Il-2: Battle of Stalingrad - Kuolema Volgan varrella

Arvosteltu: PC

1C Games Studio

Versio: 1.011

Minimi: Windows XP/Vista/7/8, 2.6GHz, 4GB RAM, 1GB+ nohjain (GTX260 / HD5850), 10GB+ kovalevyä

Testattu: i7/2600K@4.2GHz, 16GB RAM, 690GTX, Windows 7 Ultimate 64

Moninpeli: Dogittelua dediservuilla

Muuta: Grafiikka-asetuksissa ei kovin paljon säätövaraa.

Ikäraja: 12

Stalingradin taistelu oli lupaavasta alusta huolimatta johtoportaan törttöilyn ansiosta pahasti pieleen mennyt projekti. Kuten se taistelukin.

Pari vuotta sitten kaikki näytti hyvältä. Legendaarista Il-2-pelisarjaa herätteli henkiin mainion Rise of Flightin tehnyt 777 Studios sekä alkuperäisen Illun luonut 1C Game Studios. Luvattiin puhaltaa simulaattoriin sielu ja peli, ylenpalttisen steriilien nykysimulaattorien vastapainoksi.

Ensimmäiset testiversiotkin olivat lupaavia kuin kolmannen valtakunnan kevätretki Neukkulan aroille. Oli vaikea edes kuvitella, että jokin voisi mennä pieleen.

Hankeen hajoavat

Rise of Flightin perintö näkyy selvästi melkein kaikissa Stallari-Illun piirteissä. Itse pelimoottori on jossain määrin vanhahtava, mutta silti loihtii ruudulle vaikuttavaa visuaalista jälkeä, kiitos osaavien taiteilijoiden.

Tarkasti mallinnettu runneltu Stalingrad on tyly ilmestys ja talvimaisemat muutenkin hyytävän karuja, mutta niin niiden pitää ollakin. Vaihtelua on luvassa, sillä vuodenaikatekstuureja julkaistaan myöhemmin ilmaisina päivityksinä. Maisemassa jäävät kaivelemaan vain hieman kaksiulotteisen pahviset talonrauniot.

Liitelevät ja mönkivät sotakoneet ovat perushienoja, DCS-tason polygonipröystäilyyn tai Cliffs of Dover -Illun tasolle ei ihan ylletä, mutta käytännössä ero ei ole valtava. Harvinaisen komean pyrotekniikan ansiosta Battle of Stalingrad menee näistä osittain edellekin. Kokonaisuutena peli on näyttävä, ehkä jopa tyylikäskin.

Mutta sitten eräässä betavaiheen päivityksessä poistettiin muokattavat grafiikka-asetukset, jäljelle jätettiin vain muutama suorituskykytaso. Jos oma kone tai silmä ei arvosta vaikkapa jotain lukuisista varjostinefekteistä, joita peli tunkee väkisin päälle korkeammilla detaljitasoilla, niin voi voi. Harmillista, sillä simulaattorina Il-2 BoS on kova kovolle.

Harvinaisesti tekoälyt käyttävät samaa yksityiskohtaista lentomallia kuin ihmisvastustajansa. Peli on siis loppuun saakka reilua kaikkien pelatessa samoilla säännöillä, ilman että vastassa on tekoälyn ohjaama F-109 tai Eurofighter Spitfire. Joskus kilpakumppanin moottori jaksaa vääntää kovilla tehoilla epäilyttävän pitkään, mutta toisaalta on hauskaa seurata, miten erityisesti vaurioituneella koneella lentäminen on tekoälyllekin vähän vaikeaa.

Kuten Rise of Flight, Battle of Stalingrad -Illu kiertää kompromissit kaukaa ja maksaa siitä kovaa hintaa, sillä tekniikka ei kehity samalla vauhdilla kuin vaikka vuosituhannen vaihteessa. Peli kuormittaa prosessoria tosi raskaasti. Vaikka se osaakin hyödyntää useita ytimiä, ei kovin massiivisia taisteluita yksinkertaisesti voi järjestää. Itärintamalla ilmailukahakat olivat oikeastikin kohtuullisen pienimuotoisia, joten ongelma ei sinänsä ole suuren suuri.

Moninpeli ei yllä edeltäjiensä lukemiin, vaikka kyllä 48 pelaajalla ihan mukavat rähinät saakin aikaiseksi. Virallinen syy on yksityiskohtainen mallinnus, Battle of Stalingradissa kun kaikki irtokappaleetkin ovat oikeasti törmättäviä kohteita. Totta toinen puoli, ja irtosälän väistely on välillä hermoja raastavaa puuhaa. Mutta miten paljon muutama ilmassa killuva koneenpalanen oikeasti vie kaistaa? Luojan kiitos toisessa maailmansodassa irtosiipiä tulee korkeintaan kaksi per kone, kun ensimmäisessä rähinässä lenteli vielä kolmitasoisia ilmamiinoja.

Kompromisseja väistelevä yksityiskohtaisuus on hienoimmillaan, kun mennään metsään niin että rytisee. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Battle of Stalingradia pyörittävä Digital Nature -pelimoottori on tällä hetkellä ainut sotasimualusta, jossa puita päin ajamisesta rangaistaan. Kehuja ansaitsee fysiikkamallinnus, joka laskee pienet kolhut uskottavasti: joka hipaisu ei johda katastrofaaliseen räjähdykseen. Suurin osa lentokoneiden törmäilystä on tietysti kaikkea muuta kuin pieniä kolhuja, mutta arvostan tällaisia hienoja yksityiskohtia ihan täysillä.

Ei tuumaakaan periksi

Battle of Stalingradin lentomalli on enimmäkseen hienostunut ja uskottava, erityisesti tunne ilmavirtausten varassa painovoimaa vastaan taistelemisesta on upea. Ilmava tuntuma suorastaan innostaa hupilentelyyn, mikä on sekin jo Rise of Flightista tuttu ilmiö. Konetyyppien ominaisuudet tulevat tiettyjä melkoisen eksentrisiä suoritusarvoja lukuun ottamatta kouriintuntuvasti esiin. Esimerkiksi historiallisestikin hankalan Lada ”kolme laskua yhden hinnalla” viitosen kesyttäminen kasvattaa sellaiset rintakarvat että nenää kutittaa. Rajummassa liikehdinnässä paketti hieman hajoaa ja koneet alkavat vikuroida omituisesti. Oli käytös realistista tai ei, tarkoittaa se ainakin sitä, että peliohjaimen on syytä olla tarkka ja jämäkkä, perusohjaimella antaa helposti roimasti tasoitusta vastustajille.

”Oikeasti” lentävä tekoäly on oppinut aavistuksen inhimillisyyttä sitten Rise of Flightin. Toki parhaat tekoälyt ampuvat napin otsaan vaikka kuinka kiemurtelisi, mutta ainakaan ne eivät tunnu näkevän joka paikkaan. Tekoäly osaa sekä hyödyntää koneidensa vahvuuksia että tehdä ajoittain enemmän tai vähemmän inhimillisiä virheitä.

Tekoäly oli yksi pelin kohtalonkysymyksistä, mutta lopputulos on onnistunut, vaikka kehittämisen varaa toki vielä on runsaastikin.

Jumalauta, ei helvetti

14 vuotta sitten ensimmäisen Illun julkaisun aikoihin koneen järjestelmämallinnuksen yksityiskohtaisuus ei ollut vielä pelattavuuskysymys. Nykyään tilanne on toinen, mistä kiitos kuuluu erityisesti sinänsä ansiokkaalle DCS:lle. Suhteellisen yksinkertaisten potkurihävittäjienkin oleellisten nippelien ja nappelien rassaaminen on aloittelijalle melkoisen työlästä.

Battle of Stalingrad -Illu mallintaa eri järjestelmät melko yksityiskohtaisesti, mutta niiden hallinta on tärkeimpiä kontrolleja lukuun ottamatta automatisoitu. Käytännössä ratkaisu on toimiva, tasapaino itse tekemisen ja automatiikan välillä on hyvä. Pelattavuuteen panostavalle raskaammalle simulaattorille on nykymaailmassa huutava tarve.

Yksinpelikampanja perustuu satunnaisgeneroituihin tehtäviin. Vaikka ne muistuttavatkin toisiaan, on lähtökohta lupaava. Hengissä selviämisen tärkeyttä korostava pisteytys tekee tehtävistä oikealla tavalla jännittäviä ja ilmasota on Battle of Stalingradissa toimivaa. Vaikka yksinkertaisuus ja kaiken merkityksettömyys kaivelivatkin, viihdyin silti kampanjan parissa ja hauskaakin oli, ainakin ajoittain.

Vaikeusastesäädöt ovat täysharkkore tai Aku Ankan lentokoulu. Kokonaisuutena simppeli kampanja on jollei nyt valmis paketti, ainakin hyvä lähtökohta jatkokehitykselle. Mutta.

Ihmisjärjelle käsittämättömästä syystä kampanjan päämotivaattori on War Thunder -tyylinen varusteiden ja uusien koneiden tahkoaminen tehtäviä pelaamalla. Ideana on saada tappoja ja ennen muuta selviytyä hengissä kokemuspisteiden keräämiseksi. Sen lisäksi, että tekijät itse ehdottavat autopilotin ja ajannopeutuksen yhdistelmää tahkoamisen skippaamiseksi, pelistä on premium-versio, josta ekstraa maksaneet saavat kamat ilman pelaamista. Ilman yksinpelikampanjassa avattuja varusteita on turha yrittää ottaa vaikkapa Marsuun kyytiin pommeja tai lisätykkejä, moninpelissäkään.

Varusteiden tahkoaminen ei ole kampanjan huonoin suunnitteluratkaisu, se kunnia kuuluu ällistyttävän typerälle pilottitasosysteemille. Alkuvaiheessa taivaalla ja maassa on melko vähän aktiviteettia ja tekoälyvastustajat ovat kehnoja. Kokemuspisteiden kertyessä nousevat pilottitasotkin, joten lopulta vastassa on joka tehtävässä laumoittain Skynetin tuotteilla miehitettyjä viholliskoneita. Luonnollisesti täysin riippumatta kampanjan tapahtumista, historiallisesta kontekstista tai mistään muustakaan pelillisesti mahdollisesti mielenkiintoisesta. Kannattaa avata pommareiden ja vähän vaikeampien hävittäjien varusteet hyvän sään aikana matalilla tasoilla.

Yksinpeli on lompakolla väistettävää pakkopullaa, mutta moninpelikattaus on pelillisesti köyhintä settiä sitten 90-luvun. Unelmoiko joku moninpelattavasta kampanjasta? Meno on puhdasta koiratappelua, tehtäväpohjainen moodi puuttuu kokonaan. Se on yksinkertaisesti jätetty pois, koska ihmiset eivät kuulemma osaa säätää reitittimiä. Tämä ei ole vitsi. Taistelu itsessään on toki moninpelinäkin ihan hauskaa ja jos pelkkä koiratappelu kiinnostaa, Battle of Stalingrad on varmasti maistuva paketti. Siis jos löytää peliseuraa, kirjoittaessani porukkaa oli kunnon matsin tarpeisiin ehkä noin parilla serverillä joka ilta.

Kafkalta terveisiä

Tehtäväeditori on monimutkainen, mutta myös monipuolinen. Sillä saa aikaa fiksuja moninpelitehtäviäkin, parhaimmillaan raja koiratappelun ja oikeiden tehtävien välillä hämärtyy. Yksinpelitehtävät onnistuvat ihan normaalisti ja sooloilijoille riittänee mielin määrin pelattavaa. Erityismaininta ilmaiselle Veteranenmissions-kampanjalle, joka väläyttää aavistuksen pinnan alla piilevästä potentiaalista. Perinteisesti muistutan että modaajat voivat vielä muuttaa kaiken, sillä Il-2-sarjalla on uskomattoman omistautunut ja aikaansaava pelaajisto.

Paitsi että modituki on virallisesti peruttu. Myös modeissa kehittäjät tekevät kaikkensa pakottaakseen pelaajat ahtaaseen, ahdistavaan pikaruokaelämykseen.

Ehkäpä Battle of Stalingrad -Illun tekijät imitoivat War Thunderin suoraviivaisuutta, helppoa lähestyttävyyttä ja mörppimekanismeja, tavoitellen samankaltaista suosiota raskaammalle simulaattorille. Valitettavasti he totaalisesti missaavat räiskintämörppien pointin ja uudet ideat sovelletaan hirvittävällä tavalla pieleen. Lopetusliikkeenä ikiaikaiset, toimiviksi todetut simulaattorin peruselementit puuttuvat kokonaan.

Battle of Stalingrad -laivan kurssi kääntyisi hetkessä, jos vain tahtoa riittäisi. Simulaattori on hyvin tehty ja kaikkein vaikeimmat ongelmat on jo oikeastaan selätetty. Itse asiassa Rise of Flight toisessa maailmansodassa tai vanhan kunnon Illun tekninen modernisointi olisivat molemmat sellaisenaan takuuvarmoja jymymenestyksiä.

Mutta sisäinen optimistini jaksaa enää toivoa, että tiimin uudet loistoideat eivät koskaan pääse saastuttamaan Rise of Flightia.

Il-2:n ja Rise of Flightin jälkeläisestä on käsittämättömillä suunnitteluratkaisuilla rampautettu simulaattoria ja mörppiä sekoittava Frankensteinin hirviö, jossa on jäljellä vain kalpea aavistus vanhempiensa suuruudesta.

74