Elollisen ja elottoman, sian ja koneen, yhteentörmäyksessä syntyy pahuus, joka ei kestä päivänvaloa.
Kestin veriset jäljet lattialla, samoin aina vain syvemmälle maan alle vievät käytävät. Kyyristelin pimeydessä kaameiden äänten keskellä. Ajatus paluusta tavalliseen arkeen? Hylkäsin sen järjettömänä. Mutta ne häkit, joissa tiesi olleen jotain, joka ei enää muistuttanut ihmistä, mutta ei ollut kunnolla eläinkään... Pahinta ei edes ollut, että olin loukussa niiden kanssa. Pahinta oli, että näin niissä itseni.
Amnesia: A Machine For Pigs ei ole peli, se on psyykkinen mankeli. Oletko koskaan halunnut laittaa mielenterveyttäsi Cooperin testiin? Frictional Gamesin ja The Chinese Roomin yhteistyöprojekti tarjoaa siihen mahdollisuuden.
Jos jakaisin palkintoja vuoden tyylikkäimmille pelinnimille, A Machine For Pigs voittaisi ne kaikki. Yllättävän tittelin takaa ei paljastu ihan yhtä yllättävää peliä, sillä tekijäkombon edellisten tuotosten (Penumbra, Amnesia: The Dark Descent, Dear Esther) vaikutus näkyy kaikkialla. Pelkkää vanhan kertausta nasumasiina ei sentään ole. Osa pelin sorkista häärii hyvinkin jännittävässä maastossa.
Astu sammuvan lyhtyni valoon, rakas lukijani, niin kerron sinulle hyytävän tarinan videopelien pimeältä puolelta. Enkä tarkoita Nintendoa.
Röh.
Tervetuloa koneeseen
Kun vuosisata vaihtuu, on käsillä outo hetki. Kukaan tai mikään ei muutu yhdessä yössä, mutta joka satasella on oma yksilöllinen makunsa. 1900-luku oli suurten tieteellisten, yhteiskunnallisten ja taiteellisten myllerysten aikaa, mutta samalla myös ihmiskunnan historian verisimpien konfliktien näyttämö. Mikä on tuon negatiivisen energian alkulähde? Sen kertoo A Machine For Pigs.
Tavallaan juoni on melkoisen mutkikas. Selvää on vain, että vuoden 1899 viimeisenä päivänä teollisuusmoguli Oswald Mandus herää kotoaan ja tajuaa, että kaikki on infernaalisen pielessä n-y-t nyt. Miksi sänky on ylelliseen huoneeseen sijoitettu selli? Mitä ovat ympäriinsä ripotellut sikamaskit? Missä lapset ovat? Ennen kaikkea, mitä tekee mystinen Kone? Kysymyksiin kannattaa tottua, sillä niitä tulee koko ajan lisää, mutta vastausten kanssa nuukaillaan.
Amnesia on mielestäni viime vuosien mielenkiintoisimpia pelejä, eikä Dear Estherkaan ollut lainkaan pöllömpi kokeilu. Tässä seurassa A Machine For Pigs pitää kärsänsä korkealla. Tärkeimpänä juttuna Frictionalin pelien häijy tunnelma on ennallaan. Kaikki on rapistunutta, kieroutunutta ja yleisesti väärin. Alussa mennään edes jollain tapaa normaalissa (muistakaa, kaikki on suhteellista) miljöössä, mutta suht pian meininki alkaa valua steampunkin suuntaan. Vai steamhorrorin? Ahdistavia koneita ainakin riittää.
Frictional-fanit ovat heti kuin kotonaan, onhan A Machine For Pigs rakennettu Amnesian rungon päälle. Ympäristöt leviävät kolmeen ulottuvuuteen ja kuvakulma on ekapersusta, mutta pyssyn sijaan ruudulla heiluu lipaston laatikot koluava, asiakirjat hamuava ja vipuja vääntelevä käsi. Homman nimi on seikkailu, ainakin kevyt sellainen.
Vähemmän yllättäen A Machine For Pigs ihan vähän pelottaa. Vaikka odotin peliä siankieli pitkällä, välillä melkein kadutti, että olin naukunut itselleni arvostelunakin. Peli kävi liikaa hermojen päälle. Yhtään vähempään olisin tietenkin ollut katkerasti pettynyt, mutta näin toimii perversio nimeltään ihmismieli. Kauhun tunne on elintärkeä osa Masiinan tarinaa, joten parempi näin.
Ja täällä vaikeudet alkoivat
A Machine For Pigs tekee monta asiaa oikein. Sen tapahtumaympäristö on mielenkiintoinen, tunnelma kaappaa mukaansa ja tarinassa kutitellaan paikkoja, joita valtaosa peleistä ei kehtaa edes ajatella. Sitä enemmän harmittaa, että pelillisesti se on vähän regressiivinen ja luottaa helppoihin ratkaisuihin.
Amnesia ja Esther ovat molemmat onnistuneita kokonaisuuksia, vain eri tavoilla. Edellinen on välillä hyvinkin haastava ja päällekäyvä. Jälkimmäinen taas muistuttaa meditatiivista maisemakävelyä, jonka aikana voi rauhassa fundeerata pelin tarinaa. Possut piehtaroivat jossain näiden kahden epämukavassa välimaastossa. Putki ei ole sentään luotisuora, ja sieltä löytyy jonkin verran tongittavaa uteliaalle. Valitettavasti puzzletasolla possukone käy tyhjäkäynnillä.
Tekeminen on turhan usein lähinnä taapertamista paikasta toiseen, mutta kun tästä poiketaan, jälki ei ole erityisen tyydyttävää. Alati häilyvien vipujen etsimistä kommentoi jo päähenkilökin (”Onko tämä jotain peliä?”), mikä on aina huono merkki. Parit pakolliset hiiviskelyosiot herättivät yhtä huonoja vibraatioita kuin kymmenen vuotta myöhässä kokeiltu Deus Ex: Invisible War.
Pulmat ja toiminnalliset haasteet ovat pääosin ihan ok, mutteivät sen enempää, ja se on pelin muuten kunnianhimoiseen linjaan nähden kumma lapsus. Varsinkin kun Gone Home sattui juuri näyttämään mallia, miten paljon käpisteltävää ja löydettävää kolmiulotteiseen mahtuu, ilman että tärkeät hotspotit HUUTAVAT itseään julki. Pigsin copypaste-pöydät copypaste-kirjoineen ja -viinipulloineen jäävät vertailussa auttamatta kakkoseksi.
Teurastetuksi kasvatetut
Pelinä A Machine For Pigs on helppo, mutta tarinassa riittää ratkottavaa. Suoraviivaiseen juonenkuljetukseen tottuneet tippuvat kärryiltä, kun stoori kulkee eteenpäin, taaksepäin, sivulle, sisään, ulos, pois, kaikkiin kuviteltavissa oleviin suuntiin. Tarinaa kannattaakin lähestyä ennemmin temaattisesti kuin lineaarisesti, bongailla toistuvia elementtejä ja pohtia niiden yhteyksiä. Sikojen, koneiden ja sikakoneiden merkityksiä ei varmasti ammenna loppuun heti ensimmäisellä läpipeluukerralla.
Kerrontatavassa olisi ollut viilattavaa. Nyt jäi vähän sellainen fiilis, että tärkeimmät jutut paljastuivat maastoon ripotelluissa paperilapuissa tai Mandusin synkissä yksinpuheluissa, eivät varsinaisen pelaamisen aikana. Vaikka kehumassani Gone Homessa on samaa vikaa, siinä jokainen kirje ja viesti oli sentään ulkoasultaan yksilöllinen ja sijoiteltu uskottavaan paikkaan. A Machine For Pigs tuntuu enemmän perinteiseltä peliltä, jossa käytäväkomppaus ja juoni (siis tekstimassat) vuorottelevat eivätkä kulje rakastavaisina käsi kädessä. Mälsähköä, sanon minä.
Pelin loppupäässä ongelmat ovat räikeimmillään. Tarina leviää yhä metafyysisempään suuntaan, samalla kun semitiukka putki kutistuu ilmastointikanavaksi. Jokainen voi itse päätellä, mitä se tekee immersiolle. Alkupuolella aktiivista seikkailemista oli huomattavasti enemmän, mitä tapahtui?
Valoa!
Jos olet hämmentynyt tämän positiivis-negatiivisen arvostelumyräkän jäljiltä, niin olen minäkin. Onneksi hämmennys ja ristiriitaisten ajatusten herääminen on yleensä huomionarvoisen tekeleen merkki. Ja sitä A Machine For Pigs ehdottomasti on.
Mutristan kulmiani puutteille, mutta en voi kiistää ansioitakaan. Oswald Mandusin matka ihmissydämen mustimpaan kammioon on jotain, mitä näkee peleissä aivan liian harvoin. Peukutan myös vertauskuvallista otetta tarinankerronnassa. Joskus sikari on vain sikari, mutta kellekään ei toivottavasti jää läpäisyn (neljästä viiteen tuntia) jälkeen epäselväksi, keitä ne siat todella ovat.
Taiteelliselta suunnittelultaan A Machine For Pigs on odotetun korkeaa tasoa. Tekstuurien tarkkuutta ei kannata ryhtyä tuijottamaan, mutta jo aloituspaikkana toimiva viktoriaaninen kartano ihastuttaa pienillä, kieroutuneilla yksityiskohdilla. Äänipuoli on yhtä hyvissä kantimissa. Jos musiikki ei laita puntteja tutisemaan alkuvalikosta lähtien, niin jo on ihme. Mandusin ääninäyttelijä olisi voinut vääntää kohtalokkuusmutteria pienemmälle.
Frictional ja The Chinese Room saavat tältä erää puolustusvoiton, koska harva tekee kauhurintamalla mitään tämän tasoista. Mutta kun jotkut näkevät kaikkialla kuolleita ihmisiä, minä näen hukattua potentiaalia. ”Kirouksensa kullakin”, virkkoi Kassandra.
Amnesia: The Dark Esther ei ollut ihan mitä odotin, tai sitten jo liiankin. Kahden päältä samanlaisen, sisältä erilaisen pelin fuusio ei ole sujunut täysin saumattomasti. A Machine For Pigs on kuitenkin kokemus, joka ei jätä rauhaan. Kone sioille järkyttää ja vavahduttaa, ei halvalla säikyttelyllä, vaan nostamalla peilin itse kunkin eteen.
Jokaisessa meissä asuu pieni possu.
Aleksandr Mandzus
Porsaita äidin oomme kaikki
Alas, alas, pimeään vie tie… taas. Frictional Gamesin pelit ovat kaikkien aikojen kauhusuosikkini, joten Amnesia: A Machine for Pigs keikkui odotuslistani kärkikolmikossa.
Aloitus on väkevä ja vetää heti mukaansa. Ympäristön luomisessa on tehty todella hyvää työtä. Viktoriaaninen kartanoympäristö, painajaismaiset höyrykoneet ja monet muut paikat on upeasti luotu ja ahdistava tunnelma tihkuu läpi joka raosta. Vaikka kuvasto on paljolti samankaltaista kuin alkuperäisessä pelissä, toistoa ei ole liikaa. Musiikki ja äänimaailma on valittu helvetillisen hyvin, enkä ole ihan varma haluanko kuulla Debussya vähään aikaan.
Mutta.
Dark Descentin ja Kovasikajutun välissä on yksi olennainen ero. Alkuperäinen aiheutti todellisia pelkoreaktioita ja ahdistuskohtauksia. Pahimmillaan peliä pystyi pelaamaan vain varttitunnin pätkissä, ja silloinkin valot päällä. A Machine for Pigs ei koskaan herätä todellista pelkoa. Peli on kyllä karmiva alusta loppuun, mutta se ei tunnu samalla tavalla uhkaavalta kuin alkuperäinen Amnesia. Pelissä on liian paljon harhailua, liian vähän mielekästä tekemistä, siis liikaa Dear Estheriä ja liian vähän Dark Descentiä. Ripaus Outlastia olisi tehnyt hyvää.
Toivomisen varaa jätti myös pulmien taso. Frictionalin peleissä on aina ollut paljon pähkäiltävää ja fysiikkapulmia, mutta possupainajaisessa se on korvattu jatkuvalla vipujen vääntelyllä ja puhelimeen vastaamisella. Tämä on harmillista, sillä tarinansa ja teemojensa tasolla peli on valovuosien päässä harmaasta massasta. Kaiken lisäksi sen fragmentaarinen kerronta paljastaa pelin sykkivän sydämen (onko se sian vai ihmisen) todella taidokkaasti. Pelkästään tarinansa takia peli on suosittelemisen arvoinen. Mitään tällaista et ole varmasti ennen nähnyt!
A Machine for Pigs ei hukkaa edeltäjiensä taikaa, mutta se ei ole paljon odottamani jatko-osa, vaan kunnianhimoinen, kokeileva askel pimeään. Se onnistuu ja epäonnistuu yhtäaikaa, mutta laskeutuu lopulta kohtuullisesti neljälle sorkalleen.
80 pistettä
Aleksi Kuutio
84
