Wizball: Kuusnepan velhopallon taikaa

Julkaisuvuosi: 1987

Alkuperäinen julkaisija: Ocean

Alkuperäinen kone: Commodore 64, käännökset Atari ST:lle, Amigalle ja PC:lle.

Saatavuus: Kirpputoreilta, jos jostain. Julkaistu ensimmäisen version jälkeen halpapelinä ja kokoelmissa.

wizball-loader

Se on pyöreä, vihreä ja pomppiva. Vielä vuosia ilmestymisensä jälkeen se palauttaa värit arjen harmauteen aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina silloin joskus.

Edesmennyt Sensible Software muistetaan parhaiten lukuisista 16-bittisen kauden klassikoistaan, joissa sympaattiset pikku-ukot häärivät milloin minkäkin parissa. Legendaarisen pelitalon suurin saavutus ei ole yksikään Sensible Soccerin monista versioista, ei monien suosikki Cannon Fodder eikä edes käsittämättömän hieno Mega-lo-Mania.

Sensible Softwaren elämänkaaren huippukohta ajoittuu toukokuuhun 1987. Silloin päivänvalon näki Wizball, Commodore 64:n kymmenistä loistavista peleistä se kaikkein paras. Väärääkin mieltä saa olla, mutta egoani pönkittää se etten ole yksin mielipiteineni - monien yksilöiden lisäksi ainakin brittiläinen Zzap!64-lehti sijoitti kaikkien aikojen Top 20 -listallaan Wizballin piikkipaikalle.

Omituisten otusten kerho

Sivuttain skrollaava räiskintä ei ole 1980-luvun loppupuoliskolta kehittynyt tyylilajina mihinkään suuntaan, paitsi vajonnut katoavaksi kansanperinteeksi. Osittain siksi Wizball on tänään liki yhtä tuore kuin ilmestyessään, mutta paljon suurempi merkitys on pelin äärimmäisellä omaperäisyydellä.

Wizball on yksi kaikkien aikojen omituisimpia pelejä. Jo pelkästään juoni on kuin liikaa sieniä napostelleen kukkaislapsen kynästä: paha velho Zarg (kapitalistinen sortoyhteiskunta) on varastanut maailmasta värit (sosiaalinen oikeudenmukaisuus) ja vain velho Wiz voi ne palauttaa. Velho taikoo sekä itsensä että kissansa Niftan vihreäksi palloksi, ja matka halki hullun neron mielikuvituksen voi alkaa.

Oletettavasti moni jo aikuiseksi varttunut näkee Wizballista vieläkin painajaisia. Pelin alussa pallon kontrollointi rajoittuu pyörimissuunnan ja -nopeuden säätelyyn, jossa olikin pienelle ihmisentaimelle hetkeksi sisäistettävää. Muistan vielä, kuinka ensimmäiset pelit pikkupoikana kuluivat holtitonta pomppimista ihmetellessä. Onneksi en lopettanut, olisin jäänyt paitsi paljosta.

Reiluuden nimissä ensimmäiset kahdeksan vihollista ovat liikkumattomia härpäkkeitä, jotka kaikki jättävät ammuttaessa jälkeensä kuplan. Kuplan keräämällä yläreunan lisävarustepalkin valintaikoni etenee yhden pykälän, ja joystickiä rämpyttämällä käyttönsä saa ohjauksen sivuttaissuunnassa. Toinen kupla, ja saavutin voiton painovoimasta.

Yhteistyöllä eteenpäin

Värit palautetaan maailmaan keräämällä punaisia, vihreitä ja sinisiä molekyylejä. Näistä kolmesta väristä yhdistelemällä tunnetusti saadaan kuusnepan paletin kaikki kuusitoista väriä, joita Wizballin kahdeksasta harmaasta maailmasta uupuu. Kerralla on auki kolme tasoa, yksi jokaiselle värille.

Wiz kestää vain yhden osuman eikä sillä voi kerätä väripalleroita talteen. Niinpä Wizin kissa yhdeksine elämineen varastaa itselleen pääosan. Sitä ohjataan yksinään pitämällä nappia pohjassa, hyvä taktiikka onkin parkkeerata velho horisontin alle turvaan luodeilta ja hoidella vastustajat katilla.

Kun otus on yhdeksän elämäänsä kuluttanut, on varusteikonin syytä olla oikeassa kohdassa, jotta kumppanin saa välittömästi takaisin - muuten kuolo korjaa myöhemmissä maailmoissa yksikseen avuttoman velhon sekunneissa. Onneksi kissa alkaa viimeisen elämänsä alussa maukua sydäntäsärkevästi, joten sen lähestyvään poismenoon ehtii usein reagoimaan.

Kun pata on täyttynyt oikealla väriä, seuraa bonusvaihe. Aina täsmälleen samanlaisen ampumaradan ulkoaopiskelu on tärkeää, koska riittävän pitkälle pääsemällä kilahtaa tilille lisäelämä. Ja niitä ei todellakaan voi olla liikaa. Bonusvaiheen jälkeen saa lisäksi laboratoriossa valita palloonsa yhden pysyvän parannuksen.

En ominaisuuttakaan vaihtaisi pois

Jos joskus teen väitöskirjan pelinsuunnittelusta, otan Wizballin esimerkiksi täydellisestä tasapainottamisesta. Siitä ei yksinkertaisesti halua mitään pois eikä siihen mitään lisää.

Kontrollit toimivat täydellisesti ja vaikeustaso on juuri niin kohdallaan kuin se vain voi olla: vaikka henki on jatkuvasti hiuskarvan varassa, peli ei koskaan turhauta. Jokainen uusi maailma on pikkuisen edellistä haasteellisempi ja jokainen uusi peli vie piirun verran pidemmälle. Väripisaroissa piileskelevät kiusat (hullu kissa, pimeys ja niin edelleen) ja muut yllätykset pitävät jatkuvasti hereillä.

Teknisesti Wizball ei ole vaikkapa Turricanin lailla loistokas, mutta omalla oudolla tavallaan tyylikäs se on. Merkilliset spritet ovat kauniita, eikä sen psykedeelisiä maailmoja unohda koskaan. Äänet ovat yleiseen kummallisuuteen hyvin sopivia sirinöitä ja surinoita. Loistavista musiikeista on vastuussa Martin Galway, yksi suurista SID-maestroista, ja klassisen tunnusmelodian alkaessa soida kyynel tirahtaa väkisin paatuneimmankin nostalgiatrippailijan silmäkulmaan.

Vaikka Wizball myöhemmin käännettiinkin kaikille kynnelle kykeneville laitteille, on alkuperäinen kuusnelosversio ykkönen. Amigan ja Atari ST:n versiot ovat paitsi rumempia myös pelattavuudeltaan ala-arvoisia. PC oli pelikoneena vielä, jos ei käymätöntä korpimaata niin ainakin kehitysmaata, ja neliväristä, valon nopeudella pyörivää CGA-versiota ei katso, ei kuuntele mielellään.

Onneksi kuusnelosia ja kuusnelosemulaattoreita on maailma pullollaan. Niillä tämä ikiklassikko, joka vuosienkin takaa onnistuu vääntämään kyynistyneet suupielet virneeseen, pääsee todella oikeuksiinsa.

wizball1 wizball2wizball31

Edelliset kuvat olivat pelin Commodore 64 -versiosta. Ja seuraavaksi - rikkana rokassa - Wizballin PC-versio kaikessa nelivärisessä CGA-kauheudessaan:

wizball-pc-cga