Wolfenstein: The Old Blood - Kunniattomat zombiaiset

Samanaikainen kahdella aseella ampuminen on Wolfentsteinin viehättävimpiä piirteitä. Kahden rynnäkkökiväärin tähtäimissä palava natsizombie.

Arvosteltu: PC

Saatavilla: PS4, Xbox One

MachineGames/id Software/Bethesda Softworks

Testattu: Intel i7 2600, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 760 2 Gt videomuistia

Suositus: Intel i7, 4 Gt keskusmuistia, GTX 460/Radeon 6850, 64-bittinen Windows 7/8

Moninpeli: ei ole

Ikäraja: 18

Saako Wolfenstein: The New Orderin natsintappajaisista kierrätettyä kokonaan uuden pelin? The Old Blood ainakin yrittää, mutta onko lopputulos pelaamatta ”Blazkoa”?

Lasken Wolfenstein: The New Orderin ehdottomasti viime vuoden henkilökohtaisiin suosikkipeleihini. Brändinä Wolfenstein oli jo pahasti nuupahtanut, kunnes The New Order tuikkasi sen täyteen nopeaa toimintaa, roisia väkivaltaa ja vanhan koulukunnan pelisuunnittelua. Ruotsalaistekoisessa natsintapposimulaattorissa ei briljeerattu teknisesti edistyksellisellä grafiikalla tai syvällisellä tematiikalla, riitti, että sitä oli pirun hauska pelata.

The New Orderin vanavedessä julkaistu Wolfenstein: The Old Blood on erikoinen tapaus.

Materiaalin ja tematiikan kierrätyksen takia sitä ei ilmiselvästi voi pitää oikeana jatko-osana, vaan lähinnä ylikokoisena lisälevynä. Lisälevyllisyydestään huolimatta se on yhtä pitkä – ellei jopa pidempi – kuin useimmat tämän päivän räiskintäpelit. Kun huomioi vielä parinkympin hinnan, The Old Bloodia on helppo luulla pakko-ostokseksi.

Sitä se ei kuitenkaan ole.

"Me ei olla ISKTR, vaan natseja,"

Saksa on nasta maa

The Old Blood on käsikirjoitettu esipuheeksi The New Orderin vaihtoehtohistorialle, jossa natsit selviytyvät toisesta maailmansodasta voittajina. Siinä missä The New Orderissa B.J. Blazkowicz oli pitkästä koomastaan herännyt amerikkalainen muinaisjäänne, The Old Bloodissa hän on vielä tilanteen herrana, soluttautuneena syvälle Kolmannen Valtakunnan ytimeen. Blazkowiczin tehtävä on paikantaa natsitiedemies Wilhelm Strasse, jonka keksinnöt uhkaavat sodan voimatasapainoa. Tie vie kohti legendaarista Wolfensteinin linnaa.

Blazko saattaa olla maailman vaarallisin mies, mutta hän on kukaties myös maailman surkein vakooja. Mongertava saksa auttaa nippanappa ensimmäisen tarkastuspisteen ohi, mutta siitä eteenpäin on turvauduttava kättä pidempään. Tämän kertaiseksi astalokseen B.J. valitsee julman näköisen lyijyputken.

Soluttautumisen teema ei sentään lennä pysyvästi ikkunasta, sillä hiiviskely ja vihollisten äänetön eliminointi on optiona melkein jokaisessa kohtauksessa. Hiiviskelypelinä Wolfensteinia voi pitää korkeintaan siedettävänä (havaituksi tulemisen rajaa on vaikea hahmottaa), mutta onhan siinä oma fiiliksensä, jos onnistuu napsimaan natsiupseerin hengiltä ennen kuin hän ehtii kutsua radiollaan apujoukkoja.

On kerrassaan outo veto sijoittaa ainoa pakkohiiviskelykenttä heti pelin alkuun. Kun ensimmäisen kunnollisen massataistelun jälkeen pelaaminen taantuu pitkäksi toviksi pelkäksi supersotilaiden ohi hiippailuksi, se on kuin märkä rätti päin räiskintäpelaajain kasvoja. Toimintavaihe saadaan päälle toisessa kentässä, jossa Blazkowicz pääsee viimein ampumaan takaisin. Siitä eteenpäin Wolfeinstein: The Old Bloodin toimintajuna rullaakin oikein mallikkaasti.

The New Orderia pelanneelle The Old Bloodilla ei ole varsinaisesti uutta annettavaa: natsit ovat silkkaa tykinruokaa ja aggressiivinen pelityyli palkitaan. Pyssyt ovat sentään uusia tai siis vanhoja, kun tapahtuma-aikana on vaihtoehtoinen 1940- eikä 1960-luku. Uusvanhoista aseista tykästyin erityisesti pulttilukolliseen Bombenschuss-sotilaskivääriin, jonka osuma pysäyttää perusmosurit kerrasta. Saksalainen kranaattipistooli on sekin hauska, joskin siinä on aina panokset lopussa.

Wolfensteinin linna on Unescon maailmanperintökohde. Kai.

Loputtomasti zombeja

Ensimmäisellä puoliskollaan The Old Blood on puhdasta räiskintäkultaa, kun viholliset ovat runsaslukuisia ja helposti tapettavia. Wolfensteinin vuoristolinnoitus on köysiratoineen mieleenpainuva ympäristö ja Blazkowiczille julmisteleva natsiupseeri Rudi Jäger juuri sopivan iljettävä hahmo kasvattamaan panoksia pelin ensimmäiseen suureen pomotaisteluun.

Valitettavasti The Old Blood väsähtää loppua kohden täsmälleen samalla tavalla kuin The New Order. Vauhdikas tekemisen meininki hyytyy, kun vastarintaa ei kovenneta vihollisten lukumäärää lisäämällä, vaan korvaamalla kevyesti tapettavat natsit ylikestävillä panssarihirviöillä.

The Old Bloodin kannalta on erityisen kurjaa, että ylikestävien vihollisten lisäksi pelin loppua lähdetään sotkemaan okkultismilla ja zombeilla. Elävät kuolleet eivät lisää Wolfensteinin reseptiin mitään positiivista, ainoastaan keinotekoista painetta loputtomasti viemäreistä sikiävien vihollisten muodossa. Zombeja ei voi perustella edes gore-revittelyllä, sillä vahinkomalli näyttäisi olevan täsmälleen sama kuin elävillä.

Sotajännärin muuttaminen kesken kaiken zombiapokalypsiksi kielii lepsusta käsikirjoittamisesta. Kun Blazkowicz viimein pyyhkii zombikatakombien tomut harteiltaan, käy viimeistään ilmi, ettei The Old Bloodilla ollut oikeastaan mitään mielekästä lisättävää The New Orderin stooriin. Prequel etsimässä pointtia… kuulostaa ihan Tähtien sodalta.

Täydellisestä mahalaskusta ei silti ole kyse, sillä The Old Blood pitää päänsä pinnalla salaisuuksia ja vaihtoehtoisia reittejä pullollaan olevalla kenttäarkkitehtuurillaan ja muilla toimintaseikkailuiden suuntaan kumartavilla suunnitteluratkaisuilla. Paikkojen tutkiminen on aina hauskaa ja vaivanpalkaksi riittää vallan hyvin vaikka pieni silmänisku ikivanhan Wolfenstein 3D:n suuntaan.

Tilasiko joku tänne laatikollisen Wolfensteineja?

Kun hinta kohtaa laadun

20 euron halpiksena Wolfenstein: The Old Bloodia on vähän vaikea arvottaa. Se on vailla monia modernin räiskintäpelin tunnusmerkkejä, kuten viimeisen päälle hiottua ulkoasua ja ylipitkiä välinäytöksiä. Sitä vastoin se on sisällöltään rosoinen ja anteeksipyytelemättömän vaikea. En edes muista koska olisin viimeksi kuollut räiskintäpelissä yhtä paljon kuin tässä.

Olisin valmis jopa varovaisesti suosittelemaan The Old Bloodia, ellei se tekisi kaikkea vähän lepsummin kuin esikuvansa. The New Order oli tarinana paljon koherentimpi ja kautta linjan huolellisemmin suunniteltu. The Old Bloodissa maistuu kiire ja linjattomuus. On kuin tekijät olisivat lähteneet kahdella eri idealla liikkeelle ja niistä parempaan sitoutumisen sijaan jättäneet molemmat vähän puolitiehen.

Sääli, sillä olisin pelannut The Old Bloodin parempaa puoliskoa mieluusti pidempäänkin.

Wolfenstein: The Old Bloodin alkupuolisko on viihdyttävää natsiräiskintää, mutta jälkipuolisko zombeineen ja ylikestävine vihollisineen tympäisee. The New Order oli parempi.

79