Helldivers - Tulevaisuuden tykinruokaa

Arrowhead Studios / Sony

Arvosteltu: PS4

Saatavilla: PS3, PS Vita Arrowhead Studios / Sony

Versio: Myynti

Muuta: Tukee cross-playta eri konsolien välillä

Ikäraja: 16

Helldiversin mukaan painuminen helvettiin on oikeastaan nautintoa.

Nyt ei riitä vain maanpuolustushenki, pitää olla Super-Maanpuolustushenkeä, tai muuten jäämme muukalaisten jalkoihin! Niinpä neljä supersoturia täyttää sekä velvollisuutensa että joukkohaudat hilpeässä kaaoksessa ja sähläyksessä.

Ruotsalainen Arrowhead Studios yllätti kaikki esikoispelillään Magicka (3/2011, 82 pistettä). Se oli erittäin kieli poskessa tehty tuhosinfonia, jossa neljä maagia yritti pelastaa maailman tappamalla kaiken ruudussa näkyvän, usein toisensa mukaan lukien. Helldivers on Magickan selvä perillinen, jossa fantasia on vaihdettu scifiin, kaapuhemmot kommandoihin ja loitsut laseriin. Huumori on tallella.

Starship Troopersin hilpeää kepeyttä tavoittelevassa taustatarinassa demokratian ja vapauden orwellilainen ihanneyhteiskunta Super-Maa käy epätoivoista taistelua kammottavia ötököitä, inhottavia kyborgeja ja vallanhaluisia illuminaatteja vastaan turvatakseen oman olemassaolonsa, siis tappaakseen rodut sukupuuttoon ja varastaakseen niiden planeettojen luonnonvarat.

Moninpeliksi syntynyt

Helldivers on Magickan tapaan ylävinkkelistä kuvattu, nopeatempoinen tuhopumppu, jossa viholliset eivät lopu kesken. Sen koukku perustuu huippuunsa hiottuun toiminnalliseen kaaokseen ja loistavasti rytmitettyyn etenemiseen. Ensin galaktiselta kartalta valitaan sopiva sotarintama ja sopiva tehtävä, sen jälkeen aseistus kuntoon ja hyppy kiertoradalta kohti henkilökohtaista helvettiä.

Tehtävät ovat keskimäärin 10–20 minuutin mittaisia vääntöjä, joissa on monenlaisia tavoitteita: totuuslähettimien aktivoimista, tietyn alueen puolustamista, vihollisen kohteiden tuhoamista, eloonjääneiden pelastamista ja niin edelleen. Sotiminen on virtaviivaista räimettä, jossa ruumiita tulee. Jotain kertonee se, että pelin bodycount ylitti ensimmäisen peliviikon aikana 500 000 000 kuollutta. Mutta räime ei ole todellakaan aivotonta. Vihollisia on loputtomasti, ja helldivereitä maksimissaan neljä. Jos haluaa vetää vaikeampia tehtäviä soolona läpi, saa jo käyttää melkoisen määrän aivosoluja ja oppia välttelemään vihollispartioita. Mutta kukapa haluaisi?

Nimittäin siinä missä Magicka toimi myös yksinpelinä, Helldivers lähinnä turhauttaa. Yksin helpot tehtävät muuttuvat grindaamiseksi, vaikeimmissa tulee pelkästään turpiin. Toki itsemurhatehtäviä sooloina vetäviä on niitäkin. Kai ne ovat niitä samoja masokisteja, jotka pelaavat Dark Soulsia tanssimatto-ohjaimella.

Viis yksinpelistä, moninpelinä peli on hiton hauskaa. Eikä tuntemattomia kannata pelätä, minulle ei tullut yli sadan tehtävän aikana vastaan yhtään Super-Maan petturia, vaan jokainen aseveli yritti parhaansa. Jos joku alkaakin häiriköidä, hänet saa pois pelistä napinpainalluksella, ja uutta verta tulee nopeasti tilalle.

Matchmaking toimii todella hyvin, ja lähes joka tehtävään löytyi aina peliseuraa. Kivana ideana taistelukentälle voi heittää Helldiver-kutsumajakan, joka nostaa tehtävän prioriteettia matchmakingissa. Jos seuraa ei omaan tehtävään löydy, sen voi jättää kesken, hypätä jonkun toisen Helldiverin avuksi ja palata omaan henkilökohtaiseen helvettiinsä sitten myöhemmin.

Tietenkin myös suljettu moninpeli omien kaverien kanssa onnistuu. Ja neljän hengen moninpeli lähiverkossa onnistuu millä laiteyhdistelmällä tahansa. Esimerkiksi kaksi voi pelata PS4:lla ja kaksi muuta liittyä mukaan PS3:lla ja Vitalla. Tässä on vielä joitain ongelmia, jotka Arrowhead on luvannut korjata.

Kaaosmariinit vauhdissa

Pelissä on tarjolla jos jonkinmoista pyssyä ja niihin pultattavaa erikoiskilkettä. Kaikkeen ei tietenkään pääse käsiksi heti, mutta kokemus- ja tutkimuspisteitä jaetaan niin avokädellä, että etenkin alussa kehitys on huimaa.

Aseilla on väliä, eivätkä laserkanuuna, raidetykki tai haulikko välttämättä sovi joka tehtävään yhtä hyvin. Ja aseistusta riittää. Pyssyjä on pirusti, ja ne on tasapainotettu niin hyvin, että vain harvaa poikkeusta lukuun ottamatta mikään ase ei tee entisiä turhiksi. Enemmänkin kyse on lopulta tyylistä, haluaako painaa raidetykki sylissä vai luottaako vaikka perinteisen rynsesterin voimaan.

Varsinaisia aseita kiinnostavampaa on kuitenkin pelin todellinen neronleimaus, kiertoradalta sotatantereelle tilattavat erikoislähetykset, eli pelin omin termein strategiat. Mitä vaikeammasta tehtävästä on kyse, sitä enemmän strategioiden rooli korostuu. Tilausvalikoima on valtava. Perinteisten ilmaiskujen ja ammuslähetysten lisäksi avukseen voi tilata vaikka tulivoimaisen eksopuvun tai kaiken tappavan teslatornin, hyvin aseistetun jeepin johon mahtuu koko ryhmä, kiertoratapommituksen, vakoilulennokkeja… Valikoima on VAL-TA-VA ja laajenee kaiken aikaa. Se myös mahdollistaa erilaisia pelityylejä sekä tietysti aivan järjettömän kaaoksen.

Katsokaahan, puolet pelin huvista tulee kaoottisesta ennakoimattomuudesta, joka synnyttää tunteita itkuraivareista kunnon röhönauruun. Vaikka pelin suunnittelisi kuinka hyvin, mitä tahansa voi tapahtua. Koska kaikki tavarat tömäytetään kiertoradalta, voi sitä raukkaa, joka jää lähetyksen alle.

Helldivereiden hetkellinen tuliylivoima ja voimafantasia vaihtuu hetkessä kiroiluksi, kun joku hömelöi ja tilaa kiertoradalta ammuspakkauksen, joka tömähtää suoraan eksopuvun tai miehistönkuljetusvaunun päälle. Tai kun joku menee näpelöimään helvetinpommia ennen kuin muut ehtivät alta pois… Hilpeys ja ärtymys paiskaavat pelatessa jatkuvasti käsiä yhteen.

Toisaalta taas peli tarjoaa aivan käsittämättömiä selviytymistarinoita, sillä tuuri toimii myös toiseen suuntaan, kun kiertoradalta pamahtaa kreivin aikaan jotain superpanssaroidun ötökän niskaan.

Onko tämä sotaa vai leikkiäkö vain?

Pelin tehtävät nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Helldiverit käyvät galaktisen mittaluokan sotaa, joten jokainen taistelu vaikuttaa sodan kulkuun. Pelaajayhteisön tulee kerätä tarpeeksi yhteisöpisteitä ja vallata planeettoja, jotta lopulta voidaan hyökätä jonkin rodun kotimaailman kimppuun. Kun lopputaistelutilanteeseen on päästy, joka kommando saa siitä ilmoituksen. Tämän jälkeen yhteisöllä on tietty aika, esimerkiksi kaksi vuorokautta, aikaa vallata maailma eli voittaa riittävästi taisteluita ja kerätä siten tarpeeksi yhteisöpisteitä. Jos tavoite ei onnistu, ei onnistu valtauskaan. Vastaavasti toimii myös omien kotimaailmojen puolustus. Kun jokin rotu on hoidettu pois päiviltä, se ei enää ole uhka sodan aikana. Sota päättyy kaikkien rotujen eliminoimiseen tai Helldivereiden häviöön. Ja sen jälkeen homma alkaa alusta.

Ruotsalaisten sukellus helvettiin sujuu niin tyylipuhtaasti, että Helldivers on vuoden parhaita kimppapelejä. Mutta...

Pelin suurin ongelma on se, että itse tehtävät ovat hyvin samanlaisia, vaikka tavoitteet ja ympäristöt jonkin verran muuttuvat. Edes erikoistehtävät eivät eroa hirveästi muista tehtävistä. Helldivers luottaa ehkä liikaa kaoottisuuden tuomaan ennakoimattomuuteen, sillä pitemmissä pelisessioissa peli tuntuu pelkältä grindaamiselta ja levelöinniltä. Helldivers onkin parhaimmillaan muutaman tehtävän purskahduksina, tai sitten kaveriporukassa kebab-ohrajuoma-yhdistelmän kera.

Toinen turhauttava piirre on itse sota. Peli ei luo kunnollista tunnetta siitä, että nyt käydään sotaa SUPER-Maan puolesta, vaan sen tehtävät ovat yksittäistä hauskanpitoa. Tämä turhauttaa siksi, että pelin alkudemo virittää tunnelman aivan kattoon. Pelin sisälle olisi voinut virittää enemmän uutislähetyksiä, lyhyitä tarinamuotoisia tehtäviä tai peräti tarinavetoisen yksin/moninpelikampanjan.

Ehkä silti olenkin ihan tyytyväinen ensiluokkaiseen kimppakamppailuun. Tietoverkossa tavataan, kansalaiset!

Arrowheadin kolmas peli osuu kultasuoneen. Kaoottinen kimpparäiske on toteutukseltaan armoton mutta hillittömän hauska ja vaatii myös taktiikantajua. Erityisplussaa siitä, että pelin haasteet riittävät pitkään eliittisotilaallekin.