Minimi: Intel Dual Core 3,5 GHz, 4 Gt keskusmuistia, GTX 460 -tasoinen näytönohjain 1 Gt videomuistilla
Testattu: Ei tiedossa.
Ikäraja: 12
Kun koneet oppivat kopioimaan itseään, jää ihmisten tehtäväksi siivota jäljet.
Harmaa mönjä on yksi mielenkiintoisimmista, vaikkakin epätodennäköisimmistä maailmanlopun skenaarioista: itseään replikoivat von Neumannin nanorobotit syövät tieltään kaiken muuttaen materian kopioiksi itsestään. Lopulta koko planeetta on vain yhtä kuhisevaa harmaata massaa.
Grey Goo on jo pelityypiltään tervetullut. Itsenäisen Petroglyphin ansiolistalla on muun muassa kaksi varsin hyvää Star Wars: Empire at War -toimintanaksua. Lisää mineraalia/tiberiumia koneeseen lappaa tekijöiden tausta Westwood Studiossa, firmassa, joka teki Command & Conquer -sarjan. Kun Command & Conquer kuoli nelososaksi nimettyyn katastrofiin, vain Starcraft 2 on pitänyt tosiaikastrategian genreä hengissä. Starcraftin hengessä mennään nytkin, alkuasetelma on scifiä ja siinä on kolme keskenään sotivaa rotua.
Goo muistuttaa myös Command & Conqueria: resurssien keräily on tosi tutun tuntuista, siinä ne pikku keräilijät suuntaavat resurssikentälle ja kippaavat lastinsa jalostamoon.
Myös pelimekaniikka on sitä itseään. Frank Klepackin musiikin säestyksellä armeijoita siirretään toisiaan vastaan, kunnes jonkun puolustus murtuu ja hyökkäyksen aalto pyyhkäisee kaiken mennessään. Klassiseen tyyliin yksiköillä ei ole pikanäppäinten alle piilotettuja erikoisominaisuuksia, mikä kyllä helpottaa vanhaa hiirikättäni, mutta tekee pelistä turhankin suoraviivaista ja yksiköistä persoonattomia.
Tutun oloisia tukikohtia pykäävät ihmiset ja humanoidiset betat. Vain harmaa mönjä pelattavana rotuna osoittaa, että pelin takana on muutakin kuin tavoite kloonata vanhaa. Mutta siinä peli kaatuu omaan nokkeluuteensa.
Kamppailu tosiajan herruudesta
Halusin oikeasti pitää Grey Goosta. Tosiaikaiset strategiat, varsinkin Total Annihilation ja Red Alert, ovat pitkäaikaisia suosikkejani. Starcraft kakkosta hakkasin vain naurettavaan hopealiigaan saakka, sitten totesin sen muistuttavan enemmän työtä kuin harrastusta. Goosta toivoin näille manttelinperijää. Tahkottuani hetken mönjällä kahakkaa AI:ta vastaan toiveeni olivat korkealla.
Muut kansakunnat ovat perinteisiä yksiköitä ulos pumppaavia tehdaskuluureita, mutta mönjällä ei ole rakennuksia lainkaan. Sillä on vain isoja mammamönjiä, jotka kasvavat imiessään resursseja ja syödessään vihollisia. Ne voivat jakautua pienemmiksi palasiksi, joista jalostetaan erikoisyksiköitä, kuten pitkän kantaman katapultteja ja tykkitulta imeviä tankkeja. Vaikka mönjältä puuttuvat lentoyksiköt, se ratkoo logistiikkaongelman valumalla kuin painoton räkä ylös kallioiden poskia, muuttaen vihollisten muurit polvenkorkuisiksi haasteiksi.
Pelin yksi suurimmista ongelmista tuleekin rodun omituisuudesta. Kun nouset valtataisteluun kuningas Blizzardia vastaan, ei taisteluun kannata lähteä ilman vimpan päälle hiottua balanssia. Valitettavasti mönjä, niin tuore uutuus kansakuntana kuin onkin, jää vain kuriositeetiksi, koska itse peruspeli muuttuu nopeasti tylsäksi grindaamiseksi.
Yksiköt ovat kahdella muulla rodulla niin identtisiä, että en tarkkaan edes muista kummalle mikäkin kuului. Suurin ero näiden rotujen välillä on, että ihmiset vaativat sähköverkon rakennusten välille, betat kasaavat hubeja, joihin rakennuspalat kiinnitetään. Yksiköt ovat molemmilla roduilla samankaltaisia lentäviä pommittajia, kauas ampuvia tykkejä, kevyitä jalkamiehiä ja niin edelleen. Näille varmaan löytäisi vastikkeet jo Dune kakkosesta. Mukana on myös tutut muurit ja kiinteät puolustuslaitteet.
Kampanjan tarina avaa kansakuntien henkisiä eroja enemmän, mutta peruspelissä niitä ei juuri näy.
Yllätyksiä odottamassa
Toteutuksellaan Grey Goo on hyvää ja yksinpelikampanjassa välianimaatioiden tuotantoarvot on käännetty yhteentoista. Juoni, jossa jopa maailmanlopunmönjä on vain pieni uhka Suureen Pahaan (™) verrattuna, on yllättävän mielenkiintoinen. Vaikka kampanja on lineaarinen ja lähes skriptaamaton, jaksoin tahkota sen läpi mielelläni.
Skriptaamattomuus oli joskus arvostettua, mutta nykyisin kaipaan sitä vain kahakoissa. Kun kampanjassa vastaan tulee epäreilulla aloituksella varustettu tekoäly (mikä on ok), joka ei tee mitään luovaa suorien hyökkäyksien lisäksi (mikä ei ole ok), muuttuvat taistelut nopeasti väsytyssodiksi ja viimeisen vihollisen etsimiseksi ruohonleikkuristrategialla kentän halki. Yksinpelissä pelkkä sotiminen ei riitä, sitä pitää piristää vaikka ylläreillä kesken puurtamisen.
Muutamassa yksinpelitehtävässä heitinkin hanskat tiskiin tai tiputin audiot pois ja pelasin toisella silmällä Redditiä selaten, kun huono design vei innostuksesta voiton. Loputtomien mönjäarmeijoiden hyökkäys kohden epätoivoista puolustusta kuulosti hauskalta, mutta puolitoista tuntia myöhemmin ei niinkään.
Grey Goo ei ole ensimmäinen kerta kun Petroglyph yrittää herättää tosiaikasotia henkiin. Se onnistui Star Warsin voimalla hyvin, mutta sen jälkeen tuli ihan oma Universe at War, joka Grey Goon tavoin oli turhan geneerinen esitys.
Goon kohtalo vaikuttaa vähän surulliselta. Sillä on pieni ja innokas fanikunta, mutta kun moninpelissä pelaajaseuran haku kestää parista minuutista kymmeneen, on selvää, että pelin myyntiluvut eivät tule kattamaan sen kuluja. Matsiseuraa löytäessäni pelaaminen oli kyllä hauskaa. Mutta joko ranking-lajittelu oli pahasti rikki tai minä vain huono, sillä noin tusinasta pelistä voitin yhden. Toisaalta jos pelaajia on kaksi, toinen minä ja toinen joku guru, ei sellaista matchmakingia olekaan, joka tekisi siitä tasapainoista.
Grey Goon onneksi hyvistä toimintastrategioista on pulaa. Jos Starcraft 2 alkaa tuntua jo niin nähdyltä mutta naksukättä syyhyttää, kyllä Goosta irtoaa hieman tuoreuden tuoksua.
Hyvässä ja pahassa Grey Goo on lajityyppinsä tyypillinen edustaja, ja sellaisena ihan kelvollinen. Parempina aikoina se olisi hukkunut harmaaseen massaan, mikä olisi tietysti ollut niin kovin ironista.
Toiseksi paras uusi tosiaikastrategia pc:llä.
80
