Tämä artikkeli julkaistiin alunperin Pelit-lehdessä 10/2015.
343 Industries/Microsoft Studios
Xbox One
Ilmestyy 27. lokakuuta
Master Chiefin voittoisa paluu
Jos Halo 4 oli sarjansa mittapuulla semmoinen neljän tähden suoritus, niin vitosessa on aineksia täyteen viiteen tähteen. Tässäkö vuoden paras räiskintäpeli?
Microsoft perusti 343 Industriesin varta vasten jatkokehittelemään Halo-saagaa, Xbox-konsolin arvokkainta yksinoikeusnimikettä. Tiimiltä saattoi puuttua kokemusta, mutta ei osaamista. 343 todisti epäilijänsä vääriksi tuottamalla täysin kelvollisen avausosan uudelle Halo-trilogialleen. Halo 4 ei kärsinyt oikeastaan muusta kuin siitä, että Master Chiefin uudet teknoviholliset eivät olleet läheskään vakavanhan Covenantin veroisia vastustajia.
Kiitos scifi-kirjailija Greg Bearin, uusi trilogia on jo tiukasti lorensa vanki, joten prometeus-perkeleistä ei päästä eroon edes Halo 5: Guardiansissa. Kahden pelin keskeltä pelatun tehtävän perusteella se ei kuitenkaan haittaa, sillä vitonen vaikuttaa vetovoimaisimmalta Halolta sitten Reachin.
343 Industries ei vieläkään ryhdy keksimään pyörää uudelleen, sen sijaan se pönkittää Halon taisteluita lisäämällä niihin tuntuvasti massaa. Vihollisten runsaslukuisuuteen vastataan niin ikään joukkovoimalla, sillä sankarin perässä seuraa läpi koko pelin ryhmä spartalaisia supersotilaita. Alaisille voi antaa jopa yksinkertaisia kontekstisensitiivisiä käskyjä: menkää tuonne, poimikaa tuo sinko, eliminoikaa tuo vihollinen.
Spartalaiset sotaretkellä
Pelaamistani yksinpelitehtävistä ensimmäinen oli klassinen Halo-rymistely Covenantin valtaamalla avaruusasemalla. Chief ryhmineen potkii avaruusmuukalaisten persettä niin että soi ja ylimääräisenä loukkauksena virittää vielä aseman reaktorin itsetuhomoodiin.
Vihollisia on paljon, mutta nelihenkisen ryhmän tukemana on helppo pelata upporikasta ja rutiköyhää. Jos Chief sattuu vähän ottamaan siipeensä, niin alaiset kyllä rientävät oitis elvyttämään. Eteneminen ei toisaalta tyssää omiin tappioihin, sillä spartalaiset eivät koskaan kuole, heidät julistetaan korkeintaan väliaikaisesti kadonneiksi.
Heroic-vaikeustasolla vastarinta tuntui jokseenkin sopivalta. Legendarylla pärjääminen edellyttää kuulemma jo huolellisempaa omien joukkojen mikromanagerointia. Alaisten toiminta vaikutti kaiken kaikkiaan ihan fiksulta, jopa ajoneuvoihin noustaan kiltisti Master Chiefin esimerkistä.
Aiempaa vertikaalisemmat kenttärakenteet olivat ihan mukavaa vaihtelua nekin. Korkeuserot otetaan haltuun simppelillä kiipeilymekanismilla, joka auttaa suunnilleen katsekorkeudella olevien esteiden yli. Kaikille aseille lisättyjen rautatähtäinten (tai ihan tarkalleen ottaen visiirizoomin) tarpeellisuudesta en ollut ihan vakuuttunut, mutta kaipa sellaiset on hyväksyttävä aikakautemme välttämättömänä pahana. Uusista tussareista ainakin Squad Assault Weapon -kevytkonekiväärissä olisi ainesta uudeksi kansansuosiksi.
Chief ei muuten ole kampanjan ainoa päähenkilö, sillä toista viulua soittaa halpahalli-spartalainen nimeltä Locke. Luonteeltaan juron Locken tehtävänä on pysäyttää niskuroinnista syytetty Chief. Pakko myöntää, että Locke pahasti oman alaisensa, nasevasti sanailevan Edward Buckin varjoon. Buckin hahmoon on ladattu roppakaupalla nörttimagiaa, sillä häntä esittää kanadalainen kulttinäyttelijä Nathan "Fireflyn kippari" Fillion.
Myönnettäköön, etten saanut ennakkoversiossa Locke/Buck-sivujuonesta oikein otetta, kun demotehtävä käynnistyi ilman enempiä selittelyitä Elitejen kotiplaneetalta. Vaikka heikompaa spartalaisainesta onkin, niin Locke tovereineen onnistuu retkellään tuhoamaan Krakenin, universumin superkalifraktilistisimman jättiläiskävelijän. Kraken-jahti palauttaa hauskalla tavalla mieliin Halo 2:n Scarab-kujanjuoksut.
Yksinpelidemo oli alusta loppuun pelkkää Covenantin lahtaamista, kunnes vasta jälkimmäisen tehtävän aivan viimeisessä taistelussa paikalle ilmaantui prometeuslaisia. En noin lyhyen kohtaamisen pohjalta uskalla oikeastaan sanoa muuta kuin että vitosen prometeuslaiset tuntuivat ainakin ihan erilaisilta kuin edeltäjänsä. Otaksun, että se on hyvä merkki.
Totuushan on, että 343 Industries on julkisesti tunnustanut epäonnistuneensa alkuperäisessä vihollisdesignissaan. Halo 4:n prometeuslaiset olivat epäresponsiivisia luotisieniä, joiden ominaispiirteet eivät oikein suosineet muita kuin mahdollisimman eksploitatiivisia taistelutaktiikoita.
Ei pelkkää codittamista
Viime talvena Xbox Livessä käväissyt Halo 5:n moninpelibeta herätti hämmennystä pikkuruisilla kentillään ja Call of Dutya muistuttavalla kiivaalla pelitemmollaan. Kuinka ollakaan, beta ei ollut moninpelin koko kuva. Vastineena perusmoninpelin touhutukselle pelistä löytyy myös Halo-mittapuulla massiivinen taistelukenttäkokemus nimeltä Warzone.
Innostuin Warzonesta ihan sikana. Se on tukikohtien valtaamista, jota pelataan isoilla 12 vs 12 joukkueilla ja tekoälyjääkäreiden tukemana. Jääkärit eivät ihan yksinään kykene pitämään linnakkeita pystyssä, mutta ainakin hidastajat hyökkääjiä sen verran, että joku oikeista puolustajista voi ehtiä hätiin. Rikkana rokassa ovat vielä taistelukentällä palloilevat Covenantin yksiköt, joita voi tuhota ylimääräisen krediittien toivossa.
Krediittejä totisesti kaivataan, sillä niillä avataan kaikki Warzonen aseet ja kalusto. Matsin alussa aloitetaan nollilta eli perusrynkyn ja pistoolin kera. Mitä nopeammin kokemusta tienaa, sitä pikemmin saa käyttöönsä raskasta aseistusta ja kalustoa. Ajastusmekanismilla taataan, ettei jokaista elämää voi aloittaa suoraan pakasta vedetyn Scorpion-tankin puikoissa.
Warzone-matsien lopullinen päämäärä on jyrätä vastapuoli omaan kenttäpäätyynsä ja tuhota vihollistukikohdan reaktori. Vihollisen reaktoriin ei voi iske ennen kuin kaikki kentän keskellä olevat bunkkerit ovat omien hallussa. Matsin jälkeen ansaitut krediitit nollataan, mutta urakehitys pitää huolen siitä, että joku voi lunastaa seuraavassa matsissa krediiteillään jotain vähän spesiaalimpaa kuin toinen.
Omaan makuuni Warzone vaikutti jokseenkin täydelliseltä versiolta Halon moninpelistä. Epäilyksen varjo kohdistuu ainoastaan pelattavan sisällön määrään. Sain pelata Halo-istuntoni puitteissa tasan kahta Warzone-kenttää, mikä suoraan sanottuna herätti epäilyjä, ettei Warzone-sisältöä edes olisi sitä enempää. Toivottavasti olen väärässä. Saman kahden kentän jyystäminen tappaisi kiinnostuksen nopeasti.
343 Industriesin kasaama yksinpelin ja moninpelin liitto vaikutti joka tapauksessa niin vahvalta, että Halo 5: Guardian ponnahti heittämällä loppuvuoden eniten odottamieni pelien kärkeen. Ja niinhän sitä aina sanotaan, että trilogian keskimmäiset osat ovat niitä parhaita...
Tuomas Honkala
Muista osallistua Halo 5: Guardians Limited Collector's Edition -kilpailuumme! Klikkaa tästä!
