Among the Sleep - Unten mailla

Pimeydessä on jotain, piru vie, siellä on jotain.

Indie-kauhuseikkailu Among the Sleepin sankari on sinisessä pyjamassa tepasteleva, tasan kaksivuotias pieni poika. Hyvä valinta, sillä mitä kaksivuotias lapsi pelkää? Kaikkea,  ja samalla ei mitään, minkä ansiosta Jack The Nipperin puolesta on helppo pelätä.

Tarina käynnistyy, kun  pikkusankarille syötetään kakkua tuut, tuut, tunneli auki, juna tulee -tyyliin. Ovella käy joku mies, ääniä korotellaan, ja lapsi saa lahjaksi pehmonallen. Poju leikkii hetken nallellaan (mikä on ovela tutoriaali), sitten mennään pinnasänkyyn tutimaan. Ja lähdetään tangentilla painostavan ilmapiirin sekä synkeän surrealismin kylmään syliin. Poika herää yöllä, kun jokin näkymätön voima kaataa sängyn. Painajainen on alkanut.

Naperon silmistä kuvatun seikkailun perusasetelma on mielenkiintoinen: kaksivuotias lapsi on hauras sankari. Kun varjoissa väijyy jotain synkkää ja tuntematonta, jopa periaatteessa rutiininomainen oven avaaminen muuttuu jännittäväksi suoritukseksi. Voimattomuuden tunne on mainio tehokeino, sillä kun jotain yliluonnollista tapahtuu, mitä voit tehdä? Tapella? Kierähdysväistö vasemmalle?

No, ei lapsi sentään ole tyystin toimeton tai voimaton. Pikkumies kävelee, juoksee hitusen nopeammin, konttaa vielä nopeammin, kiipeää, siirtelee ja manipuloi ulottuvillaan olevia esineitä, kuten palloja, aakkospalikoita, laatikoita ja ovenkahvoja. Kun poika halaa puhuvaa, vähän makaaberia pehmonalleaan, se luo pojan ympärille pienen valokehän pimeimpien paikkojen turvaksi. Konttaaminen on tenavan räväkin etenemiskeino, mutta neliveto päällä esineiden käsittely, kiipeäminen tai nallen halaaminen pitää unohtaa.

Gulp, jospa vedän henkeä ja vähän katselen ensin.

Kauhujen yö

Hyytävät äänet, melodiat ja vääristyneet laulunpätkät ovat valtava osa Among the Sleepin selkäpiitä kylmäävää tunnelmaa. En tiedä, moniko narahdus, kolahdus, huokaus tai epämääräinen laahausääni oli todellinen uhka, mutta synapsini naksahtivat kutkuttavan hermostuneeseen pakomoodiin joka kerta. En kerta kaikkiaan uskaltanut mennä näkyville, kunnes viiden minuutin vetkuttelun ja kurkistelun jälkeen oli pakko, tämähän on vain videopeli. Puh ja huh, vielä yksi vilkaisu, hengityksen tasaus, neliveto päälle ja lusikka suu.. pohjaan. Parhaat sävärit irtoavat kuulokkeet päässä tai vielä parempi, rauhallisessa kaiutinympäristössä.

Miljööt ovat hämäriä ja aavemaisia. Tenavan kotitalon realismista edetään mustien takkien täyttämän komeron kautta ja outojen äänien tuuppimana mielikuvituksen(i) luomien näkymättömien kauhujen ja sadunomaisten näkyjen syövereihin. Satu ei tosin ole pullamössödisneytä, vaan Hohdon hulluuden hipaisemia Grimmin veljeksiä. Lopputaipaleen surrealismi on kaksiteräinen miekka, sillä yletön outous kasvattaa henkistä kuilua sankariin. Alkumatkan kevyesti vinksahtanut arkirealismi oli jännempää. Kameran kuvakulma roikkuu alhaalla, mitä tuo visuaaliseen ilmeeseen paikasta riippumatta oman vivahteensa.

Äänien taikomat uhat ovat korvien välissä, mutta tieto tai aavistus siitä pikemminkin tehostaa todellisia vaaran paikkoja, joista en raaski paljastaa ensimmäistäkään, koska epävarmuuden mureneminen söisi kohtuuttomasti Among the Sleepin tehoa. Tyydyn vain toteamaan: voi jösses, ne saappaat, jäykistyin ainakin minuutiksi. Maastoon voi joka tapauksessa ”kuolla”, kuten huomasin kontattuani hätääntyneenä sillalta suoraan suohon. Tallennuspaikkoja on sen verran tiheässä, että samaa kohtaa pääsee yrittämään nopeasti uudestaan, jos uskaltaa.

Harvakseltaan kohdatut pulmat eivät ole mitään pähkinänsärkijöitä, mutta niiden pähkäily ei oikeastaan olekaan seikkailun pointti, vaan viilistely ja sydän kurkussa jännittäminen. Ongelmat, jos niitä sellaisiksi haluaa edes kutsua, koostuvat etupäässä erilaisten esineiden ja huonekalujen siirtelystä. Korkeita ovenkahvoja tavoitellaan tuoleja raahaamalla ja kaappien laatikostoja avaamalla, jolloin niistä muodostuu kiipeilykelpoisia tasoja. Toisinaan taapero kerää ja vie pienempiä esineitä ilmeisiin paikkoihin.

Leikkikenttä ei taida olla ihan normaali.

Tuntematon pelottaa

Jännitystä kiristetään kiduttavan hitaalla liekillä, mikä on toistuvaa säikyttelyä piinaavampi tie ikimuistoisiin hetkiin. Toki Among the Sleepkin säikyttelee, mutta tiivis tunnelma ja hätkähdyttävät kliimaksit luodaan maltilla ympäristön viitteiden, mehukkaiden ääniefektien ja taustamusiikin voimalla.

Juonta ei tungeta kurkusta alas banaaleilla välinäytöksillä. Tarinaa kerrotaan vähäeleisten tapahtumien, miljöön yksityiskohtien ja sinne tänne ripoteltujen lasten piirrosten ja taulujen kautta. Jos niihin ei kiinnitä huomiota, ei hätää, hitaimmatkin ymmärtävät viimeistään hienossa finaalissa, mistä tarinassa oli kyse. Jos arvasit tarinan pääjuonteet ennen loppua, aplodit, olet parempi salapoliisi kuin minä. Seikkailu etenee pitkälti lineaarisesti, mutta kertomusta ei juuri muuten voisi esittää riittävän tiiviisti.

Among the Sleepin lyhyydestä on kitisty internetskussa, ikään kuin peliin sijoitettujen eurojen arvo mitattaisiin tunneissa. Pelin tekemä vaikutus olisi huomattavasti parempi mittatikku, sillä Among the Sleep tekee totisesti vaikutuksen. Vaikka pelin pituus on tavallaan tarkka määre, sekin on usein subjektiivinen ja suhteellinen käsite.

Fiiliksestä pitää osata nauttia: eläydy pikkupojan rooliin, pysähdy, kuuntele ja haistele ummehtuneita komeroita. Kun konttailin pökäleenjäykkänä erittäin varovaisesti sänkyjen alta hyllyjen, pöytien tai muiden näkösuojien alle, aika kului asialliset viisi tuntia. Among the Sleepin laadukkaat ja ajatuksia herättävät tunnit jäävät taatusti mieleen, joten se on helposti jonkinlaisen hintalapun väärti.

Norjalaisen Krillbiten potkupukusankari kickstartattiin keväällä. Teknisesti Among the Sleep on pääosin siistiä ja huolellisesti viimeisteltyä jälkeä, joka rullaa hienosti vähän vanhemmalla ja/tai vaatimattomammalla kokoonpanolla. Jotkut samplet napsuvat hiukan loppuessaan, mikä saattaa häiritä kultakorvien immersiota. Among the Sleepissa on jopa VR-moodi, joten Oculuksen omistajat, nyt olen virallisesti kateellinen.

Intiimi Among the Sleep on parhaimmillaan niskavilloja nostattavaa psykologista kauhua (tai pikemminkin pelkoa), jossa Twin Peaksin punainen huone kohtaa Blair Witch Projectin metsät, joissa kohdataan Hannu ja Kerttu. Kummallisuuksissakin on lopulta logiikkaa, joka ei tee lopusta yhtään helpompaa niellä. Vähemmän on tosiaan enemmän, kun se vähä tehdään hyvin ja hyvällä maulla.

Hyvää yötä ja kauniita unia.

Onkä tämä vihje jostain?

PC, tulossa PS4

Krillbite Studio

Versio: Myynti

Moninpeli: Ei

Hinta: 19,99€

Testikokoonpano: i5, 8Gt RAM, Radeon R7 240 2Gt

Ikäsuositus: Ei ole

85 + Pelit suosittelee

85