Muistatko vielä, mitä teit kymmenen vuotta sitten? Minä muistan. Odotin kuumeisesti Age of Decadencea.
Eletään vuotta 2004. Suomen radiossa soivat O-Zonen ja Güntherin kaltaiset huippuartistit, joille povataan pitkää ja menestyksekästä uraa. Toisella puolella maapalloa Fallout-pelisarjaa jumaloiva jäpikkä alkaa väsätä omaa roolipelieepostaan, nimeltään Age of Decadence. Tavoitteena on ylävinkkelistä kuvattu vanhanajan roolipeli, jossa yksinäinen sankari seikkailee antiikin ihmeiden keskellä. Projektin kestoksi arvioidaan parisen vuotta, mutta kypsymisaika onkin kokonainen vuosikymmen. Noh, sellaista sattuu.
Luulin Age of Decadencen sijoittuvan omaan antiikin Roomaamme, koska jo ensimmäisessä kaupungissa törmäsin villeihin toogabilettäjiin ja yrmyihin legioonalaisiin. Mutta kyseessä onkin post-apokalyptinen maailma, jonka nykyiset asukit ovat jumahtaneet rautakaudelle. Esi-isät osasivat rakentaa lentäviä aluksia ja muita vänkiä vehkeitä, joiden ohjemanuaalit ovat kadonneet aikoja sitten.
Samankaltaista alkuasetelmaa on tietysti käytetty joskus aikaisemminkin, mutta edelleen se tuntuu paljon tuoreemmalta kuin perusfantasia örkkeineen ja haltioineen.
Ammattikoulu kutsuu
Taidan sittenkin ruveta valtakunnan preettoriksi. He saavat työsuhde-etuna näyttävän näköisen haarniskan, jota kaikki kadehtivat. Valtion virkamiehet ovat luonnollisesti äärimmäisen fiksuja, joten minäkin nostan älykkyyspojoni huippulukemiin. Voima ja kestävyys voivat sen sijaan jäädä mataliksi. Niitä en tarvitse ollenkaan, koska liikun ”taksilla” joka paikkaan.
Valitsen itselleni poliittista uraani edesauttavia taitoja. Niistä tärkein on tietysti ihmisten suostutteleminen, joten keskityn siihen oikein kunnolla. Hyvän poliitikon täytyy myös osata hiiviskellä pimeässä ja tiirikoida lukkoja, muuten ei pysty tekemään yllätysvierailuja potentiaalisten äänestäjien koteihin keskellä yötä.
Siltä varalta, että äänestäjä ei nuku vaan on valveutunut, opettelen joitain asetekniikoita. En suinkaan minkään barbaarisen kirveen tai nuijan käyttöä, vaan elegantimpaa veitsitaituruutta. Puukko myös mahtuu paremmin sinne toogan taskuun eikä pullota epäkorrektilla tavalla.
Age of Decadencessa hahmonluonti on mukavan monipuolista touhua. Erilaisia ammatteja on yhteensä kahdeksan, joten omalle sankarilleen löytää varmasti mieleisen uran. Syvyyttä on myös mittavassa taitovalikoimassa, jonka vaihtoehdoilla hahmostaan saa räätälöityä joko puhtaan tappajan, viekkaan varkaan tai taitavan puhujan.
Vaikka tykkäänkin vapaasta taitojärjestelmästä, on siinä puutteensa. Pahin niistä on se, että aloittelijoille se on liian vaikeaselkoinen. Ilman aikaisempa pelikokemusta on mahdotonta tietää, mitkä taidot ovat oikeasti välttämättömiä. Itsekin tein aluksi pari huonoa valintaa, joiden takia jouduin tekemään ukkoni uudestaan.
Et tu, Brute
Pelimaailma koostuu kolmesta kaupungista ja monista muista kohteista, joiden välillä pääsee reissaamaan vapaasti. Jopa ne kaikista pienimmät paikat ovat tutkimisen arvoisia, koska niistäkin löytää säpinää. Ainoastaan Kuopio kannattaa kiertää kaukaa, se kylä on kuollut!
Yleensä säpinän aiheuttajaksi paljastuu huonokäytöksinen rosvojoukkio, hulluksi ruvennut hallitsija tai pitkästä unesta herännyt jumala, jotka kaikki ansaitsevat kunnon höykytyksen. Väkivaltaan ei ole aina pakko turvautua, sillä ongelmat voi ratkaista silkalla oveluudella tai loistavilla puhelahjoilla. Koko pelin pystyy itse asiassa läpäisemään ilman ainuttakaan taistelua, mikä on tietokoneroolipelille harvinaista.
Gladiaattorit
Age of Decadence muuttuu aivan eri peliksi, kun sitä lähtee valloittamaan taistelupainotteisella hahmolla. Vahvat ja tyhmät lihaskimput jäävät paitsi parhaimmista keskusteluvaihtoehdoista, koska eivät kykene herneaivoillaan juksaamaan juttelukumppaneitaan, mutta lohdutuksena he osallistuvat moniin taktisiin kahinoihin, joihin heiveröisillä älyköillä ei ole mitään asiaa. Omia suosikkejani ovat gladiaattoriareenalla käytävät mittelöt, jotka todella testaavat omien strategioiden toimivuutta.
Vuoropohjainen taistelusysteemi on kopsattu lähes suoraan kahdesta ensimmäisestä Falloutista, joten ei siitä heru omaperäisyyspisteitä. Eikä tarvikaan, koska se toimii edelleen mainiosti, ja siihen on jopa tehty tarpeellisia lisäyksiä.
Tappelujen kaava on tuttu: omalla vuorollaan käyttöönsä saa rajallisen määrän toimintapisteitä, joita kulutetaan liikkumiseen ja hutkimiseen. Jos jumalat ovat suosiollisia, iskut menevät perille ja hetken päästä vastustaja makaa omassa verilammikossaan. Jos noppatuuri pettää, tanssikaveri väistää lyönnin ja rankaisee tappavalla vastaiskulla.
Haastetta tietysti aina tarvitaan, mutta välillä Decadencen vaikeustaso pomppaa liian korkealle. Ei oikein tunnu reilulta, että välillä päälle käy samanaikaisesti neljä kovaa karjua. Haluaisin mieluummin keskittyä vain yhteen kumppaniin.
Omat selviytymismahdollisuudet paranevat oikealla asevalinnalla. Jokaisella tappovälineellä on tietty ominaisjippo, joka erottaa sen muista. Miekat aiheuttavat verenvuotoa, puukoilla on helppo iskeä kriittisiin paikkoihin ja nuijat rikkovat haarniskat. Lähitaisteluaseiden lisäksi varustevalikoimasta löytyy myös jousipyssyköitä sekä viskattavaa kamaa, kuten keihäitä ja verkkoja. Jos taidot riittävät, aseensa pystyy takomaan kokonaan itse. Muussa tapauksessa ne täytyy ostaa kaupasta kalliiseen hintaan, tai tuttuun tapaan anastaa ruumiilta.
Kannattiko odotus?
Parhaiten mieleeni jäi erään kaivoksen valtausoperaatio, joka on malliesimerkki hyvästä tehtäväsuunnittelusta: sen voi nimittäin läpäistä ainakin viidellä tavalla. Simppeleintä on tietysti vain hakata vartijat tohjoksi, mutta heidät pystyy myös myrkyttämään tai häätämään pois uhkailemalla. Ovelinta on soluttautua kaivokseen valeasun turvin tai hiipiä sisään pimeällä.
Tarinan tajuamisen kannalta useat läpipeluukerrat ovat välttämättömiä, koska muuten suurin osa tapahtumista jää kokematta. Siksi on hyvä, että dekadenssin aika kestää vain noin viitisentoista tuntia. Sadan tunnin megaeeposta harvempi jaksaisi pelata uudelleen.
On suuri ihme, että Age of Decadence yleensä ilmestyi, eikä sitä vain kuopattu kaikessa hiljaisuudessa. Vielä ihmeellisempää on ettei peli ole huono. Yleensähän nämä ikuisuusprojektit julkaistaan pökäleinä, jotka eivät vastaa lupauksia.
Age of Decadence on täysin pökälevapaa ja vastaa odotuksiani. Sen tehtävissä on vapautta, maailmassa riittää mielenkiintoa ja taisteluissa on hyvää vanhanajan henkeä. Joskus viisi vuotta sitten se olisi ollut jopa täyttä klassikkokamaa, mutta nykypäivän makuun se on vähän liian rupsahtaneen näköinen ja kankean oloinen.
Jos välittää enemmän sisällöstä kuin ulkonäöstä, Age of Decadencen hankkiminen kannattaa. Se on tämän hetken paras ikuisuusprojektiroolipeli, ainakin Kadurian ilmestymiseen asti.
86
