Salmisen Buffy-päiväkirja, kausi 7

Lauantai 01.05 klo 18.

Perjantai oli ensimmäinen päivä lähes kuukauteen, kun en katsonut Buffya lainkaan. Vappuaaton aiheuttama pieni tauko tuli silti sopivaan väliin, juuri ennen sarjan seitsemännen ja viimeisen kauden aloittamista. Tunnelmat ovat aika haikeat, sillä tätä menoa koko Buffy on pian ohi. Pienenä lohtuna loputkin tilaamistani DVD-kausipaketeista saapuivat eilen, joten voin vaikka aloittaa sarjan heti uudelleen alusta hitaampaan tahtiin. :/

Nyt vuorossa on siis seitsemännen kauden aloitus kahdella ensimmäisellä jaksolla.

Lessons

Kuten kuutoskauden päätöksestä saattoi arvata, seitsemäs kausi starttaa huomattavasti edeltäjäänsä valoisammissa tunnelmissa. Buffy ei enää yritä sulkea Dawnia ulos maailmastaan, vaan hän opettaa tälle tarpeellisia perustaitoja.

Lessonsin perusteella seitsemäs kausi näyttää tekevän hienon ympyrän ja palaavan tunnelmissa osittain sarjan alkuun. Dawn on nyt saman ikäinen kuin Buffy oli sarjan startatessa ja hän aloittaa lukionsa vanhan koulun paikalle rakennetussa, uudessa Sunnydale High Schoolissa.

Hahmojen roolit ovat muokkaantumassa uudelleen. Pahimpien kasvukipujensa yli päässyt Buffy on aikuistumassa ja muuttumassa äidikseen, teini-ikäisestä tyttärestä (siskosta) huolehtivaksi naiseksi. Sisarusten välinen arki muistuttaa monilta hetkiltään Buffyn ja Joycen välistä elämää runsas kuusi vuotta sitten. Idea on hyvä ja elämän kiertokulusta löytyy näin masentavien aikojen jälkeen taas onnellisempia hetkiä.

Kasvamisen teemaan tuo oman onnistuneen lisämausteensa Englannissa Gilesin koulutettavana oleva, yhä viime kauden päätöksestä toipuva Willow. Komeissa maalaismaisemissa käyskentelevä hahmo tuntuu selvästi aikaisempaa vanhemmalta ja kokeneemmalta. Takana on paljon tapahtumia, jotka painavat Willow'n harteilla. Magia on nyt pysyvä osa Willowia ja hän on vastuussa sen oikeasta käytöstä. Jokaisella on näin omat vastuunsa: Buffylla Dawn, Willowilla magia ja Xanderilla entisestään kohonnut asema työmaalla.

Jakson tunnelmat ovat onnistuneen nostalgiset ja haikeat. Buffyn saattaessa Dawnin kouluun ja tutkiessa rakennusta katsojalle tulee juuri sellainen olo kuin omaan vanhaan kouluun vuosien jälkeen saapuessa yleensä tulee. Paikka on täynnä muistoja, käytävillä vain liikkuu nyt täysin outoja ihmisiä. Ennen suurelta tuntunut rakennus on kutistunut ajan myötä ja tuntuu suorastaan pieneltä. Tämä on hienosti älytty laittaan myöhemmin jaksossa myös Buffyn suuhun, kun Dawn toteaa "paikka ei tosiaan ole muuttunut" ja Buffy vastaa ympäriinsä katsellen "tuntuu pienemmältä kuin ennen".

Tunnelmaan pääseminen vaatii varmasti koko aikaisemman sarjan näkemisen, suoraan tähän hetkeen hyppäävä satunnaiskatsoja tuskin kokee samoja asioita. Muisteluja vahvistetaan pitkin jaksoa esiin nostettavilla referensseillä sarjan aikaisempiin tapahtumiin.

Jaksoon on ilmeisesti tahallaan kirjoitettu hiukan sarjan alkukausia muistuttava, mahdollisimman perinteinen hirviösivujuonne. Vaikka taian paikalla pitämät zombi-henget ovat kuluneen kliseisiä, sopivat ne tavallaan jakson uuden alun tunnelmaan. Niiden avulla Buffy myös saadaan koulun kellariin, josta hän yllättäen löytää sekavia höpöttävän Spiken.

Buffyn ja Spiken jälleennäkeminen toimii hyvin. Spiken sekoilu tuntuu ensin pienen hetken rasittavalta, mutta Marsters näyttelee kuitenkin hahmon pienet yksityiskohdat todella hyvin. Sekaisen meneminen on myös omalla tavallaan loogista, sillä Spiken sieluhan on herkän runoilijapojan sielu. Sellainen voi hyvinkin napsahtaa tuhansien ihmisuhrien taakan alla.

Erittäin sujuvasti kirjoitettu jakso osaa nauraa itselleen. Buffy ja Dawn ovat vihdoin siirtyneet osaksi modernia yhteiskuntaa ja hankkineet kännykät. Pitkin jaksoa sisarukset sitten soittelevat toisilleen koulun synkissä kellarikäytävissä, jossa kentän luulisi olevan parhaimmillaankin surkea. Jakso tunnistaa asian epäilyttävyyden ja laittaa ovelasti Dawnin suuhun koko jutun nollaavan kommentin. Dawn soittaa kellarista Buffylle ja lopettaa puhelun "And Buffy? Isn't this reception amazing? I'm in the fricking basement!" :)

Kauden avauksessa myös toimintaan on panostettu hiukan enemmän, ja Buffyn viimeinen ottelu zombihenkiä vastaan on sarjan paras taistelukohtaus pitkään aikaan. Etenkin sisääntulo on tyylikäs, kun Buffy kierähtää ovelta huoneeseen ja potkaisee liikkeen lopuksi Dawnia pitelevää zombia. Tiiliskivillä täytetyn laukun käyttäminen aseena on puolestaan uusi ja toimiva idea. Yleensä Buffy tyytyy mättämään vastustajiaan puhtaasti käsipelillä.

Aivan viimeiset kuvat menevät vähän överiksi, kun typerä eri pääpahoista toisiin itseään muokkaava hahmo juttelee Spikelle suuria tulevasta pahasta. Eri muodoilla leikkiminen on väsyttävää kikkailua, mutta kohtaus tuntuu huomattavasti järkevämmältä, jos koko hahmon tulkitsee olevan vain vertauskuva Spiken pään sisällä kuulemilleen äänille. Tekstin lopetus sen sijaan toimii, sillä se heijastelee osuvasti Buffyn jakson alussa Dawnille pitämää koulutuspuhetta. Siinä Buffy kysyy Dawnilta "who has the power?", ja vastaus on, että aina vampyyrit ja demonit. Ne ovat voimakkaampia. Spiken näkemä otus puolestaan lopettaa puheensa toteamalla pahaenteisesti, että "it's about power".

Seitsemännellä kaudella sarjan musiikista vastaava mies on näköjään vaihtunut, eikä asiaa voi olla huomaamatta. Aikaisemman säveltäjän suosimat kosketinsoittimet ja pianoteemat ovat vaihtuneet jousipainotteiseksi musiikiksi. Vaikka musiikki oli jo aikaisemminkin hyvää, niin uuden kauden jousiteemat ovat todella hienoja. Niiden suureellisempi ja kohtalokkaampi yleistunnelma sopii hyvin sarjan viimeiseen kauteen. Lessonsissa erityisesti loppukohtauksen taustalla soiva kappale on komeaa kuunneltavaa.

Lessons on vahva alku uudelle kaudelle. Se tekee hienon ympyrän ja palaa osittain sarjan ensimmäisen kauden henkeen. Ilmapiiri on onnistuneen nostalginen ja käsikirjoitukseta vastaavalla Whedonilla tuntuu olleen selkeästi hauskaa osaa tehdessään. Jakso pelaa vahvasti sen päälle, että koko aikaisempi sarja on jo katsojalle erittäin tuttu. Jos näin ei ole, niin osasta tuskin saa kovin paljoa irti ja nyt toimivan rajamailla keikkuva zombijuttu tuntuu varmaan vain yksinkertaisen tyhmältä. Buffynsa tunteville jakso on kuitenkin viihdyttävä, sarjan perustason yläpuolelle kohoava jakso.

Beneath You

Beneath You alkaa hauskalla Run Lola Run -mukaelmalla, kun elokuvan sankaria vahvasti muistuttava lilatukkainen tyttö pakenee huppumiehiä teknomusiikin jumputtaessa taustalla. Leffaviittausta vahvistaa vielä se, että kohtaus on tapahtuvinaan Saksassa, josta myös Run Lola Run on lähtöisin.

Alun jälkeen osa jatkaa vielä lyhykäisesti edellisjakso nostalgisia tunnelmia Buffyn tutustuessa lukiossa uuteen työpaikkaansa kouluavustajana. Mukana on jälleen toimivia viittauksia vanhoihin jaksoihin.

Englannissa Willow on tekemässä paluuta takaisin Sunnydaleen. Haikea kohtaus Willow'n ja Gilesin välillä on kuvattu todella upeasti. Sateisen maalaismaiseman edessä oviaukossa seisovat hahmot on rajattu tarkasti kuin kauniiseen maalaukseen. Äänityksessä on osattu käyttää hyödyksi hiljaa putoavan sateen ääniä.

Illalla Xander törmää kadulla naiseen (Nancy), joka juuri melkein joutui oudon maan alla liikkuvan otuksen syötäväksi. Tässä vaiheessa jakson maanjäristykset ja hirviö assosioituvat automaattisesti tulossa olevaan isoon pahaan, jonka Buffy alun unessaan kuuli pahaenteisesti tulevan alhaalta "from beneath you it devours". Toimivana käänteenä tämän jakson otus paljastuu kuitenkin aivan joksikin muuksi, Anyan matodemoksi loitsimaksi mieheksi. Madon jahtaama Nancy on tyypin entinen tyttöystävä, joka tuli Bronzessa toivoneeksi Anyalta, että hänen rasittava ex-poikaystävänsä muuttuisi madoksi.

Isolta tuntuvan jutun paljastuminen vain pienemmäksi ongelmaksi on hyvä idea, mutta muuten otus on aika turhanpäiväinen viikon hirviö. Se ei kuitenkaan pääse haittaamaan osaa kovinkaan paljoa, sillä käsikirjoitus toimii muuten varsin hyvin. Ydinporukan mukana heiluva Nancy saa muutamia hyviä kommentteja, kun tämä muun muassa ihmettelee jengin sisäisiä suhteita.

Madon metsästämisen sijasta osan pääpaino on todellisuudessa Spikessa ja Buffyssa. Spike palaa yllättäen kuvioihin entisenä itsenään ja tarjoaa apuaan Buffylle. Kohtaus Dawnin ja Spiken välillä on hieno, kun Dawn uhkaa tappavansa Spiken, jos tämä koskee Buffyyn.

Turhanpäiväisenä räimeenä alkanut madon tappokohtaus kääntyy hienosti täysin päälaelleen, kun Anya palauttaa miehen takaisin itsekseen juuri Spiken lyödessä tätä rautatangolla. Spiken reaktio on kirjoitettu ja näytelty todella komeasti, kun teko uppoaa hiljalleen hahmon tajuntaan. Spiken rakentamat suojavallit murtuvat ja tuska kasvaa taas ylitsepääsemättömäksi.

Buffy juoksee Spiken perässä kirkkoon, jossa totuus Spiken sielun palauttamisesta vihdoin paljastuu. Loppuosuus parin välillä on ehkä tehokkain yksittäinen kohtaus koko sarjassa tähän mennessä, siinä yksinkertaisesti kaikki toimii täydellisesti. Dialogi tai oikeammin Spiken pitkä monologi on kirjoitettu todella hyvin ja Marsters ei ole koskaan näytellyt yhtä musertavan tehokkaasti. Silmäkulma kostuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Buffy kysyy "Why would you do that?" ja Spike vastaa "Why does a man do what he musn't? For her. To be hers". Marstersin näyttelytyö on riipaisevaa.

Loppukohtaus on tehty muutenkin mahtavan hyvin. Kuvaus ja valaisu on todella upeaa katseltavaa, kun ikkunasta laskeutuva sininen kuunvalo luo syviä varjoja hahmojen kasvoille ja ympäröivään tilaan. Varjot saavat oman elämänsä ja niitä osataan käyttää todella hienosti hyväksi. Kuvat on rajattu taiten niin, että otokset ovat maalauksellisen kauniita.

Viimeinen silaus on komean jousimusiikin ja kuvan saumaton yhteistoiminta. Kohtaus on joko kuvattu musiikin kanssa tai sitten se on leikattu jälkikäteen todella tarkkaan. Kaikki musiikin pienet koukut osuvat täydellisesti juuri oikeisiin kohtiin ja kohottavat näin kohtaukset musertavaa tunnelmaa entisestään. Mahtavaa katsottavaa, kerta kaikkiaan.

Kokonaisuutena Beneath You takkuilee matoidean kanssa puolivälissä jonkin verran, mutta paketti on silti erinomainen, selvästi perustason yläpuolelle kohoava Buffy-jakso. Loppu on yksinkertaisesti rampauttavan tehokas ja surullinen.

Jakson nimi on onnistuneen monimerkityksinen, sillä sen voi tulkita tarkoittavan monta asiaa. Yhdellä tasolla se merkitsee tulossa olevaa isoa pahaa (from beneath you it devours) ja toisella se tarkoittaa jakson Tremors-matoa. Kolmannella ja hienoimmalla merkityksellä nimi heijastelee Spiken rakastamien, mutta saavuttamattomien naisten reaktioita häneen. 1880-luvulla Spiken rakastama hienostonainen hylkäsi hänet kylmästi toteamalla "you are beneath me" ja myöhemmin Fool for Love -jaksossa Buffy sanoo Spikelle täysin samat sanat. Spiken näkökulmasta hänen kohtalonsa on siis aina ollut olla rakastamiensa naisten halveksima, siispä nimi "Beneath You".

---

Seitsemäs kausi on alkanut vahvoissa tunnelmissa. Koko sarjan on kiertänyt ison ympyrän ja palannut osittain alkulähteilleen, mikä ei viimeisellä kaudella tunnu lainkaan hassummalta ajatukselta. Tunnelma on nostalginen ja kauden teema on selvästi erilainen kuin aikaisemmin. Nyt pahimmat kasvukivut ovat jääneet taakse ja nuoret muuttuvat omaa elämäänsä muokkaaviksi aikuisiksi. Tästä on hyvä jatkaa.

Sunnuntai 02.05 klo 16.

Seiskakausi alkoi mukavan nostalgisissa tunnelmissa, joten uskallan odottaa jatkolta hyvää. Nyt vuorossa ovat seitsemännen kauden jaksot 3 ja 4.

Same Time, Same Place

Same Time, Same Place käsittelee Willow'n kotiinpaluuta. Matkalla Willow on kuitenkin alitajuisesti tullut taikoneeksi loitsun, joka erottaa hänet ystäviensä maailmasta. Niinpä kumpikaan ei näe tai suoraan kuule toisiaan.

Willow'n peloista johtuva näkymättömyysidea on aika kulahtanut, mutta siihen yritetään puhaltaa henkeä esittämällä sama kohtaus peräkkäin sekä Willow'n että tätä etsivien Buffyn, Dawnin ja Xanderin näkökulmasta. Ajatus on nerokas, mutta sitä ei valitettavasti uskalleta tai osata hyödyntää täysillä.

Aloituskohtaus toimii kohtalaisen hyvin molempien otoksien samanlaisia kamera-ajoja myöten. Toinen kohtaus Buffyn kotona alkaa vielä lupaavasti, mutta se pätkitään jo turhaan täysin toisistaan irti oleviin osiin. Pienistä toisiin maailmoihin kuuluvista äänitehosteista huolimatta osuudet ovat liian irrallaan toisistaan, niillä ei ole kunnollista kosketuspintaa.

Toteutuksessa on päästy lähimmäs onnistunutta puolivälin kohtauksessa, jossa Spike on molempia osuuksia yhdistävä tekijä. Kohtaus on leikattu hyvin niin, että Spiken reaktiot tajuaa kunnolla vasta jälkimmäisen osuuden nähtyään. Juuri näin jakso olisi pitänyt tehdä, osuuksien pitäisi olla pitkälti samanlaisia, mutta täydentää toisiaan. Näin muoto ja merkitys kohtaisivat, nyt idea ei pääse kukkaan kuin tässä Spike-kohtauksessa.

Loppupuolella jaksoon astuu mukaan surkean kliseinen, ihmisten ihoa syövä satuhirviö. Otus on kulunuttakin kuluneempi väännös perinteisistä ilkeistä luolapeikoista, aina kamalaa koukkunokkaa myöten. Osuudet luolassa ovat yksinkertaisen surkeaa Ö-luokan kauhua, kun peikko (tai siis tässä demoni) höpöttelee tyhjänpäiväisyyksiä varjoista ja lopuksi jaarittelee Willow'n äärellä. Viimeinen niitti otuksen rasittavuuteen on kammottava riimittelevä puhetyyli.

Demonin leikellessä Willowia jaksossa on aika tökerö leikkausmoka. Ensimmäistä ihopalaa irrotettaessa Willow'n vatsasta on jo selvästi leikattu yksi pala, mutta toista palaa irrotettaessa demoni vasta viiltelee ensimmäistä osaa. Jostain syystä ihopalojen irrotuskohtaukset on siis vaihdettu keskenään väärin päin. Tyhmä virhe kaiken kaikkiaan.

Hirviön astuttua kuvaan jakso luopuu kokonaan alkupuolen saman kohtauksen toistoyrityksistä ja vajoaa tyhjänpäiväiseksi täytteeksi. Halvaantuneesta Dawnista sentään saadaan irti pientä huumoria, kun Anya vääntelee Dawnia eri asentoihin ja näyttelijä tekee hyvin työtään vain silmillään.

Same Time, Same Placen alkuidea kahden rinnakkaisen maailman seuraamisesta on hyvä, mutta sitä ei osata tai uskalleta toteuttaa kunnolla. Toimiakseen jakson olisi pitänyt käyttää toistoa koko kestonsa ajan ja eri maailmojen väliin olisi pitänyt saada jotain järkeviä yhtymäkohtia. Nyt tämä toteutuu vain Spike-kohtauksessa, joka onkin sitten varsin onnistunut. Kokonaisuudessaan selvästi sarjan perustason alapuolelle jäävä jakso, valitettavasti. Tässä olisi ollut oikeissa käsissä aineksia huippujaksoksi.

Help

Help alkaa toimivalla kohtauksella hautaustoimistossa. Buffy on taas kouluttamassa Dawnia, asiaa ei siis ole unohdettu.

Alkupuoli käy pikaisesti läpi Buffyn ensimmäistä oikeaa työviikkoa, hyvänä ideana päivien vaihtumisen huomaa vain Buffyn vaatteiden vaihtumisesta. Onneksi oppilaiden kanssa puhumiseen ei ole tuhlattu liikaa aikaa, sillä se voisi helposti kääntyä tylsäksi. Mukana on pakollisten ärsyttävyyksien lisäksi myös onnistunut osuus, kun puhumasta kieltäytyvä poika ja Buffy vain tuijottavat pitkään hiljaisuudessa toisiaan. Lopulta poika alkaa puhua ja hyvän kohtauksen jälkeen leikataan osuvasti hautausmaalla elämästä keskusteleviin Willowiin ja Xanderiin. Kävely päättyy onnistuneesti surulliseen hetkeen Taran haudalla.

Jakson kantava ajatus oman kuolinpäivänsä tietävästä tytöstä tuntuu aluksi aika väsyneeltä. Hahmon suuhun saadaan kuitenkin kirjoitettua muutamia ihan toimivia ennustuksia, tämä näkee pätkiä niin Spiken kuin Buffynkin tulevaisuudesta. Pätkät ovat sopivan tulkinnanvaraisia.

Tytön angstisilla runoilla jaksoon saadaan luotua muutamia hyviä tunnelmakohtia. Willow'n lukiessa nettisivuilta ensimmäistä runoa maailma pysähtyy hetkeksi ja kaikki keskittyy vain Willow'n ääneen. Samalla tavalla käy hetkeksi myöhemmin, kun Buffy alkaa töissä lukea toista runoa ja lukeva ääni peittää alleen kaikki muut äänet. Jälkimmäinen runo on lisäksi ihan kohtalaisen hyvä.

Keskivaiheilla mukaan on muistettu heittää toimiva Buffy-Spike-osuus, kun Buffy menee pyytämään Spikelta apua. Kohtaus päättyy surullisesti, kun Spike pyytää Buffya jäämään hetkeksi luokseen, mutta Buffy lähtee paikalta.

Loppupuolella jakson taso notkahtaa, kun mukaan astuvat ensimmäisen kauden täytejaksoista lainatut demonia manaavat oppilaat. Koko idea on totaalisen kulunut, eikä istu enää tälle kaudelle mitenkään. Kuin lisäloukkauksena paikalle saapuva demoni on todella säälittävä ilmestys, yksi sarjan huonoimmista hirviömaskeista heti viime jakson ihodemonin ja vanhojen karvamatto-ihmissusien jälkeen. Kohtauksen ainoa hyvä hetki on Spiken ilme, kun tyttö kertoo hänelle "She will tell you. Someday she will tell you".

Demonitaistelun jälkeen jaksoon tulee hieno käänne, kun tyttö kaikkien pelastusyritysten jälkeen kaatuu yllättäen kuolleena maahan sydänvian takia. Osan ehdottomasti paras hetki on loppu, jossa Buffy joutuu ystäviensä kanssa kohtaamaan sen tosiasian, että aina auttaminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Buffy miettii lopuksi "So what do you do when you know you can't help?". Vastaus tähän annetaan hienosti pelkällä kuvalla, kun Buffy saapuu pitkässä staattisessa otoksessa seuraavana aamuna työpaikalleen ympäristön äänien haihtuessa pois. Buffy istuu lopulta pöytänsä ääressä hiljaisuudessa ja vastaus kysymykseen on ilmiselvä, se on tietenkin "you try". Sitähän Buffy tekee slayerina ja nyt myös päivätyössään koulun oppilasavustajan, enempää ei kukaan voi vaatia. Päätös sopii komeasti jakson teemaan ja nimeen.

Kokonaisuutena Help on hiukan perustason alle jäävä Buffy-jakso, joka kärsii turhanpäiväisestä täytejuonesta. Mukaan on ripoteltu toimivia kohtauksia ja lopetus on hieno.

---

Vahvan nostalgisen aloituksen jälkeen seiskakauden taso on pudonnut ensimmäisen levyn kahdella viimeisellä jaksolla alaspäin. Willow'n paluuta käsittelevä Same Time, Same Place -jakso harmittaa, sillä sen perusidea on hyvä. Sen sekä Helpin rasitteena on turhanpäiväinen sivujuonne rasittavasta demonista tai pahaa palvovista lukiopojista. Tällaiset ideat heijastelevat jo liikaa ykköskauden täytejaksoja. Nostalginen ykköskauden tyylin muistelu on hyvästä, mutta sen huonojen ideoiden kierrätys ei. Toivottavasti jatkossa keskitytään taas enemmän hahmoihin ja vähemmän täytteeseen.

Maanantai 03.05 klo 20.

Viikonloppuna oli onneksi Buffyn lisäksi muutakin tekemistä, sillä muuten olisi saattanut vahingossa katsoa koko seiskakauden kerralla. Hammasta purren yritän pitää katsottavien jaksojen määrän vain muutamassa per päivä, jotta jo raskaasti mielessä painava loppu ei saapuisi niin pian. Tällä viikolla se kaikki kuitenkin on ohi. Nyt ohjelmassa ovat seiskakauden jaksot 5 ja 6.

Tajusin muuten juuri, että eilen tuli kuluneeksi tasan kuukausi siitä, kun aloitin Buffy-maratonini. Pitäisi varmaan korkata jotain, mutta vapun jäljitä talosta ei löydy kuin tyhjiä pulloja. Oh well.

Selfless

Selfless alkaa tavallisella ystävien välisellä keskustelulla Willow'n purkaessa laukkujaan Buffyn kotona. Xander uskoo Anyan oleva pääsemässä pahimman yli, mutta osuvan leikkauksen jälkeen näemme Anyan tavallista karummassa tilanteessa, istumassa veristen ruumiiden täyttämässä huoneessa. Pahimman yli on tosiaan päästy, mutta väärään suuntaan.

Jakso on omistettu lähes kokonaan Anyalle, joka ajautuu verityönsä takia törmäyskurssille ystäviensä ja Buffyn kanssa. Massamurhan jälkeen slayerin on tehtävä työnsä ja tuhottava ihmisiä tappava demoni, oli tämä sitten hänen ystävänsä tai ei.

Kokonaisuus on rakennettu Anyan menneisyyttä valottavien flashbackien ja nykypäivän vuorottelun varaan. Pätkät menneisyydestä on painotettu hiukan liian komediatyylisiksi etenkin jakson alkupuolella, mutta toimiva leikkaus pelastaa paljon. Nykypäivä ja menneisyys on leikattu lomittain erittäin onnistuneesti niin, että hymyilyttävästä flashbackista pudotaan suoraan karuakin karumpaa todellisuuteen. Kova kontrasti vahvistaa näin tämän hetken ankaruutta. Onnistuneimmat leikkaukset ovat alkupuolen siirtymä 880-luvun pätkästä Anyan verisiin käsiin ja viimeinen musikaalinumeron karu pudotus suoraan kuolleelta vaikuttavaan Anyaan.

Vaikka rakenne on hyvä, niin flashbackit itsessään eivät ole kovin onnistuneita. Ne auttavat ymmärtämään jakson lopussa tapahtuvan Halfrekin menetyksen suuruutta, mutta muuten ne eivät tarjoa mitään erikoista. Mykkäelokuvien tyyliä mukailevasti kuvatut pätkät 880-luvulta ovat aivan liian komediapainotteisia aina kylän ihmisten Monty Python -huutoja myöten. Lisäksi niissä ärsyttää hahmojen puhuma ihmeellinen sikaruotsi, joka yksinkertaisesti kuulostaa todella typerältä. Olafin näyttelijästä sentään irtoaa joitain lähes oikealta kuulostavia sanoja, mutta Anya vain mongertaa konsonantteja peräkkäin ilman järjen häivää. Olisivat puhuneet heti alusta lähtien englantia, jos eivät pysty laittamaan näyttelijöiden suuhun edes yhtään oikealta kuulostavia sanoja.

Muista flashbackeista pätkä vuoden 1905 Pietarista on idealtaan hauska, mutta ei jaksa muuten innostaa. Anyan ja Halfrekin keskustelusta voi ymmärtää, että Anya on saattanut jotenkin olla liikkeelle panevana voimana Pietarissa tapahtuneessa vuoden 1905 kapinassa. Ajatus on toimiva, sillä kapinahan alkoi, kun sotilaat ampuivat mielenosoittajia. Ehkä joku Anyan koston kohteista oli mukana mielenosoituksessa?

Hyppy takaisin Once More With Feelingin musikaaliin on kuulostanut kirjoitushetkellä myös varmasti hauskalta, mutta se ei toimi aivan toivotulla tavalla. Loppu leikkaa hienosti karuun todellisuuteen kesken laulun huipentuman, mutta muuten Anyan esitys tuntuu liian irtonaiselta ja hiukan muotoon pakotetulta. Once More With Feelingissä musiikki nivoutuu saumattomasti osaksi kokonaisuutta ja tarinaa, nyt se pistää kaiken muun keskeltä silmään.

Tosimaailmassa kohtaukset toimivat paremmin. Alkupuolella Willow'n sisällä edelleen asuva synkkä puoli nousee hienosti esiin, kun hahmo joutuu käyttämään refleksinomaisesti taikaa itseään suojellakseen. Äkillisessä tilanteessa kontrolli pettää hetkeksi ja Dark Willow ponnahtaa pintaan. Willow'n koulutus ei tosiaankaan vielä ollut täysin valmis.

Toinen hieno kohtaus on osuus, jossa Buffy kertoo Xanderilla ja Willowille joutuvansa tappamaan Anyan. Asiasta syntyvän riidan keskellä pintaan ponnahtaa huomaamatta vuosien takainen, kakkoskauden lopetuksen hetki, jossa Xander valehteli Buffylle Willow'n muka vain käskeneen hänen tappaa Angelin. Todellisuudessahan Willow oli valmistelemassa Angelin sielun palauttamista ja käski kertoa tästä Buffylle. Jos Xander olisi välittänyt oikean viestin, niin Buffyn ei välttämättä olisi tarvinnut työntää Angelia lopussa helvettiin. Saa nähdä, tuleeko asiasta lisää puhumista tulevaisuudessa.

Lopussa Xander pelastaa Anyan Buffylta ja Anya tajuaa vihdoin tekojensa koko vakavuuden. Hän tarjoaa epäitsekkäästi oman henkensä sen vastineeksi, että murhatut miehet herätettäisiin takaisin henkiin ja toivomus kumottaisiin. Kiero pomo hyväksyy tämän, mutta tappaakin Anyan sijasta tämän parhaan ystävän, Halfrekin. Käänne on hyvä, vaikkakaan ei täysin odottamaton. Jakso päättyy komeasti Anyan ja Xanderin pienen sovinnonteon jälkeen hahmojen kävellessä yössä eri suuntiin.

Selflessissa on mahdollisuudet todella hyväksi jaksoksi, sillä osan rakenne toimii erinomaisesti. Vakavasta teemasta huolimatta jaksoon ei kuitenkaan saada rakennettua erityisen vahvaa tunnelmaa osittain sen takia, että pätkät Anyan menneisyydestä ovat etenkin alkupuolella liian komediapainotteisia. Flashbackit toimivat muutenkin nykypäivän osuuksia heikommin. Kokonaisuutena viihdyttävä perustason Buffy-jakso, joka olisi silti voinut olla paljon enemmänkin.

Him

Seiskakausi ei alkua lukuun ottamatta ehkä ole vielä tähän asti varsinaisesti loistanut, mutta taso on silti pysynyt pääosin viihdyttävänä. Him tekee kuitenkin todellisen pohjakosketuksen. Se on kuin aikakoneella sarjan ensimmäiseltä kaudelta haettu täytejakso, jota ei tahdo aluksi edes oikein uskoa todeksi. Mitä tämä turhanpäiväinen täyte tekee Buffyn seitsemännellä kaudella?

Alku on jakson ainoa katsottava osuus. Siinä Buffy tuo Spiken Xanderin kämppäkaveriksi vastustuksesta huolimatta. Myöhemmin lukion jalkapallokatsomossa Buffy ja Dawnin keskustelu rakkaudesta on vielä suurin piirtein toimiva, mutta sitten kaikki kääntyy syöksykierteeseen.

Jalkapallojoukkueen tähtipelaajaan ihastuneen Dawnin sekoilut ovat vain yksinkertaisen rasittavaa seurattavaa. Ylivedetyllä dialogilla ja näyttelyllä on ehkä haettu parodiaa tavallisista teinielokuvista ja -sarjoista, mutta lopputulos ei toimi. Kohtaukset ovat niin huonoja, että vain kivikova tahdonvoima estää kaukosäädintä hamuilevaa kättä painamasta pikakelausnappulaa.

Pahempaa on kuitenkin vielä luvassa, sillä Dawnin teini-ihastus ei tietenkään voi itsessään riittää. Lopullinen niitti jakson surkeuteen on uskomattoman huono, aloituskausien käsikirjoitushylkyjen laatikosta poimittu idea jalkapallotähden taikatakista. Pusakka lumoaa automaattisesti kaikki naiset ja lopulta myös Buffy, Willow ja Anya ovat Dawnin lisäksi lääpällään piikkitukkaiseen lukiolaispoikaan.

Kaiken säälittävän räpellyksen keskellä on yksi etäisesti huvittava kohtaus, kun Buffy yrittää tappaa rehtorin raketinheittimellä (Mistä ihmeestä se muuten löytyi? Kuinka monta niitä oikein taannoin armeijalta varastettiin?). Osuus on kuvattu hyvin huoneen läpi niin, että rehtori työskentelee etualalla ja ikkunan takana taustalla Buffy ja Spike sekoilevat lähes äänettömästi epäterävinä.

Him on ehdottomasti yksi koko sarjan heikoimmista jaksoista. Vastaavanlaista täytettä ei ole nähty enää useampaan kauteen, joten tällaisen ulosteen änkeäminen viimeiselle kaudelle hämmästyttää. Se olisi itse asiassa ihmetyttänyt jo neloskaudella. Pistää oikeastaan vihaksi, miksi sarjan hupenevaa elinaikaa täytyy tuhlata tämän kaltaiseen roskaan. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

---

Seitsemäs kausi alkoi vahvasti, mutta sen jälkeen se on hieman taantunut aika tasapaksuksi menoksi. Käsittämättömän surkeaa Himiä lukuun ottamatta jaksot ovat silti onneksi ihan toimivaa perustason viihdettä.

Harmittava yksityiskohta on hyvien ideoiden hukkaaminen, sillä kaudella on tullut vastaan jo kaksi osaa, jotka olisivat voineet olla parhaimmillaan erinomaisia. Same Time, Same Place hukkaa mahdollisuutensa tavanomaisuuteen ja Selfless ei hyvästä rakenteestaan huolimatta toimi täysillä. Tekijöiden taito tai uskallus ei ole riittänyt ideoiden lopulliseen hyötykäyttöön.

Kyllähän tavallisen toimivaa Buffya tällaisenakin katsoo, mutta sarja pystyy halutessaan todella paljon parempaankin.

Tiistai 04.05 klo 21.

Pääsen aloittamaan päivän Buffy-annoksen tavallista myöhemmin, sillä kävin leffassa katsastamassa Van Helsingin surkeaa hirviöjahtia. Sunnydale tuntuu paljon kiinnostavammalta paikalta, vuorossa viimeisen kauden jaksot 7 ja 8.

Conversations With Dead People

Mielenkiintoisesti nimetty Conversations With Dead People on jälleen yhdenlainen tyylikokeilu. Alku on todella komea, kun kaikki starttaa episodielokuvan tapaan osan nimellä ja hetkeen hienosti sopivan kappaleen soidessa eri hahmot liikkuvat yksin omissa touhuissaan. Buffy partioi hautausmaalla, Willow nuokkuu yliopiston kirjastossa, Dawn viettää yksinäistä koti-iltaa, Spike naukkailee bourbonia Bronzessa ja Meksikosta palaavat nörtit istuvat hiljaa autossaan. Tunnelma on rauhallinen ja odottava.

Jakson nimen mukaisesti jokainen hahmo Spikea lukuun ottamatta keskustelee yön aikana kuolleiden henkilöiden kanssa, tavalla tai toisella. (Lisäys 31.5: myöhemmin tosin selviää, että myös Spike keskustelee omalla tavallaan jonkun kanssa). Willowille ilmestyy Taran viestiä tuova Help-jaksossa kuollut tyttö, Buffy juttelee etäiseksi tutuksi paljastuvan vampyyrin kanssa, Dawn yrittää saada yhteyttää äitiinsä ja nörteistä Andrew luulee näkevänsä Warrenin.

Eri osien yhteen leikkaaminen toimii hyvin ja rakenne onkin osan paras puoli. Ongelmaksi muodostuvat liika huumori, nörtit sekä Dawn-osuus kokonaisuudessaan. Näytelmähenkinen, rauhallisen keskusteleva tunnelma rikkoutuu ensimmäiseksi Buffy-osuuden humoristisella alavireellä, sillä Buffyn ja psykologivampyyrin kohtaaminen on yksinkertaisesti ajatuksena täysin naurettava.

Tämä on harmittavaa, sillä jutut ovat kuitenkin hyviä ja Buffy pääsee avautumaan murheistaan enemmän kuin ehkä kertaakaan koko sarjan aikana. Juuri kun tunnelmaan taas lähes päästään takaisin, niin se rikotaan vampyyrin turhalla läpällä tai lyhyellä taistelukohtauksella. Ongelmilta olisi pitkälti vältytty, jos Buffylle olisi hassun psykologivampyyrin sijasta ilmestynyt joku kuollut hahmo Willow-osuuden tapaan. Hyvistä ehdokkaista Angel tulee ensimmäisenä mieleen.

Dawn-osuus olisi yksinkertaisesti pitänyt jättää kokonaan pois tai korvata jollain muulla. Se alkaa vielä etäisen toimivasti seinien kolkuttelulla, mutta sitten sen kääntyy täysin turhanpäiväiseksi tusinakauhuksi ja räimeeksi. Etenkin loppu on surkea Dawnin leikkiessä Manaaja-elokuvan pappia omassa olohuoneessaan. Kohtauksen metelöinti tuhoaa paljon jakson tunnelmasta ja potentiaalista. Myös nörttien mukahauska läppä istuu jaksoon todella huonosti ja heidät olisi pitänyt tuoda takaisin jossain muussa jaksossa.

Parhaiten toimiva osuus on Willow'n ja Taran lähettilään välinen keskustelu. Se pysyy koko ajan asiassa ja Willow pääsee ensimmäisen kerran käsittelemään suruaan niin, että se näkyy myös ruudussa. Hyvin näytelty ja kirjoitettu osuus hiipii hiljalleen kohti epäilyttävämpiä latuja, kunnes lopulta Taran lähettiläs paljastaa itsensä vääräksi ehdottamalla Willowille itsemurhaa. Vaikka asiaa tulee jo hiukan ounasteltua etukäteen, niin hahmon paljastuminen uuden pääpahan olomuodoksi on toimiva käänne. Se kääntää koko jakson merkityksen täysin toiseksi, ystävällisten henkien tapaamisen sijasta pääpaha vain hienosti yrittää sotkea Buffy-jengin päitä. Rauhallinen tunnelma kääntyy äkkiä painostavaksi.

Lopussa jokaiselle riittää shokkeja, mutta vain Willow tajuaa keskustelleensa jonkun pahan kanssa. Mielenkiintoinen käänne on se, että Buffyn kohtaama vampyyri väittää olevansa Spiken luoma ja samaan aikaan näemme Spiken purevan Bronzesta iskemäänsä naista. Tämä en ainakaan osannut odottaa, hyvä niin.

Lopetus on alun jälkeen paras osuus, kun alusta tuttu musiikki kohoaa taas muiden äänien yli viimeisten kuvien aikana. Se jättää tunnelman sopivan leijailevaksi.

Conversations With Dead People kuuluu seiskakauden tyylikokeiluihin, jotka eivät aivan pääse lentoon. Mukana on liikaa elementtejä, toimintaa ja tunnelmaa rikkovaa huumoria. Pelkkää paikkojen rikkomista tarjoava Dawn-osuus istuu muottiin todella huonosti, nörtit taas heittävät turhaa läppää. Pienellä hienosäädöllä ja muutamien asioiden uudelleen miettimisellä jakso voisi olla erinomainen, nyt se kohoaa vain hiukan sarjan perustason yläpuolelle. Pääosin viihdyttävää katsottavaa kuitenkin.

Sleeper

Sleeper jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa Buffy sai kuulla Spiken tappavan jälleen ihmisiä. Buffy seisoessa Xanderin asunnossa sälekaihtimien välistä pääsevän sinisen valon keskellä kuva on hetken todella kaunis.

Virkistävästi hahmot kertovat alussa toisilleen viime yön tapahtumista. Yleensä sankarit pitävät jostain syystä tärkeät asiat aina omana tietonaan, joten tämä on hyvä poikkeus. Näin Dawn tajuaa, että hänen näkemänsä hahmo ei välttämättä ollut hänen äitinsä.

Buffy ei halua tehdä mitään ennen kuin hän saa todisteita Spiken toimista. Niinpä jengi alkaa vahtia Spikea ja Anya saadaan näin pitkästä aikaa Xanderin asunnolle. Valvontaosuus asunnolla ei ole kovin kummoinen, mutta illalla kohtaus väkijoukossa toimii kohtalaisen hyvin. Buffyn seuratessa Spikea kaksikko hukkuu tehokkaasti väkijoukkoon ja leikkauksen jälkeen kujalle saapuvaa Buffya luulee ensin omaksi itsekseen. Tämä kuitenkin on pääpahan ilmentymä, joka vain innostaa Spikea tappamaan. Huijaus toimii vain hetken, mutta kesto on riittävä.

Jakson parhaiten toimiva osuus on puoliväli, jossa Spike alkaa epäillä omia tekojaan ja palaa tutkimaan asiaa Bronzeen. Lavalla soittava musiikki vetää katsojan mukaan tunnelmaan, mutta vajoaa sitten taustalle Spiken kävellessä yläkertaan miettimään asiaa. Paikalle ilmestyy yllättäen Spiken uhriksi itseään väittävä vampyyri, ja järkyttynyt Spike päätyy taistelemaan tulokkaan kanssa parvella. Musiikki nousee hienosti taas pääosaan ja äänenvoimakkuus kohoaa hiljalleen kohti taistelun loppua, jossa soitto katkeaa pieneksi hetkeksi vampyyrin pudotessa tomuna tanssilattialle. Kohtauksen Spikelle aiheuttama shokki välittyy hyvin katsojalle asti.

Saatuaan osan muististaan takaisin Spike vie Buffyn taloon, johon hän epäilee haudanneensa useita ruumiita viimeisten viikkojen aikana. Loppuosuus kellarissa vaihtelee tasoltaan, etenkin alkupuoli tuntuu hiukan väkinäisesti kirjoitellulta ja näytellyltä. Pääpahan esiintyminen Spiken omassa hahmossa ei ole erityisen toimiva idea, se ei luo kohtaukseen tarpeeksi dynamiikkaa. Esimerkiksi Drusilla olisi voinut olla parempi vaihtoehto, Spike itse alleviivaa vain turhaa jutun skitsofreniapuolta.

Kellarikohtauksen jälkimmäinen puolisko sen sijaan toimii huomattavasti paremmin. Spiken reaktio muistiin palaaviin veritehoihin on sopivan kauhistunut ja lopussa hän on valmis kuolemaan hyvittääkseen tekonsa. Parin välinen keskustelu on koskettava ja kohtauksen tehoa nostaa taustalla soiva, rauhallisen hidas ja surullinen jousimusiikki. Olisi todella hienoa, jos Buffysta myytäisiin kunnon soundtrack-levyjä, sillä tätä kappaletta kelpaisi kuunnella muutenkin.

Kellarin tunnelmoinnista jakso hyppää lopussa Lontooseen, jossa Giles löytää alussa puukkomunkkien uhriksi joutuneen parin asunnon lattialta makaamasta. Kaikki loppuu todella ilkeää clifhangeriin, kun kuva katkaistaan kesken lauseen juuri ennen kuin paikalle hiipineen munkin kirves iskeytyy Gilesin niskaan.

Kokonaisuutena Sleeper on viihdyttävä, vähän sarjan perustason yläpuolelle kohoava jakso. Se jatkaa seiskakauden melko tasaista, mutta ei vielä mihinkään erityisen suuriin korkeuksiin päässyttä tasoa. Siinä on erinomaisia hetkiä, mutta Spiken kaksoisluonnetta ei oikein saada rakennettua riittävän tehokkaaksi. Lopun clifhanger on paha ja kiusaus seuraavan jakson katsomiseen heti perään on todella kova. Hammasta purren jätän seuraavan, kolme jaksoa sisältävän levyn kuitenkin kokonaisuudessaan huomiselle. Jos jatkaisin nyt katsomista, niin joutuisin varmasti jatkamaan koko levyn loppuun asti. Riippuvuus on hieno asia, vieroitusoireen eivät.

---

Seitsemäs kausi ei vielä ole varsinaisesti päässyt loistamaan, mutta näiden kahden jakson myötä se palaa pienen notkahduksen jälkeen tasaisen viihdyttävälle Buffy-perustasolle.

Keskiviikko 05.05 klo 19.

Seitsemäs kausi on saapumassa puoliväliin. Jaksojen sopivalla annostelulla saan venytettyä loppuhuipentuman viikonloppuun, jolloin voin saman tien rauhassa katsella uusiksi haluamiani jaksoja. Nyt vuorossa on DVD-paketin kolmas levy, eli osat 9-11.

Never Leave Me

Edellinen jakso päättyi pahaan clifhangeriin kirveen lähestyessä uhkaavasti Gilesin kaulaa. Never Leave Me jättää ilkeästi katsojan epätietoisuuteen ja unohtaa koko jutun ainakin täksi erää. Gilesin kohtalon selvittämisen sijasta jengi keskustelee alussa Buffyn kotona siitä, mitä taas tappajaksi heittäytyneelle Spikelle oikein pitäisi tehdä. Muuten aika tavallisessa keskustelussa on hyvä hetki, kun Anya kommentoi asiaa sanomalla "Shouldn't we stab him through the chest? Isn't that what we usually do when these things happen?". Anya sanoo asian ilman mitään erikoista painotusta, mutta alta paistaa osuva ironia Anyan omaan kohtaloon Selfless-jaksossa. Siinähän Buffy halusi tappaa Anyan ja pisti miekan tämän rintakehän läpi.

Pitkän Matrix-takin jostain hankkinut Andrew yrittää toisaalla jatkaa lukion kellarissa olevan sinetin avaamista. Sekoilu sian kanssa ei jaksa hymyilyttää, mutta lihakaupassa Andrewta kylmästi tuijottavan kauppiaan "This is a butcher shop, Neo" -kommentti on etäisesti hauska. Willow'n ja Andrew'n yhteentörmäys kaupan ovella on kelvollinen käänne, vaikka Andrew hahmona tuntuu olevan mukana vähän liikaa vain pelkkää nörttihuumoria tarjoamassa.

Anyan alussa sanoman viattoman kommentin lisäksi myös Xander pääsee valottamaan tuntojaan osan aikana. Xander pelottelee kuulustelussa Andrewta jutulla miehestä, jonka sydämen Anya korvasi tyhjällä pimeydellä. Jutun voi helposti työntää sivuun vain turhanpäiväisenä pelotteluna, mutta se on varmasti Xanderille jotain paljon henkilökohtaisempaa. Tuska Anyan menettämisestä paistaa onnistuneesti läpi Xanderin teoissa ja puheissa.

Buffyn ja Spiken väliset osuudet toimivat pääosin hyvin. Erityisesti viimeinen keskustelu kellarissa on onnistunut, kun Spike yrittää ärsyttää Buffyn tappamaan hänet. Ärsytyksestä huolimatta Spike saa sanottua muutamia tarkkoja huomioita Buffyn miessuhteista yleensä. Kohtauksen loppu on hieno, kun Buffy kertoo uskovansa Spiken muutokseen. Spiken reaktio on erinomaisesti näytelty, hahmo näyttää lähes siltä, kuin hän olisi kuullut Buffyn sanovan rakastavan häntä. Tässä vaiheessa Buffyn tunnustus kai vastaakin sitä aika pitkälti.

Herkistely katkeaa tylysti, kun taloon syöksyy lauma mustahuppuisia miehiä. Tyttöjä pitkin Eurooppaa jahdanneet tyypit ovat selvästi päässeet valtameren ja mantereen yli Sunnydaleen asti. Taistelun jälkeen Buffy tunnistaa munkit Ensimmäisen palvelijoiksi ja näin jengi alkaa saada käsityksen siitä, ketä vastaan he todella ovat taistelemassa.

Loppua enteilevä pätkä valvojien neuvostosta on rakennettu ovelaksi huijaukseksi. Sekasorron keskellä paikan johtaja ottaa ohjat käsiinsä ja pitää ylevän sodanaloituspuheen asianomaisen kohoavan musiikin kanssa. Hehkutuksen jälkeen kaikki kuitenkin päätetään tylysti isoon räjähdykseen, jossa koko rakennus tuhoutuu. Tätä ei ylevien juttujen jälkeen osaa odottaa ja käänne on hieno.

Aivan loppu lukion kellarissa on melkoinen antikliimaksi. Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen Spiken veri vihdoin avaa lattiassa olevan sinetin, mutta mitä sieltä tuleekaan? Pelottavan näyn sijasta katsojan eteen hyppää yksi koko sarjan surkeimmin maskeeratuista otuksista: kammottavan hirveän kuminaamarin kanssa heiluva, kuolaava nosferatu-kopio. Kun asiaa vielä pohjustetaan Ensimmäisen sanoilla "You want to see what a _real_ vampire looks like?", niin kyllä maskeeraajien olisi pitänyt edes yrittää. Nyt säikähdyksen tai jännityksen sijasta katsojan reaktio kumipäiseen ukkoon on lähinnä sääli. Sen jälkeen ei oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tämäkö nyt on joku suuri pelote? Mitä se muka tekee, naurattaa Buffyn kuoliaaksi?

Never Leave Me jatkaa seitsemännelle kaudelle tunnusomaiseksi muodostuvaa, sarjan perustason esitystä. Se on toimivaa viihdettä, mutta loppu lässähtää pahasti. Pelotteen sijasta uusi supervampyyri tuntuu enemmänkin pelkältä vitsiltä.

Bring on the Night

Bring on the Night jatkuu edellisyön hyökkäystä seuraavana aamuna, kun jengi siivoilee taas kerran rikottua kämppää ja yrittää löytää jotain tietoa uudesta pääpahasta. Toimivaan aamuiseen tunnelmaan ilmestyy äkkiä Buffyn äiti. Kohtaus alkaa hienosti muun tapahtuman keskeltä ja päättyy Buffyn heräämiseen pöydän äärestä. Näin katsoja ei voi olla täysin varma siitä, oliko kyseessä Ensimmäisen ilmentymä vain Buffyn unessa näkemä oikea äiti.

Toisaalla Ensimmäinen kiusaa Spikea luolassaan. Osuus tuntuu muuten aika turhalta, mutta Drusillaa on aina mukava seurata, oli tämä sitten oma itsensä tai ei. Supervampyyri tuhoaa taas paljon kohtauksen tehosta, kun kuolaava kumipää herättää lähinnä sääliä maskeeraajia kohtaan.

Alkupuolella mukaan on eksynyt häiritsevä jatkumovirhe. Osan alussa Dawnin hiukset ovat suorat, mutta heti seuraavassa kohtauksessa lukion kellarin käytävällä ne on kiharrettu. Porukan päästyä sinetin luokse Dawn kävelee nurkassa olevan kidutustelineen luokse ja yhdessä kuvassa hahmon hiukset ovat taas suorat. Sitten kohtaus jatkuu ja Dawnin hiukset heittäytyvät taas kiharretuiksi loppujakson ajaksi. Ero on niin silmiinpistävä, että se häiritsee väkisinkin hiukan.

Porukan palattua takaisin kotiin kaikki tekevät keittiössä niitä näitä Willow'n valmistellessa tavallista paikannusloitsua. Rento tunnelma kääntyy äkkiä päälaelleen, kun Ensimmäinen sotkeutuu mukaan Willow'n loitsuun. Kaikki on ohi parissa sekunnissa, ennen kuin asiaa ehtii edes kunnolla tajuta. Käänne tulee hienosti puun takaa ja onnistuu säikäyttämään. Willow'n nyyhkyttäessä paniikissa lattialla tunnelmaa vahvistaa hiljaa taustalle kohoava komea jousikappale.

Kertaheitolla tummemmaksi heittäytynyt tunnelma jatkuu suoraan seuraavassa kohtauksessa, kun Giles yllättäen saapuu kertomaan synkkiä uutisia. Kohtaus määrittelee kokonaisuudessaan kauden vakavuuden, koko slayer-instituutio on hyökkäyksen kohteena. Oudosti katsojalle ei vieläkään kerrota, miten Giles selvisi parin jakson takaisesta clifhangerista, tämä alkaa olla jo aika epäilyttävää.

Gilesin puhe auttaa rakentamaan päätöskaudelle sopivaa eeppistä tunnelmaa voittamattomalta vaikuttavaa pahaa vastaan taistelemisesta. Juttuun on eksynyt yksi pieni outous, kun Giles mainitsee edellisen osan pommi-iskun tuhonneen koko valvojien neuvoston arkiston. Tämä tuntuu enemmän kuin vähän dramatiikan venyttämiseltä. En todellakaan jaksa uskoa, että neuvosto ei muka olisi siirtänyt mittaamattoman arvokasta arkistoaan jo aikoja sitten bittimuotoon eri puolille maailmaa.

Kun nyt pikkuasioista urputtamiseen on päästy, niin täytyy jatkaa heti seuraavan kohtauksen ihmettelyllä. Siinä supervampyyri kiduttaa Spikea pitämällä tämän päätä veden alla, kunnes Spike menettää tajuntansa. Kaaduttuaan lattialle Spike heräilee ja yskii vettä suustaan. Siis mistä lähtien vampyyrit on muka voitu hukuttaa? Eiväthän ne edes hengitä.

Buffyn toinen äiti-näky toimii hyvin, vaikka onkin ensimmäistä paljon selvemmin vain pelkkää unta. Kohtaus alkaa koulun vessassa, mutta äidin ilmestymisen jälkeen homma siirtyy Buffyn kotiin omaan pesuhuoneeseen. Äidin jutut on kirjoitettu onnistuneesti niin, että hahmosta ei oikein ota selvää. Joko kyseessä on Ensimmäinen tai sitten oikean äidin henki yrittää antaa Buffylle vinkkejä Ensimmäisen voittamiseksi. Kumpikin tulkinta tuntuu yhtä oikealta.

Jakson loppupuoli onnistuu ylläpitämään kohtalokkaan tunnelman vain vaivoin. Fiilistely toimii muuten hyvin, mutta tunnelmaa murhaa urakalla hengiltä täysin naurettava supervampyyri. Se paljastuu kaiken lisäksi taistelussa vielä ulkonäköön täysin sopimattomaksi Jet Li -kumiukoksi. Moinen seinien kautta loikkiminen ja kuperkeikkojen tekeminen ei istu vanhan ukon lailla köpöttelevään, kuolaavaan kuminaamaan mitenkään. Hommaan olisi voitu saada edes jotain uskottavuutta, jos vampyyrin taistelutyyli olisi korkeiden potkujen sijasta brutaalin alkukantaista ja suoraa mättöä. Nyt otuksen kanssa ei tosiaankaan tiedä, pitäisikö itkeä vain nauraa. Mitään pelkoa otus ei ainakaan aiheuta.

Lopputaistelussa supervampyyria vastaan mukaan on tuotu etäisen huvittavia Terminator-viittauksia. Buffy juoksee sisälle tehtaaseen kuin Sarah Connor Terminatorin loppukohtauksessa. Tehtaan yli panoroiva ja koneisiin päättyvä otos on lähes suoraan kopioitu Terminatorin vastaavasta osuudesta. Kuvaus noudattaa muutenkin esikuvan tunnelmaa ja tyyliä aika uskollisesti. Myös musiikki saa selviä Terminator-vaikutteita metallisine iskuäänineen. Kaikki tämä voisi toimia hienosti, jos supervampyyri ei olisi pelkkä vitsi. Kuminaamaukko vie pelotteelta kaiken uskottavuuden.

Loppu sopii hyvin jakson eeppistä hehkutusta rakentelevaan tunnelmaan. Juuri synkimmän hetken keskellä Buffy ottaa itseään niskasta kiinni ja kohoaa hänelle tarkoitettuun johtajan asemaan. Suuri päätöspuhe on sopivan hehkuttava, vaikka meneekin parista kohtaa jo hiukan överiksi. Erityisesti kohta "we just became an army" menee vähän liian paksuksi.

Bring on the Night on hengeltään Buffyn oma Messages from Earth. Iso pyörä saa ensimmäiset kunnolliset vauhtipolkaisunsa ja tunnelma muuttuu selvästi eeppisemmäksi kuin tähän asti Buffyssa yleensä. Hahmot kokevat kolauksia, mutta sekasorron keskeltä nousee uusi, vahvempi usko itseen. Tästä alkaa sota.

Paikoitellen hyvistä tunnelmista huolimatta jakso kohoaa vain sarjan perustasolle, ehkä hiukan sen yli. Sarjan päättymiseen sopivat isommat teemat nostavat päätään ja taisteluun tulee omaa epätoivoaan. Jakso voisi olla paljon parempi ilman muutamia epäloogisuuksia ja naurettavan huonoa supervampyyria. Isoon pahaan on melko mahdotonta suhtautua vakavasti, kun sen voimakkain lähettiläs maan päällä on vanhan ukon lailla köpöttelevä ja kuminaamariin pukeutunut kuolaava pikkumies.

Showtime

Edellisen jakson ja Showtimen välillä on ilmeisesti kulunut jokunen päivä aikaa, sillä taloon on saapunut lisää slayer-ehdokkaita. Buffyn pelastaessa uusinta tulokasta linja-autoasemalla muut viettävät talossa unetonta yötä. Kriisin ajaksi ilmeisesti myös Buffyn luokse muuttanut Xander ei tahdo saada nukuttua tyttöjen kälätykseltä. Taloon sidottujen ihmisten tunnot summaa hyvin Andrew, joka saa lausua varmaan tähän asti parhaan kommenttinsa: "I'm bored. Episode one bored". Silloin täytyy olla kyllä aika pitkästynyt. :)

Toisaalla Ensimmäinen pitää jostain syystä Spikea edelleen hengissä. Kohtaus päättyy hienosti, kun Spike hokee itsekseen yhä uudelleen ja uudelleen "she will come for me".

Slayer-jengin uusista tulokkaista etelän murretta vääntävä, kaikkea epäilevä blondi on todella ärsyttävä. Erinomaisena käänteenä hahmo kuitenkin paljastuu Ensimmäisen ilmentymäksi, joka on talossa kylvämässä pelkoa ja epäilystä tyttöjen keskuuteen. Idea on hyvä ja hahmoton Ensimmäinen on selvästi aikaisempia pääpahoja ovelampi, salakavalampi vastus.

Soluttautujan paljastumisen jälkeen kohtaus keittiössä on hyvä. Paniikille periksi antavan tyttölauman jäädessä kinastelemaan toiseen huoneeseen neuvonpitoon kokoontuva ydinkolmikko tuntuu äkkiä todella vanhalta ja kokeneelta. He ovat tämän sodan arpisia veteraaneja, joiden täytyy yrittää pitää märkäkorvat hengissä. Hahmot ovat kulkeneet pitkän matkan sitten ensitapaamisensa.

Loppupuolella käytetään uudelleen edellisen osan juonikikkaa, kun juuri pahimmalta näyttävällä hetkellä kaikki käännetään ympäri sankareiden voitoksi. Rakenne toimii ja antaa päätökselle omaa eeppistä tunnelmaansa. Itse varsinainen taistelu rakennustyömaalla alkaa hauskasti Mad Max -henkisesti aina samanlaisia kamera-ajoja myöten. Huumorin voisi luulla vievän tehoa kohtauksesta, mutta tosiasiassa Mad Maxin machopaisuttelu sopii hetkeen erinomaisesti.

Huumorin sijasta lopputaistelua heikentää päävastustaja, supervampyyri. Se on yhä yhtä naurettava kumipää kuin ennenkin, onneksi siitä päästään kirjaimellisesti eroon. Hiukan tosin ihmetyttää, mitä maapähkinöitä syömällä Buffy nyt yhtäkkiä pystyy voittamaan supervampyyrin, kun aikaisemmin turpaan tuli vasemmalta ja oikealta.

Taistelu on samalla myös oppitunti. Sen myötä Buffy on vihdoin kasvamassa aikuiseksi ja ottamassa oman vastuunsa kannettavakseen. Asiaa melkein korostetaan liikaa, Buffy on nyt samalla suuren seuraajalauman sensei ja armeijan kenraali.

Loppurähinän jälkeen jakson päätös on todella hieno, kun Buffy käy pelastamassa Spiken. Hahmot eivät sano toisilleen mitään, mutta ilmeet ja eleet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Etenkin Spiken reaktio Buffyn jälleennäkemiseen on komeasti näytelty.

Showtime jatkaa edellisen osan sytyttämää eeppisempää tunnelmaa toimivasti. Mukana on pari hyvää käännettä ja pääpaha alkaa hiljalleen vaikuttaa todella vaaralliselta, arvaamattoman ovelalta mahdilta. Loppua lukuun ottamatta osassa ei kuitenkaan ole yhtään erikoismaininnan arvoista kohtausta, ja kokonaisuutena jakso jatkaa seitsemännen kauden viihdyttävää perustasoa. Jos supervampyyri olisi vähemmän naurettavasti maskeerattu, niin sen uhka varmasti parantaisi jaksoa vielä nykyiseltä tasolta jonkin verran. Kuolaavaan kuminaamaan kun on vaikea suhtautua vakavasti.

---

Seitsemännen kauden yleistaso pysyy hyvänä perus-Buffyna. Näissä kolmessa jaksossa potkaistaan käyntiin sarjan päätökseen mitä ilmeisemmin johtava isompi taistelu Ensimmäistä vastaan. Tunnelma on selvästi eeppisempi kuin Buffyssa vielä kertaakaan aikaisemmin, mikä sopii viimeiselle kaudelle. Buffyn kodin muuttuminen rauhallisesta tukikohdasta slayer-ehdokkaiden parakiksi ja koulutuskeskukseksi on aika radikaali, mutta hahmojen kasvamista hyvin heijasteleva käänne. Kaikkien kasvukipujen jälkeen Buffy ja toverit ovat vihdoin saapumassa aikuisuuden kynnykselle.

Enää yksitoista jaksoa jäljellä. Täytyy yrittää keskittää ajatuksen onnellisempiin asioihin.

Torstai 06.05 klo 21.

Seitsemäs kausi kääntyy vääjäämättä jälkimmäiselle puoliskolleen. Nyt vuorossa ovat jaksot 12 ja 13.

Potential

Supervampyyrin kuoltua Ensimmäinen on ilmeisesti vetäytynyt hetkeksi sivummalle ja tauon aikana Buffy paneutuu uusien tulokkaiden kouluttamiseen. Pitkin jaksoa esitettävät koulutusjaksot toimivat hyvin ja nostavat Buffyn yhä selkeämmin vastuulliseksi aikuiseksi, jolla nyt on kokonainen seuraajakatras vahdittavanaan. Kontrasti kokeneiden sankareiden ja nuorien tulokkaiden välillä on jyrkkä, kuten pitääkin.

Parin edellisen jakson aloittamaa suurempaa hehkutusta jatketaan vielä alussa yhdellä Buffyn isolla puheella (tm). Siinä kenraali valaa uskoa ja taistelun realiteetteja joukkoihinsa. Rooli vaihtuu hyvin lennossa, kun Buffy puheen jälkeen pinkaisee yläkertaan lähteäkseen töihin ja viedäkseen Dawnin kouluun.

Illalla Buffy johtaa taas tulokkaat uudelle koulutuskierrokselle ja samaan aikaan taloon jäänyt Willow saa kuulla Sunnydalessa asustavasta slayer-ehdokkaasta. Paikannusloitsu näyttää ensin menevän pieleen ja Willow toteaa "I suck" niin tunteella, että reaktiolle ei voi olla hymyilemättä.

Loitsukohtausta on venytetty juuri sopivasti niin, että katsoja saa pureskella kynsiään tulosta odotellessaan. Kun loitsu sitten näyttää iskeytyvän Dawniin, on reaktio samalla aikaa sekä tyytyväinen että harmistunut. Yhdellä tasolla ratkaisu tuntuu aivan liian kätevältä, sillä jokainen varmasti ajatteli tätä vaihtoehtoa heti uudesta slayer-ehdokkaasta kuultuaan. Toisaalta juuri näiden ennakko-odotusten takia Dawnin paljastuminen slayer-ehdokkaaksi tuntuu hienolta ja palkitsevalta. Omalla tavallaan se myös sopisi isoon kuvaan hyvin ja auttaisi sarjaa palaamaan alkulähteilleen. Onhan Dawn nyt samanikäinen kuin Buffy sarjan alussa.

Jaksossa tähän asti itsensä hylätyksi tuntenut Dawn ei oikein tiedä, mitä uutisen kanssa tekisi. Hiukan typerältä tuntuvana käänteenä hän kuvittelee liikoja itsestään ja lähtee kadulla näkemänsä Amandan kanssa tappamaan lukioluokkaan lukittua vampyyria kertomatta asiasta kenellekään.

Tyttökaksikon kohellus lukiossa toimii onneksi lähtökohtiaan paremmin. Hahmot käyttäytyvät melko uskottavasti ja osuus käyttää hyvässä mielessä hyväkseen teinikauhuleffoista tuttuja tunnelmia. Pätkässä on koko ajan sopiva tekemisen meininki ja kohtaukset soljuvat eteenpäin omalla painollaan. Toimiva yksityiskohta on pätkä, jossa Dawn rökittää vampyyria vaahtosammuttimella, on mukavaa nähdä osan Buffyn opeista iskostuneen Dawnin päähän.

Lukio-osuuden väliin leikataan hyvin pätkiä Buffyn ja oppilaiden koulutusosuudesta kryptasta. Toimintapätkät tukevat toisiaan ja kokonaisuus pysyy hyvin jatkuvassa liikkeessä.

Kaksi toimintaosuutta yhdistyvät lopulta hienoon päätökseen lukion portaikossa. Dawnin ojentaessa vertauskuvallisesti voimansa Amandalle kohtaus on samalla sekä surullinen että ylevä. Hienon musiikin säestämä viimeinen taistelu munkkeja ja vampyyria vastaan on virkistävän brutaali ja nopea, etenkin lopetus on onnistuneen karu, kun Buffy vääntää viimeisen munkin niskat nurin. Tämä on erittäin onnistunut päätös koko jaksoa selvästi kannattelevalle tekemisen meiningille, tässä osassa ei turhaa kainostella.

Vauhdikkaan keskivälin jälkeen jakso loppuu todella hienosti Xanderin pitkään monologiin. Xander puhuu yllättävän rehellisesti siitä, kuinka vaikeaa on elää supervoimilla varustettujen ystävien lähellä, mutta olla itse vain tavallinen ihminen. Jutusta voi havaita pientä katkeruutta, mutta Xander on selvästi päässyt jo sinuiksi oman asemansa kanssa. Puheesta heijastuvat hahmojen pitkä yhteinen matka ja monet yhteiset kokemukset.

Potential on virkistävän vauhdikas jakso, jossa on koko ajan mukava tekemisen meininki. Dawn-käänne käyttää ovelasti hyväkseen katsojien odotuksia ja kääntää ne voitokseen. Lukio-osuus toimii kliseisistä lähtökohdistaan huolimatta mainiosti ja kaksi erillistä tarinajuonnetta kohtaavat lopussa taitavasti toisensa. Haikea loppu korostaa osuvasti Dawnin hetkellistä erikoisuutta, jonka jälkeen täytyy taas palata takaisin normaalin kansan pariin. Kokonaisuutena selvästi yli sarjan perustason kohoava, seitsemännen kauden kirkkaimpaan kärkeen kuuluva jakso.

The Killer in Me

Giles lähtee jakson alussa slayer-ehdokkaiden kanssa autiomaahan tekemään slayereiden henkimatkaa, joten talo hiljentyy hetkeksi. Ensimmäisen ladatessa akkujaan ilmeisesti myös tämän munkit ovat ulkona kuvioista, kun Buffy kerran uskaltaa päästää kaikki tytöt kerralla ulos vain Gilesin vahdittaviksi. Silti idea tuntuu vähän turhan uhkarohkealta.

Talon tyhjennyttyä sinne jääneillä riittää sitäkin enemmän tekemistä. Buffy ja Spike yrittävät etsiä korjauskeinoa Spiken sekoilevaan piiriin, kun Willow puolestaan tuskailee Kennedyn ja sukupuolenvaihdosloitsun kanssa. Osuudet on leikattu limittäin.

Buffyn ja Spiken oma tarinapätkä toimii osista parhaiten. Idea Spiken piirin sekoilusta on hyvä ja sopii piiriin tähän asti liittyneisiin juttuihin. Äkillinen toiminnan lakkaaminen ei siis ollut vain sattumaa, piiri on kulumassa rikki.

Kohtaus Buffyn ja Spiken välillä kellarissa tarjoaa muutamia hyviä hetkiä, kun Buffy ihmettelee piirin sekoilua. Tähän Spike vastaa "Maybe I wasn't meant to last this long" ja pienen tauon jälkeen jatkaa "One more thing you and I have in common". Buffy ei sano mitään, nyökkää vain hiljaa. Vakavan tunnelman keskelle heitetään taiten hauska piikki, kun Buffy ajattelee ääneen ongelman ratkeavan puhelinsoitolla. Tähän Spike toteaa spontaanisti "Who you gonna call?" ja tajuttuaan asian jatkaa heti perään "God, that phrase is never gonna be usable again, is it?".

Pari päättää lähteä etsimään vastauksia kysymyksiinsä Intitiativen raunioista, mikä on aika ihmeellinen käänne. Eikö koko tukikohta määrätty täytettäväksi betonilla neloskauden päätteeksi? Nyt paikka on kuitenkin yhä maan alla vapaasti kuljettavana, se on vain hylätty taistelun jälkeiseen tilaan.

Pimeässä tukikohdassa on parhaimmillaan erinomaisen vainoharhainen tunnelma, jota auttaa erittäin niukka, lähinnä vain taskulampuista lähtevä valo. Osuus on myös leikattu melko onnistuneesti nopeilla ja lyhyillä otoksilla, mikä kuvaa hyvin pimeydestä kuuluvien äänien hahmoissa aiheuttamia säikähtäneitä reaktioita. Vieläkin jännittävämpään lopputulokseen olisi ollut mahdollisuuksia päästä esimerkiksi taskulamppujen tehokkaammalla käytöllä, mutta kohtaus toimii joka tapauksessa varsin hyvin.

Buffyn ja Spiken osuus päättyy osuvasti pieneen cliffhangeriin, kun armeija saapuu paikalle ja antaa Buffylle kaksi vaihtoehtoa: he voivat joko poistaa tai korjata Spiken piirin. Buffy jää miettimään päätöstään seuraavaan osaan. Lopetusta ei haittaa edes se, että katsoja aika pitkälle arvaa, kumpaan ratkaisuun Buffy päätyy.

Willow'n ja Kennedyn tarinapätkä vaihtelee laadultaan huomattavasti Buffyn ja Spiken vastaavaa enemmän. Alku on tavallinen, kun pari viettää yhteistä iltaa Bronzessa ja päätyy lopulta suutelemaan. Sitten mukaan hyppää kuitenkin ihmeellinen käänne, kun Willow muuttuu äkkiä Warrenin näköiseksi. Idea on väkinäinen ja todella alleviivaava: Kennedyä suudellessaan Willow unohtaa hetkeksi Taran ja päästää tämän näin lopullisesti kuolemaan, niinpä hän muuttuu Taran tappaneeksi Warreniksi. Kyllä asia varmasti selviäisi katsojalle vähemmälläkin rautalangan vääntämisellä.

Willow'n muutosta seuraava kohtaus talon alakerrassa sen sijaan toimii hyvin. Hetken sekaannus on saatu kaapattua filmille, kun ihmiset heittelevät kommentteja eri suunnilta ja Willow on kysymysten ristitulessa. Ihmisten reaktiot vain hiukan ihmetyttävät. Ensinnäkin mitä varten Buffy lyö Warrenia? Jos kyseessä on Ensimmäisen ilmentymä, niin eihän nyrkin heilautuksesta ole mitään hyötyä. Toinen outous on se, kuinka helposti ystävät antavat Willow'n lähteä nykyisessä tilassaan yksin selvittämään asiaansa. Luulisi edes Xanderin haluavan huolehtia parhaasta ystävästään hiukan paremmin, nyt kukaan ei yritä hanata vastaan. Reaktio ei istu hahmoihin.

Kaupungilla ja kampuksella haahuilu ei varsinaisesti kuljeta tarinaa mihinkään. Mukaan vain saadaan sotkettua Amy, joka tylsästi paljastuu syylliseksi koko sekamelskaan. Amyn selitys sentään heijastelee onnistuneesti Ensimmäisen ja Buffyn Lessons-jaksossa pitämiä puheita voimasta. Kun Kennedy kysyy asiasta Amylta, niin tämä aloittaa vastauksen tutuilla sanoilla "It's about power".

Loppu Buffyn kodin takapihalla on aika ristiriitainen. Idea Warreniksi muuttuvan Willow'n pistoolin ostamisesta ja Warrenin aikaisempien hetkien uudelleen elämisestä ei oikein tunnu perustellulta. Lisäksi ihmetyttää, mitä Willow olisi tehnyt, jos Amy ei kätevästi olisi sattunut jäämään kiinni ja joutunut teleporttaamaan Kennedyä Buffyn tilalle takapihalle. Ja tähän liittyen: millä ihmeen voimalla Amy äkkiä pystyy teleporttailemaan porukkaa? Hahmo on aika vahva, jos teleporttailu onnistuu näin helposti. Aika väkisin väännetty kuvio kaiken kaikkiaan.

Koko osan typerin käänne tulee vasta lopussa, kun Amyn muutosloitsu kumoutuu suudelmalla. Lässähtäneenpää ja kuluneempaa päätöstä ei varmasti olisi voinut edes keksiä. Se kuvastaa taas rasittavan alleviivaavasti sitä, että suudelman hetkellä Willow pääsee vihdoin eteenpäin elämässään ja pystyy irrottamaan Taran kuolemaan liittyvästä syyllisyyden tunteesta. Ratkaisu olisi voitu tehdä paljon hienovaraisemminkin. Pääongelma on lopulta koko Warren-muutos, jota ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Willow olisi voinut käydä läpi syyllisyyttään ja suruaan ilman turhia yliselittäviä vertauskuvia.

Hyvinä puolina Hannigan näyttelee loppukohtauksessa hienosti ja Willow pääsee samalla ensimmäistä kertaa käsittelemään kunnolla Taran menettämistä kameran edessä. Myös musiikki on erittäin hienoa ja jättää osasta sopivan haikean tunnelman. Eli vaikka jakson päätökseen johtavat hetket ovat rasittavan pakotettuja, niin lopulta osasta jää hyvä tunnelma.

Buffy/Spike-jatkumon ja Willow-sekoilun välissä jaksoon saadaan yksi todella onnistunut käänne, kun Englannista soitetaan parin jakson takaisesta cliffhanger-tilanteesta. Lattialla maannut mies selvisi haavoistaan, mutta muistaa vain kirveen lähestyneen uhkaavasti Gilesin niskaa. Miehen herättyä Gilesiä ei enää näkynyt missään.

Porukan yrittäessä miettiä Gilesin viime päivien toimia katsoja elää heidän mukanaan ja pohtii täysin samoja asioita: onko Giles koskenut mihinkään tai kehenkään tulonsa jälkeen? Voisiko hän olla oikeasti kuollut ja nyt autiomaassa yksin tyttölauman kanssa oleva Giles onkin Ensimmäisen ilmentymä? Katsoja saapuu karuun päätelmään samalla hetkellä hahmojen kanssa: Giles ei ole viime päivinä tehnyt muuta kuin patsastellut ympäriinsä sama takki päällä.

Tunnelma on mainion painostava porukan kiiruhtaessa autiomaahan selvittämään asiaa. Valitettavasti juttu kuitenkin ratkaistaan aivan liian nopeasti, kun porukka taklaa muutaman kohtauksen jälkeen Gilesin autiomaassa ja kaikki paljastuu vain pelokkaaksi kuvitelmaksi. Tällainen juttu olisi hyvin voitu jättää cliffhangeriksi tai ainakin sitä olisi pitänyt hyödyntää edes vähän pitempään yhden jakso sisällä. Ja vieläkään ei kerrota, miten Giles oikein selvisi kirvesmiehestä.

The Killer in Me toimii väkisin väännettyä Willow-osuutta lukuun ottamatta pääasiassa mallikkaasti. Willow-pätkästäkin olisi voitu saada paljon enemmän irti ilman turhaa muodonmuutoskikkaa. Giles-käänne sen sijaan on erinomaisen toimiva ja kokonaisuutena jakso kohoaa hiukan sarjan perustason yläpuolelle. Mahdollisuuksia parempaankin olisi silti ollut tarjolla.

---

Puolivälin eeppisemmän hehkutuksen jälkeen sarja vetää sopivasti hiukan henkeä ennen loppua. Pääpahan hetkellinen vetäytyminen pois parrasvaloista on hyvä idea ja antaa aikaa muiden asioiden käsittelyyn. Potential-jakso ponnistaa melko tavallisista lähtökohdista yllättävän viihdyttäväksi, The Killer in Me sen sijaan kärsii turhanpäiväisestä Willow-muutoksesta. Molemmat ovat joka tapauksessa viihdyttävää katsottavaa.

Perjantai 07.05 klo 20.

Viikonloppu on alkamassa ja samalla Buffyn viimeiset hetket tulevat koko ajan lähemmäksi. Aloittelen kevyesti ja katson ensin neljännen levyn loppuun, eli vuorossa ovat jaksot 14 ja 15.

First Date

First Date näyttää alussa vihdoin sen, miten Giles selvisi taannoisesta cliffhangeristaan hengissä. Heti tämän jälkeen myös selviää, että Buffy päätti poistattaa Spiken piirin kokonaan. Tämä ei sinänsä ole suuri yllätys, mutta Giles tuntuu vetävän asiasta herneen todella syvälle nenäänsä.

Giles käyttäytyy muutenkin koko jakson ajan todella oudosti, hän ei tunnu ollenkaan olevan oma itsensä. Ainahan Giles on ollut hiukan takakireä hahmo, mutta tällä kertaa hänet on kirjoitettu aivan sietämättömäksi valittajaksi. Oli kyseessä mikä tahansa asia, niin Giles vain ruikuttaa ruikuttamisesta päästyään. Erityisesti muiden hahmojen pienestä hauskanpidosta nillittäminen on aivan käsittämättömän rasittavaa, eikö tämän vaiheen ohi päästy jo noin seitsemän vuotta sitten?

Ruikuttajaksi muuttumisen lisäksi Giles on myös kääntynyt psykopaatiksi, joka ei yhtäkkiä tajua mitään muiden tunteista tai hienovaraisuudesta yleensä. Hänen piirtämänsä typerän veriset opetuskuvat antaisivat varmasti kenelle tahansa painajaisia. Gilesin hahmon ihmeellinen täysin hahmoon sopimaton käyttäytyminen rikkoo suurimman osan jakson alkupuolesta. Monet muuten tavallisen peruskatsottavat kohtauksetkin kääntyvät rasittaviksi, kun Giles taas vain aukoo päätään.

Myös Xanderin osuudet on kirjoitettu aika kehnosti. Kun Xander iskee alkupuolella rautakaupassa naisen, niin dialogi on niin surkaa, että tekisi mieli painaa pikakelausnappia. Myöhemmin illalla parin tavatessa kahvilassa dialogi on yhä kankeaa, mutta toimii sentään hiukan alkua paremmin. Hyvänä asiana jutuista näkee selvästi, että Xander yhä kaipaa Anyaa. Hän ei oikeastaan muusta puhukaan.

Loppupuolen käänne Xanderin seuralaisen paljastumisesta taas vain yhdeksi demoniksi on odotettavissa, mutta siksi juuri hauska. Kidutuslaitteeseen sidotun Xanderin "ei taas" -kommentit ovat hymyilyttäviä ja kuoleman edessä hahmo tuntuu hauskasti olevan enemmän harmistunut omasta demonimagnetismistaan kuin mahdollisesta hengenlähdöstä.

Xanderin demonivetoisuudelle vitsaillaan muutenkin ihan toimivasti, lähes nostalgisesti. Kotona Willow saa tekstiviestin Xanderilta ja vaihtoehdot ovat joko "lykästi, älä soita" tai "demoni syö päätäni, auttakaa", niin tietenkin kaverit automaattisesti päätyvät siihen lopputulokseen, että Xander on demonin kourissa. Ainoa huono juttu tekstiviestissä on se, että se saapuu vasta kohtauksessa, joka on leikattu Xanderin kiinnijäännin jälkeen. Siksi ihmetyttää, miten Xander muka on voinut lähettää tekstiviesti, hänen kätensähän on sidottu kidutustelineeseen. Asian voi kai selittää sillä, että viesti on lähetetty aikaisemmin, mutta kohtaukset olisi pitänyt leikata eri järjestykseen. Nyt homma tuntuu hiukan oudolta.

Pääpaha palaa First Datessa kuvioihin parin jakson lepäilyn jälkeen. Se yrittää saada Andrew'n tappamaan tytöt Willow'n taloon tuomalla pistoolilla, ja mukana on hauska dialogipätkä. Ensimmäinen toteaa Andrewlle "You think she'll ever let you in [the team]? You're a murderer". Tähän Andrew vastaa tarkkanäköisesti "Confidentially, a lot of her people are murderers - Anya and Willow and Spike". Niinpä, osuva kommentti sarjan hahmoista yleensä.

Ensimmäisen lyhyen vierailun ja Xander-sekoilun sijasta jakson varsinainen pääjuttu on Buffyn ja rehtori Woodin illallistapaaminen. Kun pitkin kautta epäilyttävästi käyttäytynyt rehtori vie Buffyn illalla pimeälle kujalle, niin vampyyrien hyökätessä katsoja tuntee varmistuneensa rehtorin pahuudesta. Näin sen tietenkin piti olla. Mutta ovelana käänteenä rehtori ei olekaan paha, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän on demonimetsästäjä., ,, , , , , , V, ielä parempi käänne on se, että hahmo paljastuu edesmenneen slayerin pojaksi, slayereillakin saattaa siis joskus olla lapsia.

Paljastus rehtorin äidistä saa katsojan heti epäilemään, että tässä on pakko olla koira haudattuna. Loppu vahvistaa epäilykset hienosti, kun Woodin äidin hahmossa oleva Ensimmäinen kertoo pojalleen murhaajansa nimen: Spike. Epäilyjen vahvistukseen edetään taitavasti askel kerrallaan, ennen lopullista kertomista katsoja saa hetken miettiä, että Ensimmäisen hahmo näyttää epäilyttävän tutulta. Näyttelijä näyttää onneksi riittävän paljon samalta kuin Fool for Loven vuoden 1977 New York -flashbackissa, vaikka eri henkilö onkin.

Ennen päätöstä Buffyn kotona on hieno kohtaus Spiken ja Buffyn välillä. Spike sanoo, että hänen olisi parempi lähteä pois paikalta, sillä Ensimmäinen voi vielä käyttää häntä. Buffy ei kuitenkaan halua tätä ja pääsee taas askeleen lähemmäs tunteidensa ilmaisemista sanomalla syyksi "koska en ole valmis siihen, että et olisi täällä". Komea, hyvin näytelty kohtaus, joka vie parin suhdetta taas pienen askeleen eteenpäin.

First Date toimii loppupuoleltaan mainiosti, mutta alkupää on kirjoitettu harvinaisen tunkkaisesti ja Gilesin hahmo ei ole koko jakson aikana yhtään oma itsensä. Ilman hermoja raastavasti nillittävää Gilesia jakso parantuisi selvästi. Nyt osa on kokonaisuutena hyvä perustason jakso, pääasiassa hienon loppupuolen ansiosta. Rehtorin todellinen luonne ja tämän kohtalon liittyminen Spikeen ovat erittäin mielenkiintoisia käänteitä.

Get It Done

Get It Done alkaa tunnelmallisesti, kun Buffy kävelee öisen kodin läpi. Lattiat ovat täynnä nukkuvia tyttöjä, slayer-ehdokkaita on selvästi saapunut lisää paikalle. Huoneesta toiseen käyskentelevä Buffy on selvä äitihahmo, joka huolehtii nuoremmistaan ja siivoilee paikkoja heidän jälkeensä. Rauhallinen tunnelma kääntyy jännittyneemmäksi, kun Buffy löytää yhden tytöistä nurkasta itkemästä ja lopulta pimeydestä syöksyy ensimmäinen slayer, joka sanoo ennen Buffyn heräämistä sankarille "se ei riitä". Kohtaus on rakennettu hyvin niin, että unen arvaa vasta aivan viimeisillä hetkillä.

Päivällä koulussa rehtori antaa Buffylle äidiltään jääneen slayer-tarvikekassin, jonka olisi pitänyt kulkeutua sukupolvien välillä eteenpäin aina Buffylle asti. Tuntuu melko oudolta, että valvojat muka antaisivat vain yhden pikkupojan pitää näin tärkeältä kuulostavan esineen.

Kun Buffy myöhemmin esittelee kotiaan rehtorille, niin näemme koulutuksen organisoituneen entisestään. Nyt tytöt treenaavat takapihalla kuin sotilasleirillä ikään. Muuten perustoimivan kohtauksen keskellä on mielenkiintoinen dialogipätkä, kun rehtori ajattelee ääneen, että Willowia ei kannata suututtaa. Tähän Buffy vastaa, että ehkä se olisi parempi. Kommentista paistaa läpi hyvin Buffyn turhautuma: Willow on voimakas ase, mutta tämä ei uskalla olla hyödyllinen.

Esittelykierroksen aikana rehtori päätyy nokitusten Spiken kanssa, joka ei kunnolla tajua, miksi rehtori vaikuttaa niin hyökkäävältä. Kohtaus on sopivan sähköinen, mutta rehtori pidättelee hermonsa hyvin.

Rehtorin ja Spiken kohtaamista lukuun ottamatta alkupuoli osasta soljuu melko rennosti ja rauhallisesti. Talon asiat tuntuvat olevan yllättävän hyvin mallillaan, tyttöjen koulutus etenee ja taisteluun pahaa vastaan on saatu jälleen uusi tärkeä liittolainen. Illalla Buffy ja Dawn juttelevat iloisesti niitä näitä kotitöiden ohessa, kun he yhtäkkiä kuin tyhjästä törmäävät huoneeseensa hirttäytyneeseen tyttöön. Tapahtuma tulee todella taitavasti karuna yllätyksenä, juuri kun katsoja on saatu tuuditettua rennon rauhalliseen tunnelmaan. Kaikki kääntyy yhdessä hetkessä päälaelleen, kun järkyttyneet tytöt tuijottavat katosta kiikkuvaa ruumista. Erinomainen lisä on Ensimmäisen ilmestyminen paikalle pelottelemaan.

Tunneskaalan yhdestä äärilaista toiseen hyppääminen on aika tavallinen tehokeino, mutta se toimii tällä kertaa erinomaisesti. Ruumiin löytäminen on juuri niin karun oloista kuin se vain oikeastikin voi olla.

Vakavaksi ja uhkaavaksi äkkiä kääntynyt tunnelma on hieno, kun Buffy hautaa tyttöä yksin ulkona. Hetkeen erinomaisesti sopiva musiikki vahvistaa kohtausta entisestään. Saavuttuaan kotiin Buffy pitää tällaisten hetkien perinteen mukaan sureville seuraajilleen puheen. Se alkaa aika tavallisena silmien avaajana ja moraalin nostattajana, mutta kääntyy sitten hämmästyttävästi Buffyn omien turhautumien purkaukseksi. Buffy päätyy haukkumaan kaikki talossa olijat, jopa Willow ja Spike saavat osansa. Käänne on niin yllättävä ja tällaisten tilanteiden tv-sarjaperinteiden vastainen, että sitä ei voi kuin katsella suu auki hämmentyneenä. Idea on todella mainio ja välttää tutut kliseet komeasti. Lisäksi se osoittaa, että Buffy on yhä vain ihminen, ei mikään eeppisen supersankaritarinan erehtymätön kenraali.

Haukkumispuheen jälkeen Buffy päättää katsoa, mitä apua rehtorin tuomasta laukusta voisi löytyä. Vanhan varjoteatterin ja kirjan avulla jengi onnistuu luomaan portin, johon Buffy muiden vastustuksesta huolimatta hyppää. Kohtaus on valaistu hienosti ja rakentuu hiljalleen kiihtyvien varjokuvien ja jatkuvasti kohoavan rummutuksen tahdissa yhä jännittävämmäksi. Hienon osuuden ainoa ihmetys on se, miten Dawn muka osaa lukea muinaista sumerin kieltä. Sitä tuskin opetetaan koulussa, joten tämä idea on aika kaukaa haettu. Gilesin olisi vielä ymmärtänyt, mutta Dawn tuntuu vain täysin epäuskottavalta.

Buffyn kadottua paikalta tosimaailmaan jääneet joutuvat pohtimaan keinoja ystävänsä palauttamiseen. Kennedy yllyttää Willowia taian käyttämiseen, eikä tunnu ymmärtävän riskejä lainkaan. Lopulta Willow saa portaalin auki, mutta joutuu sitä varten imemään elinvoimaa lähimmiltä hahmoilta: Anyalta ja Kennedyltä. Mielenkiintoisena käänteenä Spike taasen kyllästyy kaikkien valittamiseen ja päättää kääntää elämänsä ympäri: hän hakee naftaliinista vanhan nahkatakkinsa ja lähtee Buffyn tilalle tulleen demonin perään tosissaan.

Buffyn slayer-ulottuvuus on ylivalotettu lähes puhki, mikä luo terävän kontrastin tosimaailman pimeyteen. Tunnelma on koko ajan toimivan jännittävä ja unimainen, lopulta Buffy päätyy osaksi ensimmäisen slayerin luontiseremoniaa. Miehet paljastavat, että slayer luotiin aikanaan yhdistämällä demonin ydin tavalliseen tyttöön. Näin Restless-jaksossa kuultu Adamin lyhyt kommentti Buffyn "we are not demons" -toteamukseen osoittautuu todeksi. Adamhan vastaa Buffylle lyhyesti "Is that a fact?". Kieltämättä tämä on looginen tapa supervoimien selittämiseen.

Hiukan yllättävänä käänteenä Buffy ei suostu ottamaan vastaan miesten tarjoamaa lisävoimaa, vaan sankari taistelee vastaan. Ottelun kanssa ristiin on osuvasti leikattu Spiken ja demonin välinen taistelu. Kohtaukset ylipursuava musiikki sopii hetkeen erinomaisesti, sillä vanha Spike näyttää olevan palannut kuvioihin. Mies tuntuu nauttivan taas taposta ja pistää lopulta tupakaksi ensimmäistä kertaa sielunsa takaisin saamisen jälkeen. Katsoja jää sopivan epätietoiseksi siitä, onko juuri tapahtunut muutos hyvä vain todella huono asia Buffyn kannalta.

Jakson loppu on todella komea. Buffyn uhma katoaa kerralla, kun hän toteaa viimeiselle unimiehelle "tell me something I don't know". Mies nostaa kätensä Buffyn poskelle ja näyttää tälle jotain ilmeisen merkittävää ja huolestuttavaa. Taustalla alkaa soida hieno juuri sopivasti pianolla viimeistely jousiteema, joka peittää lähes kaikki muut äänet alleen. Samalla hetkellä ystävät saavat tyrkättyä demonin portaaliin ja Buffy ilmestyy vakavana takaisin kotiin pimeää olohuoneeseen. Upeassa otoksessa kukaan ei sano mitään tai ryntää halaamaan Buffya. Sankari vain seisoo erossa ystävistään, yksin oman taakkansa kanssa.

Haikean musiikin jatkuessa siirrytään yläkertaan, jossa Willow ja Kennedy juttelevat väkinäisesti. Kennedy on selvästi säikähtänyt Willow'n voimaa eikä voi olla pelkäämättä tätä. Kaiken yllyttämisenkään jälkeen Kennedy ei ollut kunnolla valmistautunut Willow'n taikuuteen, ja nyt hän ei tiedä, miten kaikkeen pitäisi suhtautua. Surullisesti Kennedy hylkää Willow'n käytävään ja suhde tuntuu olevan katkolla ainakin tällä erää.

Willow jatkaa käytävästä Buffyn huoneeseen, jossa sankari istuu sängyssä mietteliäänä. Loppu on upea, kun Buffy kertoo pelkäävänsä tehneensä virheen ja sanoo nähneensä jotain. Musiikin haihtuessa pois Willow kysyy huolestuneena useampaan otteeseen, mitä Buffy oikein näki. Buffy ei sano mitään ja istuu vain musiikin jättämässä hiljaisuudessa. Jakson olisi ehdottomasti pitänyt loppua tähän kuvaan ilman selitystä, mutta mahtava tunnelma pilataan turhalla päätöskuvalla, jossa näemme satojen supervampyyrien armeijan. Se vie lopusta jännitystä selittämällä mitä Buffy näki ja hajottaa kokonaisuutta muutenkin metelöimällä. Jos jakson katkaisee ennen viimeistä spoilauskuvaa, niin sen jättämät fiilikset ovat todella mahtavat, selityksen katsominen syö tehoja pahasti.

Get It Done on mainio ja tähän mennessä tasokkain seitsemännen kauden jakso. Se rakentaa tunnelmaa taidolla ja tarjoaa saman osan aikana useampia jännittäviä ja yllättäviä käänteitä. Rennon alkupuolen jälkeen tytön löytyminen kuolleena heittää tunnelmat tukevan synkiksi ja loppu on kertakaikkisen hieno aivan viimeistä kuvaa lukuun ottamatta. Buffyn näyn olisi ehdottomasti pitänyt jäädä mysteeriksi ainakin tässä osassa. Kohoaa joka tapauksessa korkealle myös koko sarjan mittapuulla, ehkäpä ylimpään neljännekseen.

---

Seitsemännen kauden tunnelma alkaa lupaavasti tiivistyä loppua kohti. Rehtorin paljastuminen Spiken tappaman slayerin pojaksi on ovela käänne, jolla pakettiin saadaan kertaheitolla tuotua lisää jännitettä.

Sunnuntai 09.05 klo 19.

Tunnelma tiivistyy Sunnydalessa, kun sarjaa on jäljellä enää seitsemän jaksoa. Olen onnistunut pysymään ihmeen rauhallisena tulossa olevasta lopusta huolimatta, ehkä pudotus on sitten sitäkin kovempi. Lauantai meni valitettavasti törviölle muiden asioiden kanssa, joten en saakaan sarjaa loppuun vielä viikonlopun aikana. Tässä on tietysti hyväkin puoli, loppu saapuu hitaammin. Nyt vuorossa ovat viidennen levyn kaksi ensimmäistä jaksoa eli osat 16 ja 17

Storyteller

Storyteller on mielenkiintoinen jakso, joka katsoo maailmaa Andrew'n näkövinkkelistä. Se on eräänlainen Superstar-jakson sielunveli.

Osa alkaa tutusta englantilaisesta olohuoneesta, jossa rennosti pukeutunut Andrew istuu takan loimussa lukemassa kirjaa. Klassinen ympäristö ja pilailun aihe toimii hyvin ja yksityiskohtiin on kiinnitetty huomiota. Buffyyn sopivasti hyllystä löytyvät muun muassa vierekkäin Nietzscheä ja Shapespearea, Andrewn maailmaksi kokonaisuuden muuttavat Silver Surfer -sarjakuva ja seinillä olevat Star Wars -julisteet. Niitä ei kuitenkaan nosteta liikaa esiin.

Andrewn alkaessa kertoa tarinaansa (sopivasti nimetty Buffy, the slayer of the vampires) siirrytään hauskasti hautausmaalle kertojaäänen säestyksellä. Toimintakohtaus on tähän mennessä kauden paras, kun Buffy nousee potkusta hienosti käsilläseisontaan hautakiven päälle ja viimeistelee vampyyrin nopeasti varsijousella. Tämä sopii tietenkin hyvin Andrew'n sankaritaruun, jossa Buffya katsotaan voimakkaasti värittävien lasien läpi.

Kuvan palattua takaisin nahkaisessa nojatuolissa tarinaa kertovan Andrew'n luo mukaan puskee ensin koputtava ääni ja sitten se vetää kuvan hienosti mukanaan tosimaailmaan. Leikkaus on erittäin onnistunut, kun näemme Andrewn kertovan tarinaansa kuvitellun olohuoneen sijasta Buffyn talon vessassa videokameralle. Pudotus yhdistää Andrewn kuvitelmat ja tosimaailman onnistuneesti toisiinsa. Ovella kolkuttanut Anya ryntää sisään ja ihmettelee jenkkisarjalle hämmentävän suorasanaisesti "Why can't you just masturbate like the rest of us?" Kuinkahan monta mainostajaa m-sanan käyttö vei televisioyhtiöltä?

Alkutekstien jälkeen jakso jatkuu kätevästi hautausmaalta, jossa paljastuu, että Andrew on mukana paikan päällä kuvaamassa Buffya videokamerallaan. Kaikki tämä on siis osa jotain suurempaa projektia, hauska ajatus sinänsä. Hautausmaalta on jälleen loistava siirtymä takaisin tähän hetkeen Buffyn taloon, kun Andrew'n hautausmaalla aloittama valitus jatkuu talossa Anyan raahatessa poikaa pois vessasta. Leikkaus on erinomainen ja muutos on todella sulava.

Seuraavaksi siirrytään taas Andrew'n videon pariin, kun hän esittelee tarinan hahmoja ja paikkoja kellarissa piirtämältään taululta. Kohtaus ei muuten ole erityisen hyvä, mutta videokameran kautta katsellun osuuden kuvaus on huvittavan amatöörimäistä. Otos on kuvattu tahallaan juuri niin aloittelijatyyliin kuin vain mahdollista. Kuvan jatkuva zoomailu sisään ja ulos sekä pari kammottavaa leikkausta tuovat erehtymättä mieleen kamalimmat mahdolliset kotivideot.

Pitkin jaksoa Andrew'n sepittämät asiat näytetään välillä kuvitelmina pelkän puheen sijasta. Pätkissä asiat kääntyvät riemastuttavasti populaarikulttuurin kyllästämän teinipojan näkövinkkelistä katsotuksi. Naiset, erityisesti Buffy, ovat seksikkäitä ja miehet ovat lihaksikkaita supersankareita. Andrew itse on tietenkin superviileä nero ja sankari, joka esimerkiksi pystyi peittoamaan Dark Willow'n loitsut helposti vasemmalla kädellä. Jonathanin tappaminen ei ole hänen oma syynsä, hän on vain väärinymmärretty uhri. Osuuksia ei onneksi ole liikaa, ja ne pidetään sopivan lyhyinä. Näin ne tuovat mukaan sopivaa väriä, mutta painopiste on Andrew'n dokumenttivillityksen kautta nähdyssä tosimaailmassa.

Jakso on kauttaaltaan kirjoitettu erinomaisesti. Pinnalla näkyvästä huvittavuudestaan ja säälittävyydestään huolimatta Andrew paljastuu yllättävän tarkkanäköiseksi ihmiseksi, joka huomaa ympäristöstään tärkeitä asioita. Myöhemmin hän esimerkiksi saa haastattelun varjolla Xanderin ja Anyan juttelemaan ongelmistaan ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän myös muistaa kertoa, että viime jakson jälkeen Kennedyllä ja Willow'lla on ollut vaikeaa, mutta nyt heillä menee taas jo paremmin. Tällaiset pienet yksityiskohdat sitovat jakson tehokkaasti vakavaan todellisuuteen ja osaksi isoa kuvaa.

Koko osan nerokkain kohta tulee alkupuolella, kun Andrew kuvaa keittiössä aamiaista nauttivia tyttöjä ja Buffy saapuu paikalle. Buffy alkaa pitää isoa eeppiseen hehkutukseen sopivaa puhetta, mutta Andrew käveleekin kylmästi viereiseen huoneeseen, josta näemme vain Buffyn selän ja puheen ääni jää lähes kuulumattomana kaikumaan taustalle. Andrew kääntää kameran itseensä ja toteaa "Buffyn motivaatiopuheilla on tapana venyä, joten palaamme asiaan hetken kuluttua".

Lyhyet itsensä esittelyn jälkeen Andrew palaa takaisin tosimaailmaan ja toteaa kameralle "Katsotaanpa, onko Buffy jo lopettanut". Andrew kääntää kameran takaisin keittiötä kohti, jossa Buffy edelleen puhuu. Kuva keskittyy ovenkarmiin tylsistyneenä nojailevaan Willowiin, ja Andrew jatkaa "Ei, hän puhuu yhä. Jopa Willow näyttää kyllästyneeltä, ja hän pystyy yleensä sietämään tätä aika paljon". Seuraavaksi Andrew tappaa aikaa kertomalla väritetyn pätkä itsestään ja Dark Willow'sta. Tosimaailmassa taustalla kaikuva Buffyn puhe on vihdoin hiljentynyt ja Andrew mulkaisee keittiön suuntaan ja toteaa "Hei, Buffy on lopettanut puhumisen. Se yleensä tarkoittaa, että hänen on täytynyt lähteä töihin".

En ole varmaan kertaakaan nauranut yhtä paljon koko sarjan aikana, puhekohtaus yksinkertaisen nerokkaasti nauraa itselleen ja seitsemännen kauden eeppiselle hehkutukselle. Se on niin tarkkanäköinen ja itseään pilkkaava, että vastaavaa harvoin näkee. Huumorista huolimatta se liittyy silti samalla myös isompaan tarinaan ja maailmassa tapahtuu koko ajan vakavia asioita. Tällä kertaa kaikkea vain katsellaan Andrew'n näkökulmasta.

Loppua kohti asiat vakavoituvat hiukan, kun koulun kellarissa oleva sinetti saa koko lukion sekoilemaan. Buffy päättää viedä Andrew'n kellariin, koska tämän pitäisi pystyä sulkemaan sinetti ja lopettamaan sen paha vaikutus. Rehtori ja Spike tulevan mukaan ja kaksikon välinen inho jatkuu hienosti. Kerran rehtori jo päättää tappaa Spiken, mutta väliin ryntäävä oppilas estää aikeet. Kaiken tämän keskelle on yhä heitelty lyhyitä Andrew-pätkiä, vaikka Buffy pitkin jaksoa yrittää pakottaa Andrewta lopettamaan juttujen sepittäminen.

Aivan lopussa osa saa yllättävän käänteen, kun kellariin muka vain puhumaan tuodulle Andrewlle paljastuukin, että sinetin sulkemiseen tarvitaan oikeasti hänen vertaan. Kohtaan siirrytään hienosti Andrew'n videokameran kautta, kun etsimessä näkyvä Buffy vetää puukon esiin ja alkaa uhkaavasti kävellä kohti kameraa. Kaiken jälkeen kuitenkin paljastuu, että Buffy ei missään vaiheessa aikonut oikeasti tappaa Andrewta, hän vain pelotteli tämän itkemään, sillä kyyneleet sulkevat sinetin.

Loppukohtaus on hyvä, mutta se ei toimi aivan niin hyvin kuin se voisi, sillä Buffysta näkee liian selvästi, että hän ei ole täysin vakavissaan liikkeellä. Gellar näyttelee osansa liian kylmäverisesti ja lähes hymyillen, mikä ei sovi Buffyyn. Oikeasti seitsemännen kauden Buffy ehkä voisi tehdä murhan maailman takia, mutta ei hän silti leikittelisi kohteensa kanssa kuin psykopaatti. Tämän takia katsoja ei missään vaiheessa hyppää täysillä mukaan juttuun ja kyynelkäänne ei tule yllätyksenä. Käsikirjoitus on silti onnistunut ja kohtauksen kautta Andrew alkaa vihdoin ottaa vastuuta omista teoistaan, hän kasvaa vuorostaan hiukan ihmisenä. Andrewta esittävän Tom Lenkin taidot eivät kuitenkaan aivan veny lopun itkuun ja pillitysosuus on hiukan pakotetun oloinen.

Karun pudotuksen jälkeen jakso loppuu hienosti kuvaan kameralle puhuvasta Andrewsta, joka tunnustaa aikaisemmat tekonsa ja epäilee mahdollisuuksiaan selviytyä tulevasta taistelusta. Kesken kaiken Andrew kuitenkin tuntuu lopullisesti tajuavan Buffyn sanat tarinoiden sepittämisestä, niinpä hän vaikenee ja sulkee kameran. Upea loppu komeaan jaksoon.

Storyteller on erittäin viihdyttävä, taitavasti komediaa ja vakavuutta yhdistävä jakso. Erityinen kunniamaininta kuuluu ohjaukselle ja leikkaukselle, sillä siirtymät eri osien ja aikojen välillä ovat jatkuvasti todella sulavia. Jakso olisi ehdottomasti seitsemännen kauden paras tähän mennessä, jos loppuosuus kellarissa olisi saatu hiottua uskottavammaksi. Nyt kokonaisuus jää pikkuriikkisen Get It Donen alapuolelle, mutta kuuluu silti reilusti koko sarjan kärkineljännekseen.

Lies My Parents Told Me

Lies My Parents Told Me alkaa toimivalla flashbackilla vuoden 1977 New Yorkiin, jossa Spike ja silloinen slayer ottavat kaatosateessa yhteen. Wood katselee pikkupoikana penkin takaa, kun hänen äitinsä melkein joutuu Spiken uhriksi. Ei siis mikään ihme, että Spike lopulta hoiteli tämän slayerin.

Sateesta on siirtymä nykypäivään, jossa Buffy, Spike ja Wood mättävät kujalla vampyyreita. Spike on ilmiselvästi taas enemmän oma vanha itsensä, sillä hän tappaa kolmesta vampyyrista kaksi. Loppukuvassa hyvä yksityiskohta on taustalla vampyyria hakkaava Buffy, joka tuntuu vain purkavan tunteitaan jo lähes jauheliha-asteella olevan vampyyriraukan rökittämiseen.

Edellisosan poissa ollut Giles palaa kuvioihin lähes yhtä pahana valittajana kuin toissajaksossa. Nyt hän on huolissaan Spikesta, jonka aivopesusta ei ole varmuutta. Tällä kertaa Gilesin huoli on sentään aika pitkälti oikeutettu, mikä auttaa sietämään hahmoa.

Giles on tuonut mukanaan oudon metallipalan, joka mönkii taian avulla Spiken päähän ja auttaa tätä pääsemään aivopesunsa alkulähteille. Idea on aika kulahtanut ja kirjaimellinen, miksi ihmeessä tätä kaikkea ei voida hoitaa esimerkiksi hypnoosilla? Nyt koko metallimato tuntuu olevan mukana vain sitä varten, että tehostemiehilläkin olisi ollut osassa jotain tekemistä. Se on lisäksi todella osoitteleva vertauskuva mielen sorkkimiselle ja tutkimiselle.

Onneksi jakso toimii muuten erinomaisen hyvin. Spiken flashbackit ovat onnistuneita ja siirtymät sisään ja ulos niistä on tehty hienosti. Muistelot myös siirtyvät hiljalleen kevyen humoristisesta tunnelmasta vakavampaan. Ensimmäisessä pätkässä Spike on vielä elävä ja lukee kotona keuhkotautiselle äidilleen yhtä surkeista roskarunoistaan. Äiti tietenkin kehuu poikansa tuotoksia, vaikka varmasti tajuaa niiden kamaluuden. Osuus loppuu hienosti äidin alkaessa laulaa tutulta kuulostavaa sävelmää, jonka katsoja tajuaa Spiken aivopesulauluksi vasta hetkeä ennen kuin Spike alkaa riehua kellarissa.

Lyhyen riehumisen jälkeen Giles ja Buffy riitelevät Spiken vapaaksi päästämisestä kellarissa, kun Spike saa toisen näyn. Siihen siirrytään hienosti kaksi maailmaa yhdistämällä. Spike katsoo kellarissa ensin kättään, sitten kuvan reunalta kurottaa selvästi eri ajanjaksoon kuuluva naisen käsi, Spike katsoo ylös hahmoon vielä tosimaailmassa ja sitten hahmo onkin takaisin 1880-luvulla kotonaan Drusillan kanssa. Spikessa tapahtunut muutos näkyy hyvin ja Drusilla on tapansa mukaan hykerryttävän herkullista seurattavaa.

Äidin ilmestyessä paikalle kohtaukseen on rakennettu tyylikkään hienovarainen vitsi, kun Spike kertoo muutoksestaan äidilleen. Spike sanoo ylidramaattisin sanakääntein "I'm no longer bound to this mortal coil. I've become a creature of the night, a vampire" ja samaan aikaan taustamusiikkiin kohoaa mukaan vain pari hienovaraista viuluvetoa, jotka muistuttavat selvästi Interview with the Vampire -elokuvan soundtrackia. Paisutteleva puhetyyli selvästi naureskelee Anne Ricen välillä liiallisuuksiin meneville angstivampyyreille. Huumori on juuri sopivan osoittelematonta, jotta se ei vie huomiota kohtauksen vakavammalta asialta: lopuksi Spike tekee äidistään vampyyrin. Siirtymä tosimaailmaan on jälleen hieno, kun päätään samassa asennossa pitävä Spike havahtuu kellarista ja nostaa kasvonsa kinastelevan Buffyn ja Gilesin puoleen.

Gilesin valituksesta huolimatta Buffy päästää Spiken irti kahleista. Rehtori käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ehdottaa Gilesille Spiken tappamista. Gilesin lopulta suostuessa suunnitelmaan katsoja tuntee itsensä todella petetyksi, mitä auttaa varmasti osittain se, että Giles on parissa viime jaksossa käyttäytynyt niin rasittavasti. Ehkä kaikki on suunniteltu tarkasti etukäteen.

Kellarista siirrytään sujuvasti hautausmaalle, jossa Giles kuluttaa Buffyn aikaa. Toisaalla Wood lukitsee Spiken risteillä vuorattuun huoneeseen ja laukaisee tämän petopuolen soittamalla Macistaan aivopesuun käytettyä kappaletta. Taistelun sijasta Spiken huomio on kuitenkin muualla ja hän putoaa jälleen uuteen flashbackiin.

Viimeisessä näyssään Spike muistelee hetkeä, kun vampyyriksi muuttunut äiti heittäytyy yllättäen ilkeäksi. Flashback ja tosimaailman taistelu on leikattu limittäin ja rakennettu komeasti toisiaan vastaaviksi aina kuvakulmia ja liikkeitä myöten. Tosimaailmassa Spiken äidin paikan ottaa rehtori Wood, joka hyökkää Spiken kimppuun kuten muiston äiti. Kohtaukset sulautuvat yhteen todella taidokkaasti aina loppua myöten, jossa Spike tuntuu olevan täysin hyökkääjien armoilla. Sitten hän saa kuitenkin itseään niskasta kiinni ja tappaa äitinsä. Samalla tosimaailman Spike herää koomastaan ja pelastaa itsensä viime hetkellä.

Kohtauksen loppu on vähintään yhtä hieno kuin osuus muutenkin. Uuden voiman saanut Spike laittaa rehtorin pakettiin ja pitää osuvan puheen slayereista, heidän vastuustaan ja äideistä. Kaikki tämä on auttanut häntä vihdoin tajuamaan, että hänen ei tarvitse tuntea syyllisyyttä äitinsä tappamisesta, sillä hän tappoi vain tämän näköisen demonin. Niinpä Ensimmäisen aivopesukappalekaan ei enää toimi. Lopuksi Spike toteaa mielenkiintoisesti, että hän ei ole enää kenenkään käskyläinen (...First or anybody else...). Ja sitten hän ilmeisesti puree rehtoria. Miten Spiken kommentti oikein pitäisi tulkita, onko hän nyt äkkiä nähnyt valon ja heittäytynyt takaisin pahaksi sielusta huolimatta? Kommentti on kirjoitettu juuri sopiva tulkinnanvaraiseksi.

Samaan aikaan hautausmaalla Buffy heittää pari näyttävää potkua säälittävää vampyyrinrääpälettä hakatessaan. Kun hän lopulta tajuaa jutun juonen, sanoo Giles hänelle "On tullut aika, että lopetat kenraalin esittämisen ja todella ryhdyt sellaiseksi. Näin sodat voitetaan".

Vaikka Buffy juoksee jo pois paikalta, ymmärtää hän Gilesin sanat. Nerokkaana ideana Buffy kuitenkin tulkitsee ne eri tavalla kuin mitä Giles halusi. Päästyään Spiken ja Woodin luokse hän ehtii nähdä Spiken poistuvan paikalta ja sisällä hän kertoo Woodille tämä äidin sanoja mukaillen, että tehtävä on tärkein. Siksi hänellä ei ole aikaa yksittäisten ihmisten kostoille. Spike on hänen voimakkain soturinsa, jota tarvitaan käynnissä olevassa sodassa. Näin Buffy ymmärtää Gilesin sanat paremmin kuin mitä edes Giles pystyi tajuamaan. Hän todella käyttäytyy kuin kenraali, jonka tärkein päämäärä on ajatella voittoa, sillä vain se on lopulta tärkeää.

Mitä Spiken mahdolliseen uuteen pahuuteen tulee, niin kohtaus Buffyn ja rehtorin välillä on ei tuo selkoa tilanteeseen. Osuus on kuvattu ovelasti niin, että rehtorin oikeaa puolta ei näytetä kertaakaan kunnolla. Alussa hän nojailee hämärässä, sitten koko loppuajan hän tuntuu peittelevän kaulansa oikeaa puolta. Näin katsojalle ei koskaan selviä varmuudella, puriko Spike todella rehtoria vai ei. Takaraivoon jää hyvin pieni epäilys siitä, kenen leirissä Spike nyt lopulta oikein seisoo. Onko kaikki tähän asti ollutkin vain suurta esitystä?

Komean jakson lopetus on todella upea, ehdottomasti yksi koko sarjan parhaista tähän asti. Kotona Buffy on menossa huoneeseensa, kun Giles ilmestyy käytävään tavallisempana pahoittelevana itsenään. Buffy kertoo tälle, että Spike on hengissä, mikä selvästi häiritsee Gilesia. Tämän jälkeen Giles on aloittamassa tyypillistä luentoaan, kun Buffy yllättäen keskeyttääkin tämän katsomalla Gilesiä kylmästi silmiin ja sanomalla "No, I think you have taught me everything I need to know". Tämän jälkeen hän yksinkertaisesti painaa oven kiinni Gilesin naaman edestä ja sulkee tämän näin symbolisesti pois elämästään. Päätös on samalla todella palkitseva että surullinen, sillä katsoja tuntee Gilesin saavan täysin ansionsa mukaan, mutta vanhan ystävän menettäminen sattuu. Mahtava, mahtava lopetus, joka jättää katsojan tunteiden sekamelskaan.

Lies My Parents Told Me on ehdottomasti paras seitsemännen kauden jakso tähän mennessä. Se kohoaa jopa koko sarjan mittarilla aivan kirkkaimman kärjen lähettyville. Jakson rakenne on erinomainen ja leikkaukset ovat taidokkaita. Komean kokonaisuuden viimeistelee upea loppu, joka hakee sarjassa vertaistaan. Osan nimi on lisäksi todella hieno ja sen voi tulkita tarkoittavan niin Spiken ja Woodin äitejä kuin Buffyn isähahmona pitkään toiminutta Gilesiä.

---

Alkupuoliskoltaan aika tasapaksun oloinen seitsemäs kausi on puolivälin jälkeen alkanut kerätä mukavasti lisää vauhtia. Sekä Storyteller että Lies My Parents Told Me on ohjattu ja leikattu todella taiten, esimerkiksi siirtymät eri osuuksien välillä ovat molemmissa erinomaisia.

Storyteller pysyy hienosti vakavan asian parissa, vaikka katsookin sitä Andrew'n silmin. Lies My Parents Told Me puolestaan tarjoaa kaiken muun hyvän lisäksi järisyttävän tehokkaan lopun.

Jos taso jatkaa tätä tahtia kohoamistaan, niin sarjan finaali tulee olemaan jotain uskomatonta. Pidän sormet ristissä seuraavaa annosta odotellessani.

Maanantai 10.05 klo 22.

Muissa hommissa vierähti illalla yllättävän paljon aikaa, joten pääsen aloittamaan toiseksi viimeisen Buffy-sessioni aika myöhään. Huomenna edessä on kerralla kolme viimeistä jaksoa sisältävä finaali, nyt vuorossa ovat niitä edeltävät jaksot 18 ja 19.

Dirty Girls

Dirty Girls alkaa taas yhden slayer-ehdokkaan paetessa munkkeja metsän siimeksessä. Tyttö pääsee ohi ajavan papin kyytiin, joka paljastuu kuitenkin munkkien johtajaksi. Itse autokohtaus toimii periaatteessa mallikkaasti, mutta idea paksua etelän murretta vääntävästä pahasta pappismiehestä on todella vanha, isompaa klisettä ei heti tule mieleen. Kaiken lisäksi hahmon nimi on vielä Caleb, mikä tuntuu kuluneisuudessaan jo lähes tahallaan valitulta.

Pitkien jaksoa Caleb höpöttelee tyhjänpäiväisyyksiä yksikseen ja Ensimmäiselle. Osuudet ovat tylsiä ja hahmon pitkät monologit ovat todella kliseisiä amen- ja hallelujah-juttuja. Etenkin puolivälin osuus viinitilalla olisi pitänyt ehdottomasti jättää joko kokonaan pois tai sitä olisi pitänyt lyhentää alusta merkittävästi. Hahmoa jaksaa vielä juuri kuunnella niin kauan kuin tämä pysyy dialogissa Ensimmäisen kanssa, pitkät yksinpuhelut eivät toimi.

Kaiken yksinkertaisuuden lisäksi Caleb paljastuu vielä naisia vihaavaksi sarjamurhaajaksi. Vaikka Buffyn ytimessä on aina ollut oma tukeva feministinen sanomansa, niin tämä on jo vähän liian osoittelevaa. Onko vastustajaksi pakko laittaa papiksi puettu mies, joka jahtaa slayeria vain siksi, että tämä on vahvin maan päällä oleva nainen?

Jos Calebin huonouden työntää sivummalle, niin muuten jakso toimii kelvollisesti. Alkupuolella tuntuu vähän liian kätevältä, että Willow on palaamassa LA:sta juuri Calebin auton takana ja pääsee näin poimimaan haavoitetun tytön kyytiin. Näin kuitenkin päästään näyttämään, että Willow on tuonut rannikolta mukanaan Faithin, joka palaa nyt kuvioihin.

Jakson nimeen sopivasti alkutekstien jälkeen päästään hauskaan pätkään Xanderin talossa. Osa tytöistä on nähtävästi majoitettu sinne ja yksi uneton yövieras purkaa tuntojaan Xanderin sängyn reunalla. Kohtaus muuttuu hyvin tavallisen tuntuisesta keskustelusta asteittain Xanderin uneksi, kun tyttö alkaa ehdotella Xanderille. Viimeistään toisen tytön ponnahtaessa paikalle unijuttu on jo selviö, ja kohtaus viimeistellään henkeen osuvasti kuvaan toisessa huoneessa tyynysotaa käyvistä tytöistä. Kolkutus vetää Xanderin haavekuvista hereille ja takaisin karumpaan, vähemmän fantastiseen arkeen: vessanpönttö on tukkiutunut ja se pitää avata. Kontrasti unen ja tosimaailman välillä on hyvä.

Sairaalassa Willow ja Faith ihmettelevät hoitoon tuotua tyttöä. Hiukan outona yksityiskohtana Willow sanoo yrittäneensä ilmoittaa asiasta Buffylle kotiin, mutta hän ei saanut tätä kiinni. Mitä oikein äkkiä tapahtui hahmojen kännyköille? Miksi Willow ei voi soittaa Buffyn matkapuhelimeen, jos sankari kerran on ulkona partioimassa?

Kännykkämokan takia Faith saadaan mukaan seuraavaan kohtaukseen hautausmaalla. Osuus alkaa hienosti pätkällä, jossa tyttö näyttää juoksevan karkuun aivan Spikelta vaikuttavaa hahmoa. Tämä jatkaa hyvin viime jaksosta jäänyttä epäselvyyttä Spiken nykytilasta. Faith kuitenkin pysäyttää Spiken juuri ennen kuin tämä pääsee tytön kimppuun. Kaksikon taistelun väliin heittämä dialogi on toimivaa ja Buffyn saapuessa paikalle Faith on sopivasti pihalla asioista. "Are you the bad slayer now? Am I the good slayer now?" hän ihmettelee huvittavasti. Totuus Spikesta tulee ilmi lopullisesti vasta kohtauksen päätteeksi, kun takaa-ajettu tyttö paljastuu vampyyriksi. Kolmikon jälleennäkeminen hautausmaalla on kokonaisuutena hyvin kirjoitettu pätkä.

Myös kotiinpaluu toimii kiitettävästi. Ilmapiiri on onnistuneen kylmäkiskoinen ja erityisesti Buffyn ja Gilesin välit vaikuttavat tosiaan olevan jäässä edellisjakson jälkeen. Sivuhuomiona Dawnin vaatteen kohtauksessa vähän ihmetyttävät, lyhyt koulutyttöhame ei istu housuja yleensä aina pitävälle hahmolle.

Vakavamman hetken jälkeen hypätään äkkiä toiseen äärilaitaan, kun Andrew selittää vanhojen kuvien päällä lyhykäisesti Faithin tarinaa. Aluksi halvalta recapilta vaikuttava pätkä päättyy nerokkaasti hervottomaan osuuteen, jossa Faith taistelee originaali-Trekin tyyliin pukeutunutta vulcanuslaista vastaan Trekin halpoaa styroksiluolaa muistuttavassa ympäristössä. Jopa musiikki muuttuu originaali-Trekin tyyliseksi. Osuus tulee niin täytenä yllätyksenä, että sitä voi vain katsoa suu auki hämmästyneenä. Tarinasta siirrytään hyvin tosimaailmaan keittiöön, jossa Andrew on nähtävästi pitänyt tytöille spontaania esitelmää Faithista. Hämmentävä vulcan-pätkä saa heti hykerryttävän selityksensä, kun Amanda ihmettelee ääneen "What the hell are you talking about? I thought Faith killed a vulcanologist?". Nauroin vähän aikaa ääneen.

Päivällä koulussa Buffy ja rehtori Wood saavat sovittua erimielisyytensä, mutta Buffy saa kenkää päivätyöstään. Syyksi selviää se, että asukkaat ovat alkaneet lähteä Sunnydalesta ja kouluun ei enää tule oppilaita. Syy ihmisten pakoon ei oikein tunnu selvältä, sillä onhan Sunnydalessa aikaisemminkin aina keväällä tapahtunut kamalia asioita. Joka tapauksessa kaupungin tyhjeneminen tuodaan kohtauksessa kivuttomasti esiin ilman turhaa yrittämistä. Hyvä yksityiskohta sinänsä.

Myöhemmin Buffy päättää viedä osan tytöistä tulikokeeseen Calebin viinitarhalle. Ystävät ja Giles ovat eri mieltä, mutta Buffy pitää päänsä. Gilesin ja Buffyn viileät välit tulevat taas hyvin esille, kun Buffy lopuksi toteaa, että Giles voi jäädä kouluttamaan niitä tyttöjä, "jotka vielä tarvitsevat opettajaa". Kohtaus on mielenkiintoinen, koska siinä kumpikaan osapuoli ei selvästi ole väärässä. Buffyn ajatus joukkojen kokeilemisesta mahdollisessa ansassa tuntuu osaltaan loogiselta, pahasta paikasta voidaan selvitä isommalla voimalla. Myös Gilesin kannalla on oma mielekkyytensä, sillä koko juttu tuntuu liian vaaralliselta. Kenraalin on kuitenkin otettava voittaakseen riskejä ja niin Buffy tekeekin.

Tyttöjen valmistautuessa illan kohtaamiseen ohjelmassa on vaihteeksi iso puhe (tm), mutta sen saa virkistävästi pitää Xander. Hiukan pateettisessa, mutta silti sopivan sankarimyyttiä pönkittävässä puheessa Xander muistuttaa Buffyn lopulta vain yrittävän suojella heitä kaikkia, keinoja kaihtamatta.

Jengin saapuessa viinitilalle tunnelma on sopivan jännittynyt. Hetkeä keventää hauska dialogipätkä, jossa joku ensin kutsuu paikkaa pahasti viinitilaksi ja Spike kommentoi tähän "kuten Falcon Crest". Calebin saapuessa paikalle hahmon puheet eivät onneksi ole enää yhtä rasittavia kuin osassa aikaisemmin. Juttujen sijasta päästään toimintaan, kun Caleb yllättäen lyö Buffyn tajuttomaksi yhdellä iskulla. Seuraavassa sekasorrossa Caleb tappaa sopivan karusti kaksi tyttöä, mutta osuuteen ei jostain syystä ole saatu kovin vahvaa tunnelmaa. Ehkä musiikki on liian laimea hetken shokkiin verrattuna.

Porukan vetäytyessä taistelu näyttää jo olevan ohi, kun loppuun lyödään yllättävän järkyttävä kohta: Caleb kaappaa Xanderin otteeseensa ja puhkaisee tämän toisen silmän. Sankarit eivät ole aikaisemmin saaneet sarjassa pysyviä vammoja ja hetki lyödään katsojan eteen sopivan pikaisesti, ilman varoituksia. Xanderin vakava loukkaantuminen tuntuu todella pahalta ja saa kertaheitolla Calebin tuntumaan aivan muulta kuin tyhjiä höpöttävältä kliseeltä.

Loppu on hyvä, kun Buffy kävelee musiikin peittämässä otoksessa ensin sairaalassa haavoittuneiden tyttöjen ja Xanderin ohi ja päätyy lopuksi ulos yksin tyhjälle kadulle. Hetken shokki ja itsesyytös tulee hyvin läpi etenkin sairaalassa, jossa Xanderin sängyn vierellä istuva Willow katsoo Buffya äänettömän syyttävästi. Calebin kertojaääni ei kuitenkaan sovi osuuteen, se vain jatkaa hahmon turhanpäiväistä jeesusteluhömppää ja rikkoo hetken tunnelmaa.

Dirty Girls tuo Faithin onnistuneen kivuttomasti takaisin Sunnydaleen. Pääpahan uudeksi ykkösaseeksi paljastuva Caleb sen sijaan on todella kulahtanut idea, vaikka tämä lopussa osoittautuukin varteenotettavaksi uhaksi. Jos hahmo pitää tulevaisuudessa suunsa pienemmällä, niin tyyppiä saattaa jaksaa katsella. Kokonaisuutena Dirty Girls on perustason Buffy-jakso, jonka loppu toimii hyvin. Mukana on hienosti kirjoitettua hetkiä, mutta Calebin pitkät seremoniat tuovat jakson aivan turhaa tyhjäkäyntiä.

Empty Places

Buffy-jaksojen alussa pyörivät previously on -introt ovat yleensä aika turhanpäiväisiä pätkiä, mutta Empty Placesissa osuus on todella toimiva tunnelmanluoja ja pohjustaja. Pääansio tästä kuuluu intron kohtalokkaalle jousiteemalle, jonka kanssa edellisjakson menetykset tuntuvat äkkiä monta kertaluokkaa surullisemmilta ja vakavammilta. Tilanne ei ole hyvä ja sota ei mene tällä hetkellä Buffy-jengin kannalta putkeen.

Itse varsinainen jakso alkaa nimeen sopivasti painostavissa maailmanlopun tunnelmissa, kun ihmiset karkaavat massoittain kaupungista. Kaupat sulkevat ovensa ja kadut ovat täynnä autoja sekä matkalaukkuja kantavia ihmisiä. Kaiken tämän keskellä käyskentelee Buffy, ja kohtaus tuntuu jatkavat suoraan edellisyön tapahtumia. Vaatteet ovat kuitenkin erilaiset, joten ilmeisesti välissä on kulunut jonkin verran aikaa.

Ruuhkassa Buffy törmää autossa istuvaan Clemiin, joka on myös matkalla pois kaupungista. Kohtaukseen on saatu rakennettua yllättävän lämmin tunnelma, kuin vanhojen ystävien välinen hyvästely. Clemin lähtö tuntuu jotenkin pahalta, vaikka hahmo ei merkittävä olekaan.

Kohtaus sairaalassa Xanderin huoneessa on todella hieno. Buffy ei uskalla antaa tunteidensa näkyä, sillä hänen täytyy pystyä jatkamaan johtamista vastoinkäymisistä huolimatta. Buffyn lähdettyä Willow'n ja Xanderin väkinäisen iloinen keskustelu kääntyy suruksi, kun Willow lähes puhkeaa kyyneliin. Kaksikon välinen välittäminen ja jaettu tuska välittyy kohtauksesta sydäntä särkevästi, etenkin lähikuva toisiaan puristavista käsistä on komea. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, varsinkin Hannigan on tapansa mukaan mahtava.

Kotona Anyalle on yritetty keksiä tekemistä, ja tämä pitää tytöille luentoa ubervampyyreista. Kohtaus ei ole järin hauska, vaikka sitä piristetäänkin hiukan Andrewn tussitaululle töhertämillä typerillä kuvilla ja kirjoitusvirheillä.

Kellarista siirrytään kätevästi keittiöön, kun Kennedy ja Amanda luikkivat paikalle hengähdystauolle. Buffyn saavuttua tämä välttelee yhä Xanderista puhumista ja yrittää keskittyä muihin asioihin. Kohtauksessa on hyvä hetki, kun Faith tajuaa Buffyn tuskan ja pelastaa tämän käskemällä Xanderista koko ajan kyselevän Dawnin tekemään jotain muita juttuja. Faith on selvästi kasvanut ihmisenä ja pystyy ymmärtämään ainakin osan Buffyn kantaman vastuun raskaudesta.

Buffy haluaa päästä hetkeksi omiin oloihinsa ja lähtee lukioon hakemaan viimeisiä tavaroita toimistostaan. Paikalla on upean kolkko maailmanlopun tunnelma, kun aikaisemmin elämää täynnä olleet käytävät ammottavat tyhjyyttään. Auki repsottavat lokerot ja lattialle levinneet paperit ovat hyviä yksityiskohtia. Pöytänsä ääreen päästyään Buffy tuntee vihdoin olevansa riittävän yksi ja uskaltaa päästää tunteensa irti. Haikean musiikin soidessa Buffy katsoo vanhaa lukioaikaista kuvaa itsestään, Willow'sta ja Xanderista. Kuva nostattaa tunnelmia, sillä se muistuttaa osaltaan hahmojen pitkästä yhteisestä historiasta. Lukioajoista tuntuu olevan jo pitkä aika, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Juuri kun Buffy on päästämässä itsensä kunnolla suremaan Xanderia, loukkaa Caleb Buffyn yksityisyyttä ilmestymällä paikalle. Pelkkä hahmon saapuminen huoneeseen juuri kesken Buffyn surun tuntuu lähes väkivaltaiselta teolta, mikä sopii hienosti hahmon naistenvihaajan rooliin. Loppukohtaus ei ole yhtä hyvä kuin alku, mutta pelastavana puolena Calebin puheet eivät enää tunnu yhtä tylsiltä kuin aikaisemmin. Tässä saattaa auttaa myös se, että viimejakson lopun jälkeen Caleb on huomattavasti vaarallisempi ja vakavammin otettava uhka.

Buffyn maatessa Calebin käsittelyn jälkeen tajuttomana koulun lattialla Giles lähettää Spiken tutkimaan mahdollista johtolankaa läheisestä luostarista. Epäluottamus Gilesiin tuodaan taas onnistuneesti esille, kun Spike epäilee, onko tämä sellainen tehtävä, josta hänen pitäisi myös palata hengissä. Hyvän hetken jälkeen matkaan tulee ihmeellinen mutka, kun Giles pakottaa Andrew'n Spiken mukaan. Tässä ei ole mitään logiikkaa, ja Giles tuntuu hahmoon sopimattoman pikkumaiselta ja välinpitämättömältä. Hän lykkää Andrew'n Spiken vaivaksi vain sen takia, että nörtti valittaa Faithin syöneen hänen ruokansa. Käänne on vähintäänkin väkinäinen, vaikka se tarjoaakin myöhemmin hyvän yksityiskohdan: Andrew pitää moottoripyörän selässä samaa hassua jenkkifutiskypärää kuin mitä Dawn pitää kuutoskauden alussa Spiken kanssa liikkuessaan.

Kun Buffya ei kuulu, niin Faith vie tytöt bilettämään Bronzeen. Ajatus tuntuu aika oudolta, sillä yökerhon luulisi olevan yhtä hylätty kuin koko muukin kaupunki. Paikalla on jopa bändi soittamassa. Käsikirjoittajat ovat kuitenkin tajunneet idean epäilyttävyyden ja naureskelevat sille dialogissa. Yksi tytöistä ihmettelee tanssilattialla hyppivälle Dawnille "minkälainen bändi oikein soittaa maailmanlopun keskellä?", johon Dawn vastaa "bändin taitaa itse asiassa olla yksi [maailmanlopun] merkeistä".

Muiden juhliessa kaupungilla Buffy on vihdoin tullut tajuihinsa ja nilkuttaa kotiin. Kohtaus Gilesin ja Buffyn välillä on mainio ja ilma kaksikon välillä on suorastaan jäätävän kylmä. Vain vanhat tavat pitävät parin edes keskusteluetäisyydellä toisistaan. Osuus loppuu hyvin, kun Giles joutuu nillityksensä jälkeen tunnustamaan päästäneensä tytöt Bronzeen ja Buffy lähtee noutamaan jengiä takaisin kotiin.

Bronzesta paluun jälkeen Faith viilentää tunteitaan talon terassilla ja rehtori Wood tulee paikalle. Kaksikon välillä on selvää kemiaa ja näyttelijät tukevat hyvin toisiaan. Tästä saattaa vielä kehittyä jotain.

Sisällä porukka on kokoontunut vastaanottamaan Xanderia takaisin sairaalasta. Kotiinpaluun hetki on liikuttava, mutta tunnelma kääntyy nopeasti toiseksi Buffyn kertoessa väelle haluavansa hyökätä viinitarhaan uudelleen. Hän on tullut siihen lopputulokseen, että Caleb suojelee jotain paikalla olevaa.

Buffyn kerrottua aikeistaan eteen tulee todella yllättävä ja aika hämmentävä käänne. Porukka vastustaa Buffyn juonta ja päättää lopulta äänestää Faithin uudeksi johtajakseen, aivan kuin kyseessä olisi muka joku demokratia. Jopa ystävät kääntävät selkänsä Buffylle ja Dawn ajaa siskonsa pois talosta, Buffy työnnetään kesken maailmanloppua kokonaan ulos kuvioista, aivan kuin häntä ei enää tarvittaisi.

Loppukohtaus on tunnelmallinen ja katsoja tuntee Buffyn tavoin tulleensa todella pahasti petetyksi. Käänne tulee kuitenkin aivan liikaa tyhjästä, eikä siinä tunnu olevan järkeä. Totta, Gilesin ja Buffyn välit ovat käytännössä poikki. Totta, Willow varmasti jollain tasolla syyttää Buffya Xanderin loukkaantumisesta. Ja varmasti myös Xander ei voi olla ajattelematta asiaa. Mutta silti nämä eivät tunnu riittäviltä syiltä siihen, että parhaat ystävätkin hylkäävät vuosia tuntemansa Buffyn kaiken lisäksi vielä aikana, jolloin Buffya tarvitaan varmasti enemmän kuin koskaan. Viimeistään Buffyn täydellinen yhteisöstä pois ajaminen tuntuu täysin ihmeelliseltä ratkaisulta.

Outoudestaan huolimatta kohtaus on pääasiassa hyvin kirjoitettu, mutta Anyan valituspuhe Buffysta ei toimi. Anya ihmettelee, miksi Buffyn pitäisi olla johtaja. Metsään mennään pahasti siinä kohtaa, kun Anya valittaa voiman ja aseman tulleen Buffylle automaattisesti, ilman että Buffyn olisi tarvinnut tehdä mitään sen eteen. Hänen mukaansa Buffy on vain muita onnekkaampi. Asiat eivät voisi olla kauempana totuudesta, ja myös Anya tietää sen. Tämä puhe olisi pitänyt jättää ehdottomasti pois, se menee jo liikaa pikkumaisuuden puolelle.

Faithin ja Buffyn yhteinen hetki ulkona terassilla on liikuttava. Buffy on kuin tehtävästään pois työnnetty kenraali, joka antaa manttelinsa seuraajalleen.

Lopuksi Buffy seisoo yksi ulkona, ilman ystäviään tai muita tukiverkkoja. Hän on jälleen irti muusta maailmasta, yksinäinen slayer. Päätöksen tunnelmat ovat järisyttävät, kun Buffy kävelee pianomusiikin saattelemana pois kuvasta epävarmaan tulevaisuuteen. Loppu kolahtaa siihen johtaneen käänteen hämäryydestä huolimatta melkein yhtä kovaa kuin kakkoskauden lopetus. Tätä viimeksi osasi odottaa vain neljä jaksoa ennen kauden päätöstä.

Empty Places nostattaa jo pelkällä nimellään hienoja maailmanlopun tunnelmia ja osassa niitä tulee lisää. Nimi tarkoittaa myös muita kuin kirjaimellisesti tyhjiä Sunnydalen tuttuja paikkoja, ihmiset ovat tyhjiä ja Buffy saa huomata jopa oman kotinsa olevan hänelle tyhjä. Itse asiassa koko Buffyn maailma on lopussa tyhjä. Lopun käänne on ihmeellinen, mutta päätöksen tunnelmat ovat mainiot. Hieno jakso, joka nousee Lies My Parents Told Men rinnalle seitsemännen kauden kärkeen ja kuuluu myös koko sarjan yläpäähän.

---

Faithin paluu Sunnydaleen sopii hyvin lopun aikoihin. Yleistä tasoa hiukan laskee todella kulahtanut Caleb, joka onneksi kuitenkin paranee jo Dirty Girlsin loppupuolella huomattavasti. Mitä vähemmän hahmo pitää tylsiä monologejaan, sitä toimivampi pahis tämä on. Muuten taso pysyy Dirty Girlsin pienestä notkahduksesta huolimatta yllättävän korkealla, tätä menoa seitsemännen kauden loppu lupaa olla sarjan tasaisimmin laadukkaana pysyvä kauden päätös. Odotukset kolmelta viimeiseltä jaksolta ovat korkealla, jo pelkät osien nimet ovat hienoja.

Huomenna se kaikki on ohi.

Tiistai 11.05 klo 19.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, valitettavasti. Tunnelmat ovat aika sekavat, kun valmistaudun katsomaan sarjan kolme viimeistä jaksoa. Tähän mennessä seitsemäs kausi on parantanut tasoaan loppua kohti, joten toivon parasta. Aika kaivaa nenäliinat esiin ja heittää soittimeen viimeisen kauden viimeinen levy.

Touched

Touchedin alussa on edellisestä osasta tuttu erinomainen previously on -intro. Se luo jaksoa varten heti mainion kohtalokkaan tunnelman.

Jakso jatkaa tarinaa suoraan Empty Placesin lopusta, kun Buffy on ajettu pois kotoaan. Johtajan lähdettyä joukkojen keskuudessa vallitsee täysi sekasorto, mikä on omalla tavallaan erittäin tyydyttävää. Hyvä yksityiskohta on sähköjen katkeaminen: kaupunki on tosiaan tyhjentymässä, kun jopa sähkölaitoksen väki jättää työpaikkansa.

Vahva maailmanlopun tunnelma jatkuu ulkona, kun Buffy kävelee pitkin kuollutta naapuristoa. Yksi viimeisistä paikalla olevista perheistä pakkaa kiireellä autoaan pian tyhjäksi jäävän kotinsa edustalla. Ilmapiiri on sopivan painostava ja odottava, kuin suuren taistelun aattona.

Itsetuntonsa ja pitkälti elämänsä tarkoituksen hukannut Buffy päättää yksinkertaisesti asettua taloksi lähimpään asuntoon. Rakennuksen omistaja on vielä kotonaan, mutta Buffya tämä ei enää kiinnosta: hän ottaa paikan omakseen vahvimman oikeudella. Kun kukaan muukaan ei enää välitä mistään, niin miksi hänenkään pitäisi yrittää? Tämä on itse asiassa aika pelottava hetki, ystävänsä hylännyt jengi on saattanut tajuamattaan työntää Buffyn rajan yli.

Kotona joukot jatkavat kiistelyään ja Kennedy on selvästi kerännyt taakseen oman ryhmänsä. Faith pistää porukan lopulta ojennukseen, mikä ei näytä miellyttävän Kennedyä lainkaan. Tätä käytetään ovelasti hyödyksi heti seuraavassa kohtauksessa, jossa suutahtaneen näköinen Kennedy kävelee yksin hylätyllä kujalla. Vaikka kohtaus paljastuu pian vain munkin kaappaamiseksi tarkoitetuksi juoneksi, onnistuu alku huijaaman katsojan hetkeksi siihen luuloon, että Kennedy on suutuspäissään lähtenyt tyhmänrohkealle kävelyreissulle yksinään.

Spiken paluu kuvioihin on hyvä ja oudon palkitseva kohtaus. Spike sanoo saaneensa tutkimusmatkaltaan uutta tietoa, mutta varsinaisten uutisten kertominen jää kesken, kun jengi kertoo "Buffyn päättäneen ottaa hiukan lomaa". Spike näkee asian todellisen kantin ja pistää kaikille tyylikkäästi jauhot suuhun. Ainakin joku saa sanottua kaikille ne asiat, jotka Buffyn olisi pitänyt viime jakson lopussa sanoa. Pienen tappelun jälkeen Spike haistattaa pitkät koko paikalle ja lähtee etsimään Buffya uutiset mukanaan. Ihan oikein koko jengille, Andrew tuskin osaa kertoa asiat samalla tarkkuudella, jos ollenkaan.

Hetken kuluttua Spike löytää Buffyn vieraan talon sängystä nyhjöttämästä. Osuus alkaa kevyemmin, mutta tunnelma tiivistyy kovaa tahtia loppua kohden. Osastaan kokonaan luopunut Buffy yrittää ajaa Spiken pois, mutta tämä ei suostu lähtemään. Vaikka parin suhde on viime aikoina ollut lämmin, niin pieni dialogipätkä paljastaa hyvin, että Buffy yhä muistaa Spiken menneet teot. Kun Spike ehdottaa, että he voivat kaapata vallan takaisin, niin Buffy vain sanoo ei. Tähän Spike vastaa "You mean no as in eventually?" ja Buffy heittää takaisin "You really have problems with that word, don't you?". Kommentti ei tule mitenkään vihaisesti, mutta se selvästi viittaa vajaan vuoden takaiseen raiskausyritykseen.

Kohtauksen loppuosuus on todella väkevä ja kaunis. Kun Spike kyykistyy Buffyn eteen ja kertoo rehellisesti uskovansa Buffyyn ja rakkautensa olevan pyyteetöntä, niin parin väliltä löytyy vihdoin se joku hukassa ollut linkki. Hienona yksityiskohtana Spike lähes koskettaa Buffyn kasvoja, mutta Buffyn kääntäessä kasvonsa sivuun Spike jättää kätensä vain leijailemaan hetkeksi senttien päähän, pakottamatta. Nyt on Spiken vuoro valaa uskoa Buffyyn, kun aikaisemmin tilanne oli toisin päin. Parin jäädessä lopulta makaamaan sänkyyn sylikkäin suhde on astunut tärkeän virstanpylvään yli, Buffy pystyy vihdoinkin luottamaan Spikeen. Hyvin kirjoitettuun kohtaukseen on sujuvasti saatu heitettyä myös pieni vitsi, joka ei riko tunnelmaa. Buffyn pyytäessä Spikeä jäämään huoneeseen tämä heittää takkinsa nojatuolin viereen ja toteaa Monty Pythonia mukaillen "That diabolical old torture device, the comfy chair."

Buffyn ja Spiken välisen osuuden sekaan on leikattu toinen erinomainen kohtaus, jossa Ensimmäinen ilmestyy pormestarina Faithille. Pätkä on kirjoitettu ja näytelty hyvin. Tästä siirrytään suoraan Faithin ja Woodin kohtaukseen, jossa näyttelijät edelleen toimivat erinomaisen hyvin yhteen. Dialogiin on kirjoitettu pari turhanpäiväistä kohtaa (esimerkiksi Woodin "hold me like a baby - in a manly way of course"), mutta osuus on muuten aito ja lämminhenkinen.

Lopulta jakson teema kulminoituu todella hienossa musiikkiosuudessa, jossa eri parit hakevat lohtua toistensa sylistä, kukin omalla tavallaan. Faithin ja Woodin päätyvät sänkyyn, Willow ja Kennedy viettävät ensimmäisen yhteisen yönsä ja Anya ja Xander eivät lopulta pysty vastustamaan toistensa vetovoimaa. Kaiken tämän keskellä Buffy ja Spike vain makaavat hiljaa sylikkäin, rauhallisina. Kohtaus on upea musiikin peittäessä kaikki äänet alleen, ja se on ohi aivan liian pian.

Osuuden jälkeen tunnelma jatkuu vielä hetken Ensimmäisen ja Calebin välisessä kohtauksessa, kun Ensimmäinen sanoo olevansa kateellinen ihmisille heidän läheisyydestään. Paha ei kuitenkaan pysty kunnolla ymmärtämään sitä ja kosketuksen korvaa haikailu tappamisen perään. Tässä jaksossa jokainen haluaa kuitenkin kurottaa kohti jotain toista lohtua saadakseen.

Spiken läsnäolo antaa Buffylle jälleen voimaa uskoa itseensä ja hän lähtee yksi tutkimaan viinitilaa. Paikalla on toimiva taistelukohtaus, jossa Buffy väistelee Calebin iskuja taitavasti. Tässä vaiheessa Calebista paljastuu yksi hieno piirre: hahmo ei virkistävästi osaa kung-fua ja tee korkeita saksipotkuja, hän yksinkertaisesti vain antaa nyrkkien puhua.

Buffyn jallittaessa Calebia Faith johtaa tytöt tutkimaan viemäreihin kätkettyä Ensimmäisen asevarastoa. Kohtauksen alku on kuvattu komeasti, kun taskulamppujen valokeilat halkovat pimeyttä. Taistelun alettua osuudesta tulee kuitenkin sekavaa sähläystä, kun taskulamppujen valot vilkkuvat pitkin kuvaa minne sattuu. Asiaa olisi auttanut, jos osa taskulampuista olisi esimerkiksi pudotettu maahan pysyvää valoa antamaan. Apua olisi voitu hakea myös tiukemmista lähikuvista, joiden avulla kohtaukseen olisi voitu saada strobo-valaisun hektistä tuntua. Nyt taistelu on epämääräistä säätämistä, mutta mättämisen päätyttyä kohtaukseen tulee taas jännittävän odottava tunnelma.

Lopussa on sekä hyvät että huonot puolensa. Buffy löytää viinikellarista Calebin piilotteleman esineen: hassun kiiltävän lelukirveen. Idea sinänsä on perinteisen toimiva, mutta ase ei herätä lyhyen vilkaisun perusteella luottamusta, se näyttää maalatulta ja naarmuttomalta kuin juuri Lord of the Rings -tarvikekaupasta ostettu halpa fantasiakirves. Toisaalla Faithin löytö on toimivampi ja jännittävämpi: ajastimella varustettu arkullinen C4:ää. Vaikka ansaa osaa odottaa, niin jakso loppuu silti hyvin pari sekuntia ennen ajastimen näyttämän ajan umpeen kulumista. Hienona ideana kellon sekunteja laskeva piippaus jatkuu vielä lopputekstien päälle ja varsinaiset tekstit alkavat vasta siinä vaiheessa, kun kello on piippausten mukaan saapunut räjähdyspisteeseen. Tämän jälkeen on aivan pakko jatkaa suoraan seuraavaan osaan.

Touched on komea teemajakso, jossa hahmot hakevat voimaa rakkaudesta ja läheisyydestä maailmanlopun edessä. Ihmisten väliset suhteet saavat reilusti tilaa ja isompaa tarinaa kuljetetaan eteenpäin vasta lopussa, mutta silti riittävästi. Kokonaisuudessaan hyvin kirjoitettu jakso kohoaa seitsemännen kauden kirkkaimpaan kärkeen ja koko sarjan ylimpään neljännekseen. Tunnelmointi on tukevaa ja ihmissuhteet tuntuvat aidoilta.

End of Days

End of Daysin alussa on lähes sama hienon tunnelman luova intro-osuus kuin kahdessa edellisessä jaksossa. Itse osa jatkaa tapahtumia suoraan Touchedin lopusta ja pommin ajastin laskee sekunnit nyt nollaan asti kuvan kanssa. Syntyvä räjähdys on näytettyyn räjähdemäärään verrattuna naurettavan pieni, arkullisella C4:ää tekisi ison kuopan kaupungin keskustaan. Draaman kannata teho on onneksi riittävä tällaisenakin, ja räjähdys oikeasti tappaa joitain tyttöjä. Tuhon keskelle kuuluu jostain tuttu supervampyyrien murina ja tytöt raahaavat tajutonta Faithia turvaan sopivan pakokauhuisissa tunnelmissa.

Paniikkia on saatu rakenneltua muun muassa hyvällä kuvauksella, joka hyödyntää pitkiä käytäviä ja niissä tyttöjen liikkeeseen suhteutettua zoomia. Viimeisen tytön kiivetessä romukasan yli mukaan heitetään vielä tuttu Tappajahai-kamera-ajo, jossa kamera on olevinaan kohdetta nopeasti lähestyvä peto. Pitkin käytävää syöksyvä kuva toimii hyvin ja sen jälkeen romujen takaa esiin hyppäävä supervampyyri on onneksi maskeerattu huomattavasti edeltäjäänsä paremmin.

Taisteluosuuden alku jatkaa paniikkia onnistuneesti, kun paikalle ilmestyy lisää supervampyyreita ja ne kaappaavat yhden tytöistä raadeltavakseen. Tässä kohtaa tapahtumiin eläytymistä ei edes pahemmin haittaa se ajatus, miten supervampyyrit ovat päässeet tosimaailmaan. Jos kukaan ei ole avannut sinettiä, niin miksi vampyyrit ovat täällä? Ja jos Ensimmäinen jo pystyy avaamaan sinetin, niin miksi otuksia on täällä vain näin vähän?

Lelukirveen Calebilta vieneen Buffyn saapuminen paikalle pahimman pakokauhun hetkellä on komea kohta. Osuus on juuri sopivan hehkutettu osuvilla hidastuksilla ja hienolla musiikilla. Buffy panee vampyyrit pakettiin jopa hiukan liian tehokkaasti, mutta lopputulos ja tunnelma on joka tapauksessa erittäin onnistunut: slayer on palannut kuvioihin, eikä hänen kanssaan enää leikitä. Hetken hekuma on hieno, vaikka hiukan ihmetyttää, mistä Buffy ylipäänsä tiesi saapua paikalle. Antaako kirves hänelle jonkun spider sensen, jolla hän paikantaa hädässä olevat?

Porukan palattua kotiin paikalla on sekamelska haavoittuneiden maatessa lattialla ja ihmisten kiiruhtaessa paikasta toiseen. Buffy liikkuu kaaoksen keskellä itsevarmana keskipisteenä, johtajana, joka on palannut joukkojensa pariin. Hän on selvästi taas se henkilö, josta muut ottavat voimaa jaksaakseen. Kohtaus on kuvattu hyvin niin, että paikkaan on saatu luotua kiireisen sotasairaalan tunnelma.

Kaikki tuntuvat olevat onnellisia Buffyn paluusta. Jopa Gilesin ja Buffyn jäätävät välit osoittavat pieniä lauhtumisen merkkejä. Täysin kuntoon asiat eivät kerralla onneksi hyppää, mikä olisikin ollut epäuskottavaa.

Osassa tuntuu mielenkiintoisesti löytyvän hyvin aikaa lähes kaikille hahmoille. Haavoittuneita huoltavat Anya ja Andrew saavat pari erinomaista yhteistä kohtausta. Erityisesti ensimmäinen keskustelu haavoittuneen tytön ympärillä on mainiosti kirjoitettu ja näytelty. Se yhdistää vakavuutta ja huumoria juuri sopivissa mittasuhteissa. Myöhemmin sairaalassa Anya pääsee pitämään tällaiseen maailmanlopputilanteeseen aina kuuluvan puheen ihmisrodun kestävyydestä yhteisen vastuksen edessä, mikä ei oikein istu Buffyyn. Muuten osuus on sentään kirjoitettu hyvin, mutta valaisu on mennyt pahasti pieleen. Pahana mokana hyllyjen varjot putoavat hahmojen kasvoille niin, että ne tuntuvat katkaisevat päät keskeltä poikki. Jonkun olisi pitänyt tajuta poistaa ylimmät hyllytasot pois valojen tieltä, sillä eihän niitä edes näy kuvassa.

Willow ja Giles paneutuvat pitkästä aikaa yhdessä tutkimukseen, kun he yrittävät löytää lisää dataa Buffyn tuomasta lelukirveestä. Kohtauksessa on haikean nostalginen tunnelma, sillä se tuntuu pitkälti paluulta useamman kauden takaiseen aikaan. Pientä säröä aiheuttaa vain Willow'n ilmeisesti loppumattomalla akulla varustettu Ibook. Eikö kaupungin sähköjakelun pitänyt olla poikki? Jos näin on, niin akusta riittää virtaa korkeintaan noin kolmeksi tunniksi. Tästä huolimatta Willow käyttää konetta aika huolettomasti. Kaiken lisäksi nettiyhteys toimii ongelmitta, mutta tämän voi sentään selittää sillä, että Willow on siirtynyt ADSL:n käytöstä tavalliseen modeemiin. ADSL-boksi kun tarvitsee yleensä erillisen virtasyötön toimiakseen, mutta modeemi toimii niin kauan kuin puhelinlinjat pelaavat. Toisaalta hyvä kysymys on, toimivatko puhelinyhteydetkään, jos sähköllä toimiva keskus sijaitsee Sunnydalessa.

Xander ja Dawn jakavat muutamia raskaita hetkiä. Aikaisemmin Buffy pyytää Xanderin tekemään hänelle palveluksen, jonka takia Xander ei olisi paikalla lopputaistelun aikaan. Kohtaus on puolivälistä hieno, mutta Xanderin turha läppä rikkoo sitä muuten. Kun Xander ja Dawn myöhemmin muka etsivät jotain Xanderin autosta, niin katsoja tietää heti, mistä on kyse. Silti tuntuu tosi pahalta, kun Xander tainnuttaa pahaa-aavistamattoman Dawnin kloroformilla ja suuntaa ulos kaupungista. Dawnin ja Xanderin suhde on aina ollut erityinen, minkä takia Xanderin teko tuntuu surulliselta molempien kannalta. Jotain kallisarvoista on rikkoutunut, vaikka hyvänkin asian puolesta.

Kun Dawn myöhemmin heräilee, voi tilanteen järkytyksen aistia molemmista hahmoista. Xander ojentaa Dawnille Buffyn kirjoittaman kirjeen, joka selittää asiat. Surullisen pianomusiikin soidessa kohtaukseen tulee kuitenkin odottamattoman karu käänne, kun Dawn äkkiä iskee Xanderin tainnutusaseelle kaulaan ja kääntää auton takaisin kohti Sunnydalea. Käänne tulee hienosti niin tyhjästä, että sitä ei todellakaan osaa odottaa. Se tuntuu aikaisemman Dawn-tainnutuksen mukaisesti pahalta molempien hahmojen kannalta. Dawn joutuu satuttamaan Xander-raukkaa, joka jo muutenkin on saanut kärsiä niin paljon.

Buffyn ja Faithin välillä on tärkeä kohtaus, joka pitkälti summaa koko sarjan ja etenkin seitsemännen kauden tärkeimmän teeman yhteen hetkeen. Kaksikon keskustelusta paistaa läpi molempien tajuama fakta: slayer on lopulta yksin, ystäviensäkin keskellä. Faith on selvästi kasvanut ihmisenä ja pari ymmärtää nyt toisiaan paremmin kuin ehkä koskaan. Huoneessa istuu kaksi arpista soturia, joiden välillä on yhteys, jota kukaan muu ei voi tajuta. Hienosti kirjoitetun kohtauksen loppuun isketään osuva kevennys, kun Faith vakavan keskustelun jälkeen pitää pienen tauon ja toteaa "Thank god we are hot chicks with superpowers".

Jakson paras kohtaus on vähemmän yllättäen jälleen Buffyn ja Spiken välillä. Pari kohtaa yöllä alhaalla, kun Buffy on lähdössä tutkimusmatkalle hautausmaalle. Aluksi jutellaan niitä näitä, mutta lopulta Buffy uskaltaa ottaa itseään niskasta kiinni ja kertoo Spikelle, kuinka paljon edellinen yö hänelle merkitsi: ilman sitä hän ei olisi nyt tässä. Spike puolestaan tunnustaa viime yön olleen hänen elämänsä paras. Selittäessään asiaa Spike tuntuu äkkiä todella vanhalta ja väsyneeltä, mutta silti täydellisen tyytyväiseltä. Aivan kuin hän olisi vihdoin saanut kaiken, mitä hän voi elämältä haluta ennen eteenpäin siirtymistä.

Kohtauksen lopussa Buffy pääsee tähän asti lähimmäs rakkaudentunnustusta, kun Spike kysyy "Where you there with me?" ja Buffy vastaa "I was". Tämän jälkeen Spike kysyy hiljaisuuden jälkeen hämmentyneenä "What does that mean?", mutta Buffy ei vielä uskalla sanoa pelottavaa L-alkuista sanaa. Osuus on todella upeasti näytelty ja kirjoitettu, tunnelma on mahtava.

Komean Buffy-Spike-osuuden jälkeen taso laskee reilusti, kun Buffy lähtee hautausmaalle ja eteen tulee todella ihmeellinen, tyhjästä nyhjäisty käänne. Buffy suunnistaa suoraan isoon pyramidin muotoiseen kryptaan, jonka läsnäoloa muka kukaan ei ole aikaisemmin huomannut, vaikka paikka suorastaan kirkuu erilaisuutta muun hautausmaan keskellä. Vasta nyt sankari päättää käydä tsekkaamassa, mitä moinen outous oikein mahtaa pitää sisällään. Kertaakaan seitsemän vuoden aikana pyramidi ei muka ole pistänyt silmään edes kerran?

Kryptassa Buffy törmää valkotukkaiseen naiseen, joka selittää olevansa viimeisin leikkikirveen luoneista guardianeista, jotka piilottivat aseen jopa slayereiden valvojilta. Syytä salaperäisyyteen ei kerrota, eikä koko guardian-juttua muutenkaan perustella mitenkään. Miten jumalattaret esimerkiksi aikoivat saattaa kirveen slayerille, jos se kerran on kätketty peruskallioon ja siitä ei ole missään mitään tietoa? Naisen intuitiollako se olisi pitänyt löytää? Miksi guardianit yleensä ovat olemassa, muuten kuin valvomassa mahdottomaan paikkaan piilotettu lelukirvestä, josta ei saa kertoa kenellekään mitään?

Koko guardian-viritys putoaa todella taivaalta ja kaiken kukkuraksi hahmo on paikalla vain pari minuuttia, kunnes Caleb syöksyy verhon takaa ja tappaa naisen. Lyhyt versio kohtauksesta: "päivää, olen vaaleatukkainen täti vailla tarkoitusta" -KRAK- "ai, niskani murtui, olen kuollut". Informaatiota tulee molemmissa tulkinnoissa aivan yhtä paljon. Ei Buffyn tasoisessa sarjassa pitäisi olla tällaisia täysin käsittämättömiä taikahatusta vetäistyjä käänteitä vailla ilman mitään selityksiä tai ennakkovalmisteluja.

Turhan tädin kuoltua Caleb ja Buffy ottavat erää. Caleb tuntuu saamastaan voimalatauksesta huolimatta huomattavasti aikaisempaa nössömmältä vastukselta, ja Buffy kestää iskuja melko kevyesti. Lopuksi näyttää kuitenkin käyvän hassusti, mutta jaksoon saadaan vielä toinenkin täysin tyhjästä ilmestyvä typerä käänne: Angel tekee taas klassisen deus ex machina -stunttinsa ja saapuu pelastamaan Buffyn viime hetkellä.

Angelin paluu sarjan finaaliin on sinänsä tervetullut, mutta miksi ihmeessä se pitää tehdä näin huonosti? Kaiken lisäksi Angel on rasittava virnistelijä ja koko homma on väännetty täysin komediaksi. Etenkin ensimmäinen kuva Angelista on ihan hirveä: kuvaan lyönnin jälkeen pysähtyvästä virnistävästä hahmosta puuttuu vain sokaisevasti kimalteleva pepsodent-hymy. Jopa musiikki on väännetty tässä kohtaa huumorin puolelle. Ainoa hyvä kommentti on Angelin Calebille heittämä "You are SO gonna lose", se sopii hetken sankarihehkutukseen.

Calebin nähtävästi kuoltua Buffy ja Angel suutelevat ilman minkäänlaista kipinää ja loppuun yritetään epätoivoisesti saada jotain jännitettä näyttämällä nurkan takana mustasukkaisesti tuijottavaa Spikea. Tämä on täysin turhaa, sillä kukaan ei varmasti enää tässä vaiheessa usko, että Spike pystyisi satuttamaan Buffya. Hahmo on todistanut rakkautensa jo niin monta kertaa, että sitä on turha epäillä.

End of Days on kokonaisuutena viihdyttävä, reilusti perustason yläpuolelle kohoava jakso. Siinä on paljon hyviä kohtauksia ja tunnelmointia, mutta se jää kauden parhaista surkean loppuosuuden takia. Koko hautausmaalla tapahtuva päätös on kirjoitettu heikosti, käänteet putoavat tyhjästä ja Angelin paluukin on saatu vesitettyä. Lopussa ei vain ole minkäänlaista energiaa, kun Buffy ja Angel suutelevat kuin kaksi toisiinsa liimattua puupökkelöä. Kaksikon välillä joskus ilmiselvästi näkyneestä kemiasta ei ole jäljellä mitään. Harmi sinänsä, sillä tämä jättää tunnelman vähän lässähtäneeksi ennen sarjan finaalia.

Chosen

Chosen alkaa kolmen edeltävän jakson tavoin hienosti tunnelmaa luovalla intro-osuudella. Nyt henki on kuitenkin vaihtunut eeppisestä hehkuttamisesta haikeaksi muisteloksi, sillä suureellinen jousiteema on korvattu rauhallisemmalla pianomusiikilla. Näin katsoja on jo valmiiksi nostalgisissa fiiliksissä ennen kuin itse varsinaista jaksoa on näkynyt sekuntiakaan.

Tarina jatkuu suoraan edellisen osan päättäneestä suudelmasta. Angel on edelleen sama rasittava virnistelijä, eikä parin välillä tunnu minkäänlaista kipinöintiä. Caleb herää vielä hetkeksi henkiin, mutta Buffy lyö tämän kahtia haaroista ylöspäin. Periaatteessa osuva päätös naisia vihaavalle ex-papille, mutta jotenkin ratkaisu alleviivaa liikaa juuri tätä asiaa.

Angelin ja Buffyn välinen sanailu on todella takkuista vielä parin siirtyessä ulos hautausmaalle. Erityisesti Angelin pikkumainen valittaminen Spiken sielusta ei toimi yhtään. Molempien nojaillessa hautakiveen,, k, oh, ta, us, k, uite, nkin, saa vihdoin ilmaa siipiensä alle, kun turha komediahömppä jätetään pois ja Angelkin pitää vaihteeksi naamansa peruslukemilla. Buffyn hassulla piparkakkutaikinavertauksella väritetty puhe hänen miessuhteistaan on mainiosti kirjoitettu ja tuo yhden Buffyn elämän suurimmista ongelmista hienoon päätökseen.

Tunnelma kohoaa komeassa kuvassa, jossa pari nojailee etualalla hautakiveen ja taustalla kohoaa joku hautausmaan enkelipatsaista. Samaan aikaan mukaan hiipii haikean surullinen pianoteema. Kun Angel painaa tuomansa taikakorun Buffyn käteen, niin kohtaus toimii ja hetki on koskettavan kaunis. Lopulta Angel poistuu paikalta hienosti varjoihin häviämällä. Alun surkeus on pois pyyhitty ja osuudesta jää vain haikea tunnelma.

Vaikka Angel-osuus lopulta toimii hienosti, niin siinä on pari outoa asiaa. Ensinnäkin Angelin tuoma taikakoru tuntuu vähän turhan kätevästä idealta, se vain putoaa tyhjästä. Etenkin kun ottaa huomioon, kuin ratkaiseva merkitystä sillä on myöhemmin koko tarinan kannalta. Ja ennen kuin ehditte kirjoittaa palautetta: Niko kertoi korun saavan paremman selityksen Angelissa, mutta minusta tämä ei muuta asiaa mihinkään. Pelkässä Buffyn viitekehyksessä se putoaa yhä liian kätevästi taivaasta.

Toinen hämärä juttu on hautausmaan äänimaailma. Ympäristön äänet luovat kieltämättä hyvää tunnelmaa, mutta taustalla kaikuu koko ajan lähellä kulkevan liikenteen ääniä. Miten tämä muka on mahdollista, kun koko Sunnydale kerran on täysin tyhjä autiokaupunki? Pari satunnaista kulkijaa vielä menisi hyvin jakeluun, mutta jatkuva ison moottoritien humina on vain täysin väärin.

Buffy kotiinpaluu on hieno hetki. Eteisessä odottava Dawn on sopiva vihaisen oloinen, mutta ei liikaa. Näyttelytyö on erinomaista ja vakavan tilityksen sijasta osuus tuntuu aidolta siskosten väliseltä kohtaamiselta. Katseet ja pienet teot kertovat sisaruksille kaiken tarpeellisen, varsinaisia sanoja ei tarvita. Reaktiot on juuri oikealla tavalla lapsellisia, mutta samalla lämminhenkisiä ja hauskoja. Xanderin keittiössä heittämä "party in my eye socket" -juttu on sen sijaan yksi sarjan huonoimmista.

Kellarissa Buffyn ja Spiken kohtaaminen on varmasti ollut hankala kirjoittaa, kun Buffy juuri vasta saapui Angelin sylistä. Käänne onnistuu kuitenkin yllättävän hyvin, sillä pikkumainen valitus sopii Spiken hahmoon, toisin kuin Angeliin. Sitä paitsi Spike ei edes loppujen lopuksi tunnu olevan vihainen Buffylle, vaan enemmänkin Angelille. Nyrkkeilysäkkiin ripustettu piirros on hulvaton yksityiskohta.

Buffyn ojentaessa amuletin Spikelle parin suhde astuu taas yhden askeleen eteenpäin. Buffyn katse kertoo enemmän kuin ne pari sanaa, jota hän ei ole vielä saanut sanottua. Loppukohtaus on komea, kun pari jää makaamaan sylikkäin Spiken vuoteeseen. Osuudesta siirrytään eteenpäin tunnelmalliseen pätkään, jossa Buffy herää ja käyskentelee rauhallisesti pitkin kellaria kuin paikkaa viimeistä kertaa tutkien ja mieleensä painaen. Kävely on leikattu hienosti niin, että Buffy siirtyy unimaisesti paikasta toiseen ja lähestyy portaita. Hetken aikaa hän seisoo portaiden alapäässä ja katselee ylös ovelle, mutta seuraavassa leikkauksessa hän jatkaa liikkumistaan kellarissa. Hetki on hieno ja kuvastaa hyvin Buffyn ajatuksia, jotka varmasti liittyvät Spiken aikaisempaan "I don't know what I would have done if you'd have gone up those stairs" -kommenttiin. Kaunis kohta, joka on kaiken lisäksi kuvattu ja valaistu todella komeasti.

Kohtaus siirtyy saumattomasti vakavampaan tunnelmaan, kun Ensimmäinen astuu esiin varjoista kiusaamaan Buffya. Calebin hahmossa ei ole enää jäljellä mitään alkupään ärsyttävyyttä ja kohtaus toimii komeasti. Hyvänä käsikirjoitusideana Ensimmäinen on lopulta se hahmo, joka auttaa puheillaan Buffya tajuamaan guardianien leikkikirveen todellisen voiman.

Aamulla koko ydinjengi on kerääntynyt makuuhuoneeseen ja Buffy on kertonut juonensa kaikille. Kohtaus on kuvattu hyvin niin, että otos alkaa peilistä ja kuva vedetään sitten ulos leveämmäksi. Näin yhteen otokseen saadaan kerralla kaikki hahmot ja hauskaa symboliikkaa, kun Buffy ja Faith seisovat peilissä näkyvien ystäviensä molemmilla puolilla kuin ikiaikaiset vartijat. Kaksi slayeria kirjaimellisesti suojelee ihmiskuntaa. Hetki myös sulattaa Gilesin ja Buffyn välejä, kun Buffy kertoo arvostavansa jälleen myös Gilesin mielipidettä. Lopussa on hyvä yksityiskohta, kun Anya ja Xander lähtevät alakertaan kokoamaan tyttöjä neuvonpitoa varten. Anya kommentoi omaan rehelliseen tyyliinsä "Let's go assemble the cannon fodder". :)

Kaikkien kokoonnuttua olohuoneeseen Buffy pitää viimeisen ison puheensa, kun hän selittää juonensa kaikille. Vielä emme kuitenkaan saa kuulla ideaa, vaan puheen sijasta osassa keskitytään tunnelmointiin, hahmojen viimeiseen yöhön ennen ratkaisevaa taistelua.

Todella haikeassa, nostalgisessa osuudessa näytetään, miten eri hahmot tappavat aikaa unettomana yönä. Pätkä alkaa Kennedyn valaessa uskoa Willowiin mahtavan musiikin soidessa taustalla. Seuraavaksi siirrytään viimeistä kertaa talon keittiöön, jossa Giles, Xander, Andrew ja Amanda tappavat aikaa pelaamalla roolipeliä. Ajatus on nerokas ja kohtaus on kirjoitettu ja näytelty upean rennosti. Kaikki on myös kuvattu vain yhdellä pitkällä otoksella, joka vedetään hiljaa ulos Gilesista ja lopulta kuvaan mahtuvat kaikki hahmot. Haikea viimeinen yö päättyy upeasti ensin viimeiseen ulkokuvaan Summersien talosta ja sitten lyhyeen otokseen, jossa Buffy saapuu Spiken luokse kellariin. Emme koskaan näe, mitä pari viimeisenä yhteisenä yönään todella teki, mikä on erinomainen ratkaisu. Se antaa kokonaisuudelle enemmän tehoa.

Kauniin viimeisen yön jälkeen alkavat tositoimet, kun porukka marssii sopivan suureellisen musiikin soidessa hylättyyn lukioon viimeistä taistelua varten. Kohtauksen aloittava yleiskuva tyhjästä koulualueesta tuo hetkeen mukavaa maailmanlopun tunnelmaa.

Sisällä jengistä putoaa hiljalleen osia pois, kunnes paikalla ovat vain ydinhenkilöt. Jäähyväiset on kirjoitettu todella nerokkaasti, sillä ne on kierretty kokonaan. Näin hetkestä ei tule varsinaista vetistelyä, vaan osuudessa pysyy nostalgisuudesta huolimatta hyvä tekemisen meininki. Nyt ollaan sodassa. Buffyn ja Dawnin viimeiset sanat ovat hienot, ja ydinjengin pieni hiljainen hetki käytävällä toimii mahtavasti. Vakavien hyvästien sijasta jengi juttelee ensimmäisen kauden huolettomia teinihetkiä mukailevasti siitä, mitä huomenna pitäisi tehdä. Hienona yksityiskohtana Giles pääsee sanomaan samat "earth is doomed" -sanat kuin koko sarjan kaksiosaisen aloitusjakson lopussa. Nyt hän tosin lisää mukaan vielä definitely-sanan. Buffyn suunnistaessa lopulta kohti kohtaloaan ystävät irtoavat koskettavasti yksi kerrallaan omille teilleen, omiin kohtaloihinsa. Lopulta Buffy on taas yksin tyhjässä käytävässä.

Buffyn ja joukkojen laskeutuessa Hellmouthiin ja taistelun alkaessa tunnelma on komea, pitkälti hienon musiikin ansiosta. Ennen ensikosketusta katsojalle vihdoin paljastetaan Buffyn juoni: kirveen avulla Willow aktivoi kaikki slayer-ehdokkaat kerralla täysivoimaisiksi slayereiksi. Hetki on sinänsä komea ja Buffyn puhe sopivan pateettisen suureellinen, mutta idea itse tuntuu vähän väkisin väännetyltä, jopa huonolta. Se alleviivaa viimeisen jakson naisten voima -teemaa todella yli, yltiöfeministinen sanoma tuntuu pursuavan jokaisesta liitoksesta.

Hetken tunnelma on kuitenkin niin vahva, että idean heikkous ei yllättäen pääse pahemmin haittaamaan. Taistelussa on koko ajan hieno tekemisen meininki ja hehkutusta korostetaan sopivilla hidastuksilla. Erityisesti kuva vampyyriltä pään irti lyövästä Buffystä on komea. Edes supervampyyrien yllättäen kovin heikko kestävyys ei ärsytä, se oikeastaan sopii lopun tunnelmaan.

Taistelua ei olisi ilman menetyksiä, ja ennen lopullista voittoa siitä täytyy maksaa. Buffyn kaatuessa miekaniskusta maahan kukaan ei todella usko Buffyn kuolevan, sillä hän on kuollut jo liian monta kertaa. Lisäksi jakson tunnelma on tähän asti ollut niin tunnusomaisen nostalginen, että hengenlähtö ei istuisi kuvaan. Kaatumisesta alkaa kuitenkin komea osuus, jossa joukoilla menee hetken aikaa huonosti. Ylhäällä äkillisen brutaalisti kuoleva Anya ei henkilökohtaisesti kolahda kovin lujaa, mutta yllättäen kuva Buffyn eteen tyhjin silmin kuolleena kaatuvasta Amandasta iskee lujaa. Amanda on periaatteessa ensimmäinen kaudella näkynyt slayer-ehdokas ja hän tuntuu heistä aidoimmalta ihmiseltä. Jotenkin sympaattisen hahmon kuolema tuntuu todella pahalta.

Ensimmäisen kiusatessa Buffya päästään odotettavissa olleeseen, mutta silti häkellyttävän komeaan sankarin paluu -kohtaan. Buffyn noustessa hidastettuna takaisin seisomaan taustalle kohoaa todella upea jousimusiikki, mahtavampaa kappaletta ei ole kuultu koko sarjassa. Musiikkia ei yksinkertaisesti voi kehua tarpeeksi, se nostattaa tunnelman kerralla kattoon. Robert Duncan on todella ylittänyt itsensä.

Taistelun käännyttyä sankareiden eduksi mukaan heitetään viimeinen käänne, kun Spiken taikahely aktivoituu ja muuttaa Spiken eläväksi valonheittimeksi. Idea itsessään on taas aika huono, mutta kirjaimellisesti puhdistavassa taivaallisessa valossa kylpevä Spike on koskettava näky. Hahmon pitkä matka pelastukseen on saapumassa päätökseen, kun taivas jälleen hymyilee hänelle.

Luolan alkaessa sortua Buffyn ja Spiken välillä on komea viimeinen yhteinen hetki. Sanoja ei vaihdeta paljoa, mutta Buffy saa viimeisinä sanoinaan vihdoin kerrottua Spikelle, että hän rakastaa tätä. Vähäksi aikaa ympäristön äänet katoavat hienosti kokonaan pois ja maailmassa on vain kaksi toisiaan rakastavaa hahmoa. Sitten todellisuus palaa karusti kuvioihin ja Buffy joutuu karkaamaan paikalta ja jättämään Spiken kohtaloonsa.

Muiden paetessa koulubussiin ylhäällä on hieno hetki, kun Xander huutaa kaaoksen keskellä Anyaa, jonka ruumis makaa aivan nurkan takana. Xander ei kuitenkaan koskaan näe ruumista ja hän joutuu jättämään Anyan taakseen.

Tuhon keskellä kaikki pysyy hyvin liikkeessä, kun jengi karkaa nasta laudassa koulubussilla ja Buffy juoksee auton kiinni. Samalla näemme viimeisen kuvan Spikesta, joka kuolee hymy kasvoillaan, onnellisesti nauraen. Hetki on todella surullinen, mutta samalla ylevä. Osuus tuntuu kuitenkin olevan ohi hiukan liian nopeasti, jotenkin Spike olisi ansainnut pitemmän kuolinkohtauksen. Tuhkaksi palaminen olisi pitänyt vääntää vielä hitaammin, vaikka se nytkin on jo hidastettu. Spiken menetys koskee joka tapauksessa.

Bussin pysähtyessä kaupungin rajojen ulkopuolella tunnelmat ovat sekavat, katsoja on vielä hypervaihteella kaiken juuri tapahtuneen jälkeen. Viimeinen puoli tuntia on vilissyt silmien ohi sellaista vauhtia, että sarjan päättyminen alkaa kolahtaa päähän vasta tapahtuminen hiljentyessä.

Buffyn hypättyä bussin katolta hän katsoo hetken osuvasti loppumattomalta vaikuttavaan taivaanrantaan. Se symboloi hienosti edessä olevia mahdollisuuksia, kaikki tiet ovat nyt avoinna ja matka on vasta alkamassa. Tunnelma on täydellisen haikea ja surullinen, mutta samalla onnellinen.

Taistelun jälkeisiä tuntoja käydään tehokkaasti läpi muutamissa otoksissa. Koskettava yksityiskohta on Xanderin ja Andrew'n välinen hetki, kun Xander kysyy Andrewlta tietoa Anyan viimeisistä hetkistä. Yhä omaa selviytymistään ihmettelevä Andrew ei ensin halua puhua asiasta, mutta sitten hän sepittää Xanderille lyhyen kommentin siitä, miten Anya muka kuoli hänen henkeään suojellessaan. Tämä antaa lohtua Xanderille ja samalla hetkellä Andrew saa vastauksen omaan kysymykseensä: hän tajuaa, että tarinoita sepittämällä hän voi tuoda maailmaan iloa ja helpotusta. Näyttelijätyö on komeaa katsottavaa.

Sisällä bussissa haavoittunut Wood pääsee lupauksensa mukaan yllättämään Faithin taistelun jälkeen. Vähäsanainen kohtaus on näytelty todella hienosti ja kaksikon välinen suhde tuntuu aidolta välittämiseltä.

Ystävien kerääntyessä ulos ihmettelemään Sunnydalen paikalla nyt sijaitsevaa kraateria Giles hämmästelee, mikä oikein aiheutti tämän. Buffy vastaa tähän yhdellä sanalla: Spike. Tämän jälkeen loppukohtaus on todella haikea, mutta samalla toivoa antava. Yhdessä pitkässä otoksessa kuva zoomaa hiljalleen kohti ystäviensä edessä olevaa Buffya, joka vain seisoo muiden puheen keskellä hiljaa ja mietteliäänä. Buffy hiljaisuus on juuri se kohtauksen lopullisesti hiova nerokas yksityiskohta.

Lopun hienon avointa tunnelmaa korostetaan ystävien Buffylle suuntaamilla kysymyksillä. Willow aloittaa kysymykset sanomalla "What should we do now, Buffy?", Faith jatkaa "How does that feel?" ja Dawn pääsee lopettamaan sarjan omalla loppua hyvin kuvaavalla kysymyksellään "Yeah, Buffy. What are we gonna do now?". Tulevaisuus on nyt todellakin auki Buffylle, hän voi perustaa perheen, tehdä mitä haluaa. Kuvan saapuessa Buffyyn kaikki tämä alkaa hiljalleen valjeta shokin keskeltä myös sankarille ja viimeisessä kuvassa Buffyn kasvoille alkaa levitä helpottunut hymy. Kuvan leikatessa lopputeksteihin musiikin viimeinen haikea pianosointu viimeistelee tunnelman täydellisesti.

Chosen on mahtava lopetus mahtavalle sarjalle. Vaikka jotkut juonenkäänteet ovatkin hiukan outoja, niin ne eivät pääse hidastamaan osan upean haikeaa tunnelmaa. Lopetuksesta on saatu rakennettu juuri sopivan onnellinen, mutta samalla surullinen. Tämän takia sarjan päättyminen ei jätä jälkeensä isoa tyhjää aukkoa rintakehään, vaan tunne on enemmänkin tyytyväinen, kuin pitkän ja viihdyttävän matka päätös. Pieniin yksityiskohtiin on kiinnitetty uskomattoman hienosti huomiota ja Buffyn ja Spiken suhde saa huipennuksensa vasta aivan sarjan lopussa. Tunnelmat summautuvat hienosti yhteen Buffyn viimeisiksi jäävissä sanoissa: "I love you...Spike". Ne kokoavat sarjan sielun hyvin yhteen virkkeeseen, loppu kun käsittelee yhtä paljon Spiken pelastumista kuin Buffyn tulevaisuuttakin.

Nyt se sitten on ohi. Odotusten vastaisesti en ole kilon paloina lattialla, vaan kaikesta jää haikean lämmin tunnelma. Nyt laitan Doorsin The Endin soimaan ja palaan sarjan jälkeisiin tunnelmiin tarkemmin hiukan myöhemmin.

This is the end

Beautiful friendThis is the end

My only friend, the end