Muistat Kanen, GDI:n, NODin varmaan ja protossit ja goonkin harmaan,
mutta peli tää sulta ehkä unhoon jää.
Lähitulevaisuuden taistelukentillä kohtaa kolme supervoimaa: jo vanhanaikainen Yhdysvaltain armeija, rikollisten maailmanlaajuinen Kartelli sekä YK:n jäsenten kasaama Chimera. Ei ole vaikea arvata mikä pelityyppi on kyseessä.
Ainutlaatuisesta Wargame-pelisarjastaan tuttu Eugen Systems palaa naksujuurilleen. Act of Aggression on jatkoa vuonna nollaviisi julkaistulle Act of Warille. Act tuntuu hakevan samaa kohdeyleisöä kuin mainio Command & Conquer: Generals, toivottavasti vain paremmalla menestyksellä.
Komenna valloittamaan
Meno on tuttua. Eri osapuolet eroavat pelimekaanikoiltaan, tekeminen pyörii tukikohdan rakentelun, resurssien keräyksen ja armeijan kasvattamisen ympärillä. Vanhaa peruskonseptia raikastetaan omilla ideoilla sekä tietysti efektitykityksellä.
Osapuolten erot ovat melko pienet, vaikka erityispiirteitä löytyy. Kartelli kerää resurssit vauhdilla, sen rakentajat ja kerääjät ovat koptereita. Yleiseltä teknologiatasoltaan joukot ovat pelin futuristisimmat, jo alkupelissä vaunujen aseistuksesta löytyy raidetykkiä ja muuta futukivaa. Chimeran kerääjät voi aseistaa, mikä on kivaa varsinkin loppupeleissä. Silloin Chimera saa myös Terminator-tankkeja, joilla voi hitaasti vyöryä kaiken läpi. Yllättäen puolustuskannalla ovat jenkit. Sen resurssipisteitä puolustavat vanhanaikaiset bunkkerit. Jos niistä ei pääse läpi, setä-Samuli pyyhkii B2-pommikoneilla nopeasti voittoon.
Resurssin kerääminen on alumiini- ja öljyesiintymille rakennettavien jalostamoiden varassa, joista materia kuskataan tukikohtaan tai varastoihin. Varoja voi myös kerätä valloittamalla pankkeja tai vaihtamalla sotavankeja. Tai tuottaa resurssia laboratorioissa, vähän kuin jotain bitcoinia. Kehittyneimpiä yksiköitä ja ominaisuuksia varten pitää vallata harvinaisempaa jalometallia tuottavia louhoksia. Materian lisäksi rakennukset tarvitsevat myös sähköä.
Rakentelu ja resurssien kerääminen ei vaadi paljoa huomiota, fokus on kivi-paperi-sakset taistelussa. Eri joukkotyyppejä on runsaasti, mikä tuo monipuolisuutta taktiikoihin. Alussa monipuolisuus palkitaan, myöhemmin riittää massarakentaminen. Tiettyjen yksiköiden hintaa saisi nostaa kunnolla. Peli on parhaimmillaan ennen raskaita taisteluvaunuja, sillä näppituntumalta ne ovat helpoin tie voittoon, kunhan muistaa ilmatorjunnan.
Toki kokenut pelaaja hyödyntää muitakin yksiköitä, joiden vahvuus on enemmän kiinni nopeissa naksuttimissa. Koska tulevaisuuden uhkakuvien hengessä niukoista raaka-aineista saa tapella, matsit ovat nopeatempoisia. Voittaja löytyy viimeistään kun kerättävä loppuu kesken.
Pablo Escobar, hopeaa vai lyijyä?
Yksinpelikampanjat kertovat samaa tarinaa joko Chimeran tai Kartellin näkökulmasta, jenkit jäävät vain vieraileviksi tähdiksi. Eeppinen mutta laiha taustatarina etenee lyhyissä välivideoissa. Tehtävät ovat monipuolista mutta jokseenkin yllätyksetöntä pelattavaa. Mitä vapaammin saan rakentaa tukikohtaa, sen parempi. Tylsintä ovat skriptatut vihollisaaltot, jotka aktivoituvat sen mukaan missä joukoillaan vaeltaa. Jalkaväkitehtävistä on hauskuus kaukana, kun pitää ravata ympäri karttaa valtaamassa rakennuksia.
Mitä vähemmän käsikirjoitettua tapahtumaa on, sen paremmin peli toimii. Yksinpelistä saakin eniten irti skirmishissä eli leikkimoninpelistä tekoälyä vastaan. Se on kohtuu viihdyttävä vastustaja varsinkin alkupelissä, ja osaa pitää resurssinkeräyslaitoksiani jatkuvan hyökkäilyn kohteena. Vaikeimmalla tasolla koneäly tarjoaa jo kovaa vastusta, se osaa jopa perääntyä ja vältellä tilanteita, joissa on altavastaajana. Kalustonkäyttökin on monipuolista.
Pahana puutteena isoimmilla kartoilla tekoäly lopettaa laajentumisen kesken ja jättää kaukaiset resurssiesiintymät käyttämättä. Yhtäkkiä vastassa onkin enää yksin haahuilevia sotilaita, ja vihollistukikohdan saa käydä rauhassa lanaamassa.
Älä naks naks mee sinne
Pelin suurin ongelma on osittainen tasapainon ja viimeistelyn puute. Esimerkiksi jalkaväki on aika turhaa. No voi niillä kerätä sotavankeja rintamalta, puolustaa kohtuu tehokkaasti rakennuksia sekä roudata miesvoimaa koptereilla ja vaunuilla nopeasti paikasta toiseen. Solttujen komentelu vain on turhauttavaa nypertämistä, koska ysärinaksujen malliin ne osaavat vain seistä tai kävellä suoraa viivaa. Myös kopterit tuntuvat tehottomilta.
Muuten peli on komea ja pyörii sulavasti. Nettipelaaminen toimii ongelmitta ja naksuttaminen on oikein hauskaa kaveriporukalla, niin co-oppina botteja vastaan kuin rehdisti vastakkain. Yleisillä servereillä taitotaso on egoa hivelevän matala, Act of Aggression ei ilmeisesti onnistunut houkuttelemaan pelaajia pois Starcraft 2:n, Planetary Annihilationin ja Company of Heroes 2:n parista.
Moninpeli kaipaisi lisää vaihtoehtoja, ainakin kerättävien resurssien hitaampaan ehtymiseen. Kiva olisi myös rauhoitettu aloitusvaihe, jonka aikana tukikohtaa saisi rakentaa rauhassa.
Act of Aggression säväyttää ajoittain kunnolla, varsinkin moninpelissä, mutta pitemmän päälle kaipaisin enemmän ideoita. Osin 90-luvulta on tuotu takaisin liikaa kömpelyyttä, joka ei peliä paranna. Yksinpeli jää torsoksi, kampanjat tuntuvat minimivaivalla kyhätyiltä.
Command & Conquer: Generalsin nälkään Act of Aggression toimii hyvin, mutta muuten peli jää mahtinaksujen jalkoihin.
Act of Aggression
Arvosteltu: PC
Eugen Systems / Focus Home Interactive
Versio: .549
Minimi: Windows Vista, Dual-Core 2.5Ghz Prosessori, 2Gb muistia, 512Mb DirectX10-näytönohjain, 15Gb kovalevytilaa, internet-yhteys.
Testattu: Intel i7 2600k (3,4 GHz), 8 Gt, GeForce GTX780, Windows 7 64bit, SSD
Moninpeli: 2–8
Ikäraja: 16
84
