tapahtuu aina silloin, kun Buffy todistaa jotain stressaavaa tai muuten ahdistavaa. Hän herää sairaalaan muun muassa demonin pistäessä häntä, pomon haukkuessa häntä töissä, murehtiessaan Dawnin käyttäytymistä tai Spiken uhatessa paljastaa heidän suhteensa. Hän siis karkaa lumemaailmansa ongelmia takaisin todellisuuteen.
Periaatteessa timanttiselta kuulostavan jakson tehot menevät kuitenkin siihen, että katsojalle ei missään vaiheessa ole epäselvää, kumpi maailma on aito ja kumpi kuvitelmaa. Katsojalle selitetään täysin turhaan, että demoni on nörttien kutsuma ja sen myrkky saa Buffyn sekoilemaan. Molemmat nörttikohtaukset olisi pitänyt leikata jaksosta ehdottomasti pois, sillä tällainen tarina toimii vain, jos katsojalle jää edes pieni epäilyksen poikanen asioiden oikeasta laidasta.
Jakson tunnelmaa puolestaan pätkitään muutamilla huonoilla siirtymillä. Tosimaailman ja mielisairaalan väliset leikkaukset on useimmiten tehty niin, että kuva siirtyy Buffyn kasvoista toisen maailman Buffyyn ja takaisin. Näin saadaan luotua selkeä jatkuvuuden tunne ja olo siitä, että hahmo on periaatteessa kahdessa paikassa samaan aikaan, tosimaailmassa ja pään sisäisessä universumissa. Hän vain äkkiä herää toiseen. Kolme kertaa kuva kuitenkin leikataan Buffysta ensin johonkin muuhun kuvaan, tohtoriin ja häntä tuijottaviin vanhempiin. Tämä rikkoo jatkuvuutta ja saa toisen ulottuvuuden tuntumaan epäaidolta. Pahin moka on puolivälissä, kun Buffyn sairaalamaailmasta palataan äkisti nörttien kellariin sellaiseen kohtaukseen, jota Buffy ei koskaan voisi tietää. Tämä katkaisee kokonaisuuden täysin kahteen erilliseen osaan.
Myös viimeinen leikkaus lopussa taas katatonisessa tilassa makaavaan Buffyyn on huono. Se tulee liian äkkiä heti sen jälkeen, kun Buffy on tosimaailmassa peitonnut demonin ja pelastanut kaverinsa. Leikkausta olisi ehdottomasti pitänyt siirtää hiukan pitemmälle esimerkiksi niin, että Buffy ehtii taistelun jälkeen juoda vastalääkkeen ja mennä nukkumaan. Sitten kesken onnelliselta vaikuttavan lopun leikattaisiinkin äkkiä sairaalan nurkassa tyhjästi eteensä tuijottavaan Buffyyn, joka ei enää reagoi ympäristöönsä. Hän olisi lopullisesti vajonnut takaisin mielikuvitusmaailmaansa.
On todella sääli, että Normal Again on leikattu ratkaisevissa kohdissa huonosti ja selitetty hengiltä. Se on kirjoitettu parhaimmillaan nerokkaasti, ja mukana on muutamia erinomaisia kohtauksia. Erityisesti Buffyn paljastus lapsuutensa lyhyestä klinikkareissusta on koskettava, ja se on myös ideana hieno: hyvin käytettynä se tukisi komeasti jakson muuta rakennetta.
Selitykset poistamalla ja kokonaisuutta muutenkin terävöittämällä Normal Again voisi olla todella klassinen jakso. Nyt se jää harmittavasti vain sarjan keskitasolle.
En voi olla miettimättä, kuinka upea koko sarjan päätösjakso tästä olisi voitu saada. Pelkästään riittävän tulkinnanvaraisena se sopisi mahtavasti loppuun, mutta ilkeämpi voisi tehdä siitä myös karumman version. Siinä Buffy tappaisi lopussa ystävänsä, mutta putoaisi silti tekojensa merkityksen tajuttuaan takaisin entistä murheellisempaan Sunnydaleen. Viimeinen kuva olisi samanlainen kuin tässä jaksossa, katatonisessa tilassa tyhjää tuijottava, sairaalahuoneen nurkassa mytyssä makaava Buffy.
---
Hukattu potentiaali ärsyttää aina, Normal Againin tapauksessa se ottaa todella pahasti kupoliin. Jakso olisi voinut hyvinkin olla jotain suurta.
Kuutoskauden tunnelma vain tiivistyy loppua kohden. Anyan ja Xanderin häiden peruuntuminen viime hetkellä on loistava käänne, jota ainakaan minä en arvannut etukäteen.
Keskiviikko 28.04 klo 19.
Buffyn toiseksi viimeinen kausi alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. On vaikea sanoa, kumpi tähän asti on ollut parempi, viides vai kuudes kausi. Joka tapauksessa sarjaa on viety tällä kaudella rohkeasti yhä synkempään suuntaan, ja suurten pääpahisten sijasta Buffyn pahin vihollinen on elämä itse.
Nyt ohjelmassa ovat kausisetin viidennen levyn kaksi jälkimmäistä jaksoa, osat 18 ja 19.
Entropy
Buffyn selvittyä viimejakson hallusinaatioista nyt keskitytään Anyan ja Xanderin alttarille hajonneeseen suhteeseen. Demoniksi taas muuttunut Anya palaa kaupunkiin ja yrittää epätoivoisesti saada jonkun ystävistään toivomaan pahaa Xanderille. Kukaan ei kuitenkaan pysty moiseen, kaikki näkevät asiassa kaksi puolta.
Anyan säälittävän läpinäkyvät kostoyritykset eivät ole erityisen onnistuneita. Dialogi on liian töksähtelevää ja sitcom-tyylisen alleviivaavaa. Mukaan ei ole saatu rakennettua edes sen ihmeempää huumoria.
Edes normaalisti hyvästä Spikesta ei saada tässä jaksossa oikein mitään irti. Hahmo saapuu osan loppupuolella taikakauppaan noutaakseen loitsua surun lieventämiseen, mutta päätyykin jakamaan viskilasin ääressä murheitaan Anyan kanssa. Ajatuksena ehkä toiminut kohtaus on muun jakson tavoin liian osoittelevasti kirjoitettu, eivätkä näyttelijätkään oikein tiedä, pitäisikö se ottaa vakavasti vai huumorilla.
Lopulta Spike ja Anya päätyvät tietenkin toistensa syliin. Tässä kohtaa nähdään varmaan yksi koko sarjan typerimmistä käänteistä, kun Willow onnistuu hakkeroimaan nörttien taikakauppaan asentaman kameran juuri oikeaan aikaan. Eikö tähän olisi voitu keksiä mitään järkevämpää, joku vaikka olisi perinteisesti vain sattunut kävelemään paikalle väärään aikaan?
Nörttien webbikamera ja Willow'n hakkerointi ovat muutenkin outoja. Kaikkien aivot ovat ilmeisesti menneet oikosulkuun siinä vaiheessa, kun Buffy ja Xander löytävät kameran. Jollain ihmeellisellä logiikalla sankarit päättelevät, että kamera täytyy olla Spiken asettama, tämähän haluaa salakatsella Buffya. Siis häh? Buffy ja muut tietävät nörteistä ja näiden tekniikkapainotteisista metodeista. Miksi nörtit eivät siis kohoa välittömästi kaikkien mieliin, kun Buffyn talon edustalta löytyy kätketty pienoiskamera? Ihme päätelmä on tehty vain sitä varten, että Buffy voi käydä loukkaamassa Spiken itsetuntoa hiukan lisää, mikä ei toimi yhtään.
Vasta Spiken kiusaamisen jälkeen sankarit tajuavat ajatella muita vaihtoehtoja. Willow'n kamerahakkerointi on kuitenkin täysin naurettavaa touhua. Normaalisti edes hiukan asioista perillä olevat käsikirjoittajat eivät ole jaksaneet miettiä kohtausta yhtään, ja Willow päätyy höpöttämään kaiken maailman tyhjänpäiväisyyksiä palomuureista yms. Kankea technobabble tuntuu olevan tyystin eri sarjasta. Samaa voi sanoa myös Willow'n hakkerointiruudusta: työn aikana ruudulla näkyy täysin naurettava tähtäin ja Willow vain räpyttelee Ibookinsa näppäimistöä huolimattomasti. Hetken ajan vaikutta lähes siltä, että levylle on eksynyt väliin kohtaus jostain Nikita-sarjasta.
Loppu on tavallista, tuhat kertaa nähtyä huutamista ja tappelua. Ainoa merkittävä asia on se, että muut saavat vihdoin tietää Buffyn ja Spiken suhteesta. Valopilkkuna kaiken keskellä Tara ja Willow päätyvät sentään vihdoin takaisin yhteen.
Jaksossa on vain pari onnistunutta kohtaa. Kuva yksin tyhjässä asunnossaan olutta naukkailevasta Xanderista on hyvä ja kohtaus aamulla Buffy ja Dawnin välillä toimii. Buffy hössöttää aamiaisen kanssa ja päätyy äkkiä tajuamaan, että hänestä on tullut "äiti, joka yrittää liian kovaa välittää". "God, when did this happen" on tähän yhteyteen hauska lausahdus. Buffy on muutenkin tällä kaudella muuttunut enemmän äidikseen, tukka on esimerkiksi loppukaudesta kiharrettu samaan tyyliin kuin Joycella. Tämä ei varmastikaan ole vahinko.
Entropy on ihmeellisen töksähtelevä ja heikosti kirjoitettu jakso. Kaikkien mielenkiinto tuntuu olleen jossain muualla kuin sarjan tekemisessä. Tähän mennessä ylivoimaisesti koko kuutoskauden heikoin jakso, koko sarjan mittarilla putoaa alimpaan neljännekseen, ehkä jopa alemmas.
Seeing Red
Seeing Red jatkuu suoraan edellistä osaa seuraavana aamuna. Tara ja Willow ovat viettäneet yön yhdessä ja toisaalla Buffy saapuu nörttien hylättyyn piilopaikkaan. Kellarin saha-ansa on korni, mutta sopii hyvin nörttien tyyliin, jossa kaikki asetetaan jotenkin populaarikulttuurin viitekehykseen. Tällä kertaa kellariin on viritetty Indiana Jones -tyylinen ansa, joka uhkaa paikalle saapuvaa tutkijaa eli Buffya.
Karkuun ehtineet nörtit metsästävät samaan aikaan demonien täyttämästä luolasta kahta taikakiveä (magic marbles), jotka tekevät käyttäjästään voittamattoman. Vertauskuva on säälittävän osoitteleva. Varmuuden vuoksi sitä kuitenkin alleviivataan vielä lopputaistelussa lisää, kun Jonathan kuiskaa Buffylle vinkiksi "smash his marbles". Huoh.
Nörttien sekoilujen välissä mukaan saadaan joitain melko hyviä Spike-hetkiä. Dawnin ja Spiken välinen kohtaus toimii, kun Dawn murehtii samaan aikaan sekä Buffyn että Spiken puolesta. Myöhemmin Spike saapuu Buffyn luo pesuhuoneeseen ja yrittää saada Buffylta vastakaikua tunteisiinsa. Kohtauksen alku ja loppu ovat hyviä, mutta puolivälin raiskausyritykseksi kääntyvä osuus tuntuu liian löysästi mukaan heitetyltä. Siinä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi tunnetta ja pelkoa, pari vain lääppii toisiaan lattialla, kunnes Buffy vihdoin saa heitettyä Spiken pois päältään. Yrityksen jälkeen järkiinsä palaavan Spiken reaktio sen sijaan on musertavan surullinen, hän käsittää juuri tehneensä jotain peruuttamatonta ja menettäneensä Buffyn.
Myöhemmin kryptassa Spiken sekava mielentila vaihtelee hienosti laidasta laitaan tämän purkaessaan sydäntään pitkänä monologina. Alku on näytelty hienosti, kun Spike aloittaa murtuneella äänellä "What have I done?", mieliala muuttuu äkäisemmäksi "Why didn't I do it?" ja lopulta hän murisee vihaisena itsekseen "What has she done to me?". Spike saa puhkuttua itsensä riitt, ä, vän vihaiseksi tehdäkseen jotain elämälleen. Niinpä hän hyppää pyörän selkään ja suunnistaa ulos kaupungista slayeria kiroten.
Seuraavana aamuna maailma näyttää muuttuneen. Buffy sai yöllä kaksi kolmasosaa nörteistä kiinni ja poliisin huostaan. Buffy ja Xander sopivat Spiken takia syntyneet riitansa, Tara ja Willow taasen ovat onnellisesti yhdessä. Sitten seuraa odottamaton käänne, kun nörtti-Warren syöksyy pihalle ja räiskii pistoolilla epämääräisesti Buffyn ja Xanderin suuntaan.
Warrenin käyttäytyminen on todella sarjan tyylin kannalta yllättävää, mutta samalla hahmoon erinomaisen hyvin sopivaa. Buffyssa ei yleensä kukaan käytä aseita, joten tällaisen täysin tavallisen, mutta silti odottamattoman asian tuominen sarjaan on ovela käänne. Warren taasen vajoaa suurten suunnitelmiensa romahdettua takaisin pelokkaaksi pojaksi, joka vain haluaa kostaa kärsimänsä vääryydet niiden aiheuttajalle, Buffylle. Niinpä hän ottaa pistoolin ja juoksee Buffyn talolle räiskimään vain juostakseen taas karkuun.
Loppu on shokeeraavan äkkinäinen ja tuo sähköisen piristeen muuten aika tasapaksuun ja ympäripyöreään jaksoon. Se ei kuitenkaan pakota hyppäämään heti seuraavaan osaan, sillä cliffhangerista huolimatta lopussa tulee liiankin selväksi, kuka kuoli ja kuka jäi henkiin. Vasemmalle ylärintaan haavoittunut Buffy makaa shokissa, mutta tajuissaan, Tara sen sijaan saa osuman suoraan sydämeen ja on varmasti mennyttä kalua. Ja niin taitaa olla Warrenkin, mikäli Willow'n silmistä osan lopussa voi jotain päätellä.
Seeing Red on muutamista kohtalaisen toimivista Spike-osuuksistaan ja yllättävästä lopustaan huolimatta keskinkertainen, paikallaan jahkaava jakso. Kohtauksiin ei yrityksistä huolimatta saada tuotua kunnollista tunnetta. Keskinkertainen, kokonaisuutena kuutoskauden toiseksi huonoin osa tähän mennessä. Se on silti huomattavasti Entropya parempi.
---
Mikä ihme näitä kauden loppuja oikein vaivaa? Muuten erinomaisen vitoskauden viimeisillä metreillä väsähdettiin kauden huonoimmalle tasolle, ja nyt sama näyttää tapahtuvat myös kuudennella kaudella. Entropy on heikoiten kirjoitettu Buffy pitkään aikaan ja Seeing Red ei puolestaan pääse missään vaiheessa kunnolla vauhtiin. Toivottavasti kauden päättävä jaksokolmikko petraa laatua, syytä olisi.
Torstai 29.04 klo 21.
Mukavan synkkä kuutoskausi on saapumassa päätökseensä ja koko sarjaa on ankeasti enää vain yksi kausi jäljellä. Ajatus ahdistaa jo nyt aika pahasti. Viimeistä levyä edeltävät kaksi jaksoa ovat tasoltaan selvästi muuta kuutoskautta huonommat, joten odotukset kauden lopun suhteen ovat aika sekavat. Aika lopettaa miettiminen ja katsoa kuutoskauden viimeinen levy, eli osat 20-22.
Villains
Villains jatkuu suoraan edellisen osan lopusta, jossa Warren syöksyi Buffyn takapihalle räiskimään. Buffy makaa tajuissaan nurmikolla ambulanssin saapuessa, mutta kukaan ei huomaa yläkerrassa kuollutta Taraa sylissään pitävää Willowia. Tietystä shokkiarvostaan huolimatta kohtaus ei onnistu herättämään ihmeempiä tunteita.
Willow'n suru kääntyy kostonhimoksi ja hän ryntää taikakauppaan hakemaan lisää voimaa voidakseen kostaa Taran tappajalle. Tässä vaiheessa Willow mk II tuntuu vielä toimivalta hahmolta, sillä kostonhimostaan huolimatta hän tunnistaa ystävänsä ja hänestä löytyy muitakin tunnetiloja kuin vain sokea kosto. Perusidea on onnistunut, sillä jonkinlaisina pääpahoina pitkin kautta pidetyt nörtit ovat nyt muuttuneet uhreiksi, joita Buffyn täytyy yrittää suojella omalta ystävältään.
Willow'n pelastettua Buffyn sairaalassa jakso heittää suurimman osan mahdollisuuksistaan menemään ja kääntyy suoraviivaiseksi ryminäksi. Willow ajaa takaa Warrenia ja Buffy ajaa lopun jengin kanssa puolestaan takaa Willowia. Välissä on joitain pieniä valopilkkuja, kuten se, että Taran yksinään kotoa löytänyt Dawn on istunut koko päivän samassa huoneessa ruumiin kanssa. Tästäkään ei silti saada lypsettyä irti kovin vahvaa tunnetta, osalla on liian kiire juosta eteenpäin kunnollisten kohtausten rakentamisen sijaan.
Lopussa Willow saa Warrenin vihdoin kiinni ja kiduttaa tätä Buffysta ottamallaan luodilla. Hitaasti etenevä luoti on typerä idea, sillä vaikka se varmaan sattuu jonkin verran, niin luodin tekemä vaurio perustuu liike-energiaan. Jotenkin koko ajatus on täysin nurinkurinen, vaikka oikeaan paikkaan osuessaan hidaskin luoti kai voisi tappaa. Willow on myös kohtauksessa aivan liian uneliaan ja rauhallisen oloinen, vaikka näyttelytyöllä on varmaan etsitty laskelmoivaa julmuutta.
Päätöskohtauksen ainoa hiukan parempi osuus on loppu, kun Willow tappaa Warrenin juuri ystävien saapuessa paikalle. Olisi voinut luulla, että kaverit onnistuvat puhumaan Willow'n pois verityöstä, nyt tappo on lopulta aika yllättävä. Hyvä idea on myös Willow'n juuri ennen tappoa sanoma "bored now", joka heijastelee vampyyri-Willow'n tyyliä. Willowilla on siis pimeä puoli, josta voisi mahdollisuuksien mukaan tulla ilkeä vampyyri-Willow.
Villains on melko keskinkertainen jakso, jonka parhaat hetket ovat aivan alussa ja lopussa. Puoliväli on täynnä turhanpäiväistä paikasta toiseen juoksentelua. Willow'n muuttuminen lopulta kausipäätöksen pääpahikseksi on periaatteessa toimiva idea, mutta siitä ei ainakaan vielä tässä osassa saada mitään erikoista irti. Selvästi alle sarjan perustason, mutta silti Entropya parempi, samalla tasolla Seeing Redin kanssa.
Pieni yksityiskohta muuten ihmetyttää: miten Spike ehti Kaliforniasta Afrikkaan vajaassa vuorokaudessa? Etenkin jos vampyyrit eivät käytä lentokoneita, kuten aikaisemmin on annettu ymmärtää. Lentokoneenkin kanssa matkassa saattaisi tulla kiire.
Two to Go
Tästä osasta ei ole paljoa sanottavaa. Jaksossa ei oikeastaan ole mitään muuta kuin turruttavaa pauketta ja räminää alusta loppuun. Ensin Willow purkaa poliisiaseman, sitten Willow jahtaa naurettavan huonossa takaa-ajossa Buffya ja nörttejä taikavoimilla ohjatulla rekalla ja lopulta pienen taikahuumeluolassa vierailun jälkeen pannaan Magic Box remonttiin.
Kaiken paukuttelun keskellä näyttelijätkin tuntuvat kyllästyneen hommiinsa ja jakso on innottomasti näytelty. Myös dialogi on tylsää eikä sitä oikeastaan edes pahemmin ole. Ainoita valopilkkuja ovat Willow'n ja Dawnin kohtaus huumeluolassa ja Andrew'n pieni dialogipätkä, jossa tämä toteaa Willowista "...Darth Rosenberg grinds us into Jawa-burgers and none of you have the midichlorians to stop her". Hahmo ilmaisee huolensa osuvasti, mutta omalla tavallaan.
Edes Gilesin saapuminen paikalle aivan viimeisissä kuvissa ei saa mittaria värähtämään. Hahmoa käytetään rasittavasti Deus Ex Machinana, joka tulee paikalle juuri sopivasti pelastamaan Buffyn ja päivän muutenkin.
Two to Go on yksikertaisen huono jakso, joka korvaa käsikirjoituksen ja hyvä dialogin kovalla paukkeella. Miksi pahis-Willowista on pitänyt tehdä näin tunteetonta tappokone? Olisi paljon mielenkiintoisempaa nähdä supermaagissa jotain tunnetta vanhoja ystäviä kohtaan ja surua Taran kuolemasta. Näin hahmo tuntuisi joltain muultakin kuin kaksiulotteiselta paperinukelta ja osaan voitaisiin saada mielenkiintoisia keskustelua ystävien yrittäessä taivutella Willowia pois koston tieltä. Lisäväriä asiaa tietenkin toisi se fakta, että Willow on jo tappanut Warrenin. Nyt mustatukkainen täti vain viskoo taikoja ja laittaa paikat remonttiin, tylsää. Kokonaisuutena vähän Entropyakin huonompi, kuutoskauden tähän mennessä heikoin jakso. Eikä kautta ole enää paljoa jäljellä.
Grave
Raflaavalla nimellä on varmaan yritetty luoda jotain suuria ennakko-odotuksia kauden päätökselle. Surkean edellisjakson jälkeen Grave nostaa tasoa kuitenkin vain vähän, loppu sentään on hyvä.
Alussa Giles sitoo Willow'n taikahäkkiin ja siirtyy kätevästi keskustelemaan Buffy kanssa takahuoneeseen. Gilesin reaktio Buffyn vakaviin uutisiin on aika ihmeellinen, itse en pysty löytämään mitään kovin hauskaa koko jutussa. Pieni naurunryöpsähdys voisi vielä olla aivan järkevää (Gilesista Buffyn ja Spiken suhde voi ehtä olla huvittava ajatus), mutta naurunremakkaa pitkitetään aivan liikaa. Keskustelu alkaa onneksi toimia paremmin loppua kohden, kun Buffy tilittää tuntojaan Gilesille.
Vähemmän yllättäen yksin Anyan kanssa toiseen huoneeseen jätetty Willow pääsee vapaaksi keskustelun aikana. Miksi ihmeessä jutustelua ei voitu käydä Willow'n läsnä ollessa? Luulisi Willow-kaliiberin noidan vaativan hiukan tarkempaa vahtimista. Mutta ei, muuten loppuosaan ei taas olisi saatu lisää turhaa räimettä.
Willow'n laitettua Gilesin pakettiin eteen tulee jakson typerin käänne: hyperaktiivinen Willow päättää yhtäkkiä tuhota koko maailman nostamalla raunioista 1930-luvun maanjäristyksessä vajonneen saatanallisen temppelin. Miksi, siis voi miksi ihmeessä? Eikö kautta voitu lopettaa ilman taas yhtä uhkaavaa maailmanloppua? Tämä on aivan turhaa virittelyä, paljon toimivampaa olisi ollut laittaa Willow lopussa ystäviään vastaan.
Kaikki lopun hyvät asiat olisi voitu saada aivan samalla lailla mukaan loppuun, jossa Willow kohtaisi ystävänsä ja melkein tappaisi heidät. Nyt jakson toimivin idea on se, että lopulta Xander pelastaa päivän ja pääsee välittämisellään Willow'n suojamuurien läpi. Tämä olisi hyvin voitu tehdä sen jälkeen, kun Willow olisi laittanut ystävänsä sairaalakuntoon ja kaikkien kuolema alkaisi jo näyttää varmalta. Xander olisi viimeisillä voimillaan voinut kohota maasta ja nilkuttaa murtuneesta jalastaan huolimatta Willow'n luo, vähän samalla tavalla kuin nytkin.
Ilman maailmanloppua toteutettuun loppuun olisi saumattomasti saatu mukaan myös Buffyn ja Dawnin hyvä päätöskeskustelu. Nyt siskosten taistelu montun pohjalla on aika puuduttavaa katsottavaa, mutta Willow'n palattua ennalleen Buffyn itkuun purskahtaminen ja sitä seuraava puhe Dawnille on toimiva, ehkäpä jopa hiukan liiankin maailmaa syleilevä.
Murheellisen kauden jälkeen Buffy tajuaa vihdoin elämän hyvät puolet ja lopetus on suorastaan ylevä. Parin kävellessä keväisten kukkivien puiden täyttämän hautausmaan poikki taustalla soiva musiikki kertoo huolten vihdoin poistuneen. Tavallisesti synkkänä sarjassa näkyvän hautausmaan esittäminen päiväsaikaan on aika alleviivaava, mutta silti toimiva vertauskuva Buffyn uudelleen löytyneelle elämänilolle. Päätöskauden tunnelmat taitavat tämän perusteella olla huomattavasti kuutoskauden kasvukipuja valoisampia.
Viimeinen kuva on yllättävä, varmasti myös Spikelle. Kaikki demoniluolan testit selvittänyt Spike saa mitä tilaa, hän muuttuu sellaiseksi kuin oli ennen: hän saa sielunsa takaisin. Tämä oli todella odottamaton käänne.
Kankeasti kirjoitetussa jaksossa on paljon turhaa yrittämistä. Kuka esimerkiksi uskoi hetkeäkään, että Giles muka oikeasti kuolisi? Asiahan oli päivänselvää heti alusta lähtien, lattialla ähkiminen on vain turhaa ajan tuhlausta.
Grave keskittyy kahden edeltävän jakson tavoin aivan liikaa toimintaan, ja idea Willow'n aiheuttamasta maailmanlopusta on vähintäänkin pakotettu. Loppu on hyvä, mutta sitä edeltävistä hetkistä olisi voitu saada maailmanloppuskenaario unohtamalla huomattavasti toimivampia, tuttujen ystävien suhdetta testaavia hetkiä. Tällöin lopun sanoma olisi myös tullut vieläkin paremmin esille: rakkaus ja ystävyys tekevät elämästä elämisen arvoista. Kokonaisuutena selvästi sarjan keskitason alapuolelle jäävä jakso, onnistuneen lopun ansiosta siitä jää kuitenkin kelvollinen, jopa hyvä jälkimaku.
---
Kuutoskauden päätöstrilogia harmittaa, sillä se hukkaa paljon hyvää potentiaalia. Willow'n muuttuminen lopun pääpahaksi on hauska idea, mutta hahmosta ei saada irti kuin tylsää pällistelyä ja paljon erikoistehosteita.
Viimeiset pari minuuttia ovat onneksi vahvan tunnelmallisia, joten jälkikäteen lopetus tuntuu lähes onnistuneelta. Vitoskaudellahan on sama ongelma, kun muuten korkea taso lopahtaa pariksi viimeiseksi jaksoksi ja kohoaa sitten aivan viime hetkellä taivaisiin.
Kokonaisuutena kuudes ja viides kausi kisaavat tiukasti sarjan tähän mennessä parhaan kauden arvonimestä. Kuudes kausi kohoaa pään verran korkeammalle yleisen synkkyytensä ja Buffyn hahmon todella rohkean ja ennakkoluulottoman kehittämisen ansiosta.
Sarjassa käsitellään arkoja asioita, joihin vain todella harvassa tv-sarjassa uskalletaan ylipäätään paneutua lainkaan. Sankarit ovat aitoja, ongelmiensa kanssa painivia ihmisiä. Vaikka asioita käsitellään vampyyrien ja demoneiden fiktiivisessä viitekehyksessä, ei se tee niistä yhtään sen vähemmän tärkeitä ja kipeitä. Tämän kaiken kutsuminen teinikauhuksi ei voisi olla kauempana totuudesta.
