Arvosteltu: PC
Saatavilla: Xbox One
Moon Studios
Testattu: Win 7, Intel Core i5-2320, 8GB RAM, Radeon HD6800
Suositus: Intel Core i5-2300, 4GB RAM, Radeon HD 6770 tai GeForce GTX 550 Ti
Ikäraja: 7
Joskus suloiset möttiäiset saavat mielen niin heikoksi!
Yönä, jona kova myrsky riepottelee Nibelin metsää, irtoaa suuresta henkien puusta lehti. Se ajautuu tuulen mukana Narun kotikulmille. Lehti puhkeaa kukkaan hybridieläimen olomuotoon. Hiukan Totoron kaltainen Naru ottaa piskuisen metsänhenki Orin hoivatikseen ja kaksikko elää leppeää onnea jonkin aikaa. Ja sitten...
Henkien puu korruptoituu, tuho leviää metsään. Raivoa tihkuva Kuro-pöllö piiskaa pikkuelukat lyttyyn ja riistää henkipuun sydämen, Sein, joten kaikki menee virallisesti päin hävitystä.
Vehreä lehto näivettyy, sen mehukkaat hedelmät ovat enää tuhkainen muisto suussa. Naru suojelee pikkuistaan viimeiseen saakka ja epäitsekkäästi ruokkii pennun ensin.
Tekee kipeää nähdä viaton Ori oppimassa mitä kuolema on, mutta siitä ponkaisee vauhtiin matka, jonka teemoina ovat platoninen rakkaus ja uhrautuminen, ja tyylikeinona tasoloikinta kevyillä roolipelimausteilla.
Tarina ei ole ylettömän monimutkainen, eikä sen ole tarpeenkaan. Sellaisenaan se on kirpaisevan liikuttava ja sopii raamiinsa kiehkuroineen, jotka paikoin yllättävät. Myös päähenkilöillä on järkeenkäyvät motiivit käytökseensä.
Hienovarainen juonenkuljetus toimii erittäin hyvin ja herkkää kertomusta olisi ollut sääli halventaa rautalankamallilla. Nyt tunnelmoijat voivat tunnelmoida ja ne, jotka pelaavat Oria sen mekaanisten ansioiden vuoksi, eivät turhaudu pitkitetyn satuilun parissa.
Oksista oiennut
Tekijätiimi Moon Studiosin porukka koostuu ihmisistä ympäri maailman. Nelisen vuotta työstettyä peliä inspiroivat sellaiset nimet kuin Metroid, Zelda, Ghibli ja Ubisoftin Raymanit, ja niiden vivahteikasta kuvastoa Orin tyyli muistuttaakin. Odotan villisti, milloin Moon Studiosista kuullaan seuraavan kerran, sillä näin kauniin sisääntulon jälkeen haluan lisää.
Hieno peliteos on kasvanut esikuvistaan vielä hippusen korkeammalle. Sokea metsä ottaa itsensä vakavasti, mutta sekaan on pirskautettu taianomaista leikkisyyttä, ja loistelias toteutus nostaa sen kauniisti esiin loikintamassasta.
Ori and The Blind Forestin ilmeisin saavutus on heti selvä: se on pirskatin nätti, jumantsuikka! Ja erikoisen hyvältä se näyttää liikkeessä. Metsä hengittää ja heijaa mönkiäisten liikkuessa sen sokkeloissa. Tarinan päähahmojen, Narun, Kuron ja itsensä Orin animaatiot ovat sulavia ja ilmentävät otusten luontoa hyvin osuvasti.
Lempeä Naru-emo köllertää luonnon helmassa kuin pyöreä luumu. Kurossa on petoeläimen valppautta ja koon ja vihan tuomaa uhkaavaa voimaa. Pitkäkoipinen Gumo luikkii noileasti pois näköpiiristä.
Itse nimikkohahmoa jäin kääntelemään ympäriinsä silkasta ihastuksesta. Orin pieni, miltei läpikuultava keho värisee energiaa ja kutsuu paijausvaistot esiin.
Askeleista tähtipölyä
Pehmeä maalausjälki on läsnä olentojen lisäksi ympäristöissä. Taikamailla on tarjolla muun muassa sienten kasvamaa metsänpohjukkaa, tuulista aavikkokalliota, pyörryttävä suo ja talvinen kuilu. Värit ovat hyvällä maulla saturoidut ja yksityiskohtien kirjo on valtava. Palastekniikkaa ei käytetä, jokainen ruippana kelopuu ja jäkälä on uniikki. On melkein ikävää, että joitakin tosi huikaisevia paikkoja ei hyödynnetä kuin minuutin verran.
Käyttöliittymä antaa hyvin tilaa itse pelin katselulle, mikä on oikea ratkaisu. Alanreunassa on rivi palloja, jotka merkkaavat energiaa, kokemusta ja elämää. Siinä se. Lataustaukoja ei ole, vaan maasto vaihtuu lennossa.
Gareth Coker on orkesterin voimin luonut loistavaa musiikkia. Orissa on mukaansatempaava, sen henkimaailmaa mainiosti vahvistava raita, joka luo mielenyhtymiä heimomusiikkiin, taikaan ja metsiin. Itse hyräilin surullisenkaunista tunnuskappaletta pitkään pelin jälkeen ja soundtrack soi taustalla tätä syyniä kirjoitellessakin.
Dialogia pelistä löytyy harvakseltaan. Sokean metsän asukkaat puhuvat herttaista siansaksaa, eli kujertavat ja muutenkin eläimellisesti ääntelehtivät. Merkittävät asiat on kirjoitettu meidän ihmisten ymmärrettäväksi. Teksti antaa tavoitteita, mutta itse tarinankerronta ja hahmonrakennus käy tapahtumien, liikkeen ja tunnelman kautta.
Pidempiä välikuvia nähdään pelin aikana kourallinen, usein jonkin vaikean kohdan jälkeen, jolloin saa seurata kaikessa rauhassa, että kuinkas sitten kävikään. Huokaustauoissa on mukana pientä interaktiivisuutta, joten ohjainta ei kannata laskea käpälistään.
Ei silkkoa siellä
Eipä sillä, että pelin äärestä muutenkaan tahtoisi poistua. Oriin on kyhätty persvilloista asti kietaisevan koukuttava pelattavuus. Kehittäjätiimi myöhästytti esikoisensa julkaisua kuukausilla, jotta sai tarvittavaa lisäaikaa viimeistelyyn ja se on hyvä. Henkiolennon kevyt, ketterä olemus on toteutettu juhlamokan huolellisuudella ja ohjaustuntuma on tarkka.
Orin liikuttamiseen on helppo päästä sisälle, sen liikkeiden täsmällisyys tekee vaikeistakin haasteista reiluja. Kyllä, Ori on paikoitellen hankala ja kuolemia tulee paljon. Omassa mittarissa henkeäni oli heitetty yli viisisataa kertaa yhdentoista tunnin aikana.
Runsas selkäsauna ei turhauta. Pelissä on ”soul link” eli sielulinkki, jonka pelaaja voi asettaa minne tahansa, joskin välittömän vaaran paikkoja kannattaa vältellä. Sielutuli toimii matkakäyttöisenä tallennuspisteenä ja päivitettynä versiona se on Orin voimien virvoittaja.
Tuiki tuiki Seinisein
Pian prologin jälkeen Orin seuraksi liittyy valopallon muodossa kelluva Sein, joka toimii sekä sivaltavana aseena että tehtävänantajana. Sein on hahmona vain pieni, fiksu ja vaatimaton itsensä. Kevyenä roolipelielementtinä Orilla ja Seinillä on kolmihaarainen taitopuu, josta saa valita mieleisiään päivityksiä. Tuplahypyn tyyppiset ominaisuudet löydetään fyysisistä taikapuista.
Voimien ja sielulinkin resurssina toimii sieluenergia. Koska samaa ainetta käytetään moneen tarkoitukseen, täytyy pelaajan pitää huolta, ettei kuluta kaikkia voimiaan, mutta todellista puutetta kokee lähinnä alkutaipaleella. Energiaa ja elämäpisteitä kasvatetaan kartalle kätketyistä soluista, joiden löytämistä vaikeampaa on yleensä niiden tavoittaminen. Kolusin paikat mahdollisimman hyvin läpi ja sain sen kummemmin grindaamatta kaiken tappiin.
Liikkumistavoissa olennaiseksi tulee Order of Ecclesiaa muistuttava tekniikka, jonka avulla Ori voi loikata kohteista (viholliset, ammukset, tietyt objektit ympäristössä) kovalla vauhdilla eteenpäin ja työntää tarttumapintaansa vastakkaiseen suuntaan. Suuntaa hakiessa peli on pysähdyksissä. Loikkaisku tekee myös vihulaisiin vahinkoa. Muutoin melko tavanomaisesta tasoloikkien skillihaarukasta tuo monikäyttöinen ominaisuus nousi selvästi mielikikseni.
Puihin mennyt
Ympäristöstä löytyy muutamia paikallisia erikoismekaniikkoja, kuten portaaleja ja vääristynyttä painovoimaa. Pääosin etenemiselle rajoja asettavat vain Orin omat taidot, jotka monipuolistuvat pelin edetessä niin, että esteet on myöhemmin helppo ohittaa. Nauroin ääneen, kun ylitin kaikki minua pahoinpidelleet möröt leikiten sen jälkeen kun olin palauttanut tuulen hengen metsään.
Avoimen kartan poikkeuksia ovat erityiset luolastoalueet, jotka lukitaan vierailun jälkeen. Luolastojen lopussa on pakenemiskohtauksia, jotka painottavat äärimmäisen tarkkaa suoritusta ja ulkoa oppimista. Nämä kirurgiset karkusessiot ovat olleet yleisöinhokkeja, mutta minä nautin (ja kärsin) niistä suuresti. Ne jäivät lähtemättömästi mieleen vauhtimusiikkiensa saattelemana.
Ori on energinen, muttei se mikään katutappelija ole. Tekijöillekin tämä on näyttänyt olevan selvää, sillä metsä on suunniteltu akrobatia edellä. Näen notkean paon Orille loogisena tapana diilata liian isojen vastusten kanssa ja rystyset valkoisena, mustelma peukussa, ja tunnen itseni maailman voittajaksi vihdoin läpäistyäni esteradan.
Viimeksi olen haukkonut henkeäni tällä tavoin Journeyta pelatessani. Orin ulkoasu, musiikki ja pelattavuus ovat hämmennetty lähelle täydellisyyttä. Lopputekstien kadotessa taivaanrantaan minä hymyilen. Hymystä tulee kyynel ja kyyneleestä kammottava nautintokrapula. Nibelin jälkeen ulkona tuntuu kumman harmaalta ja muut pelit eivät houkuttele normaaliin tapaan.
Rakkaudella luotu toimintaloikka metsänhenkikuvastolla, joka yltää Metroid Von Vanian mestareiden sukukirjoihin. Suosittelen Oria lämmöllä kaikille lajityypin ystäville ja uteliaille uuden kokeilijoille.
94
