ARS - Ovatko pelit taidetta?

Tämä kirjoitus julkaistiin alun perin Pelit-lehdessä 10/2012.

kitsi

Peleillä on hetkensä, enkä nyt puhu tähtihetkistä.

Jokainen asianharrastaja on varmasti – toivottavasti – kiinnittänyt huomiota pelien epäterveeseen suhtautumiseen sotaan, väkivaltaan ja rikollisuuteen. Kun hymyssä suin ammun 300 kommunistia Vietnamin viidakkoon, en voi väittää, ettenkö viihtyisi. En voi myöskään väittää, ettenkö olisi edes hitusen häpeissäni materiaalista, jolla ravitsen sieluani.

Vaimoni kiinnostuu peleistä lähinnä satunnaisesti, viimeksi Angry Birdsistä. Voinko syyttää häntä kiinnostuksen vähyydestä, kun pelitapahtumien vallitsevin aihe on tappaminen? Vai mitä oikein luulitte niille savupilviin katoaville possuressukoille tapahtuvan?

Pelien haitallisuudesta ja hyödyllisyydestä on väitelty maailman sivu. Se on väittelyä asian vierestä, sillä olennaisinta olisi kysyä, jalostavatko pelit meitä ihmisinä. Voisin vaikka vannoa, että Ultima-pelien opettama inhimillinen elämänfilosofia teki minuun nuorena vaikutuksen. Sitä vastoin nykypelien maailmankuva on usein aika kolho, joissain tapauksissa suorastaan nihilistinen.

Vastenmielistä arvomaailmaa tuputtavat pelit tuomitaan herkästi tavismediassa, mutta pelaava yleisö tuntuu ottavan mustat lampaat joka kerta avosylin vastaan. Ehkä se on vain merkki kapinallisuudesta, ehkä jostain suuremmasta pimeydestä, joka on ujuttautunut pelaajien kollektiiviseen tajuntaan.

Hyppäänkö joukkohautaan painamalla X? No okei, mutta onneksi vaimo ei ole näkemässä!

Sielunhoitoa

Ennakkojutussani vertasin Gears of Waria roskaan. Epäröin käyttää tuollaista vertausta, sillä se johtaa helposti väärinkäsityksiin. Ei, en ajattele, että Gears of War 3 olisi huonosti tehty peli, päinvastoin. Sen sijaan Gears on roskaa siinä merkityksessä, että siinä ei ole mitään jaloa, kaunista tai henkevää. Gears of War 3 ei pelinä pysäytä minua tutkiskelemaan sieluani, tuijottamaan hiljaisena satama-altaaseen.

Olen jo pitkään hautonut epäilyä, että pelit vastaavat hengenravintona roskaruokaa. Aivan kuten roskaruokaankin, peleihin voi tulla himo ja niitä voisi ahmia vaikka joka päivä. Mutta ainoaksi hengenravinnoksi ne eivät kelpaa, ellet sitten halua päästää sisimpäänsä plösähtämään.

Epäilyni saivat vahvistusta Game Developers Conferencessa, jossa Worcesterin teknillisen korkeakoulun professori Brian Moriarty puki ajatukseni sanoiksi. Tuntien yleisönsä Moriarty syyllistyi epäilemättä tarkoitukselliseen provokaatioon, kun hän todisti, että videopelejä ei luultavasti koskaan tunnusteta suurena taidemuotona.

Moriartyn puhe kumpusi myrskystä vesilasissa, tapauksesta, josta monet suomalaiset eivät ole kuulleetkaan. Piirit, joita asia kosketti, ovat olleet sotajalalla siitä lähtien, kun Yhdysvaltain johtava elokuvakriitikko Roger Ebert uskalsi lausua muutaman poikkipuoleisen sanan videopeleistä. Ebert oli vakuuttunut, että pelit ovat elokuvan ja kirjallisuuden merkkiteoksia vähempiarvoisia.

”Kukaan ei ole koskaan kyennyt siteeraamaan peliä, joka kestäisi vertailua historian suurimpien dramaturgien, runoilijoiden, elokuvantekijöiden, kirjailijoiden ja säveltäjien teoksiin”, Ebert kirjoitti ja avasi kiukkuisen palautteen tulvaportit. ”Olen katsonut elokuvia Fassbinderiltä, Ozulta, Herzogilta, Scorseselta ja Kurosawalta ja lukenut kirjoja Dickensiltä, Bellowilta, Nabokovilta, Hugolta ja Cormac McCarthylta. Jos vastaavan kaliiberin pelejä olisi olemassa, joku olisi varmasti nostanut niitä tapetille.”

Iäkkään ja syöpäsairauden runteleman Ebertin suurin virhe oli, että hän myönsi auliisti tietämättömyytensä peleistä. Jäljellä olevasta ajastaan tarkalla kriitikolla ei ollut vähäisintäkään kiinnostusta perehtyä peleihin omakohtaisesti. Peleihin perehtynyt Brian Moriarty, 55, katsoi asiakseen puolustaa Roger Ebertin, 68, kantoja. Siinä meillä oli kaksi vanhaa miestä viimeisellä ristiretkellään (toim. huom. Ebert menehtyi vuonna 2013).

Homman nimi oli kreikkalainen apologia vihapostiin hukutetulle elokuvakriitikolle. ”Niin paljon kuin arvostan M.U.L.E:a, Balance of Poweria, SimCityä ja Civilizationia, en ikimaailmassa lähtisi vertaamaan niitä maailmankirjallisuuden, kuvataiteen tai klassisen musiikin aarteisiin. Olen aika varma, etteivät näiden pelien tekijätkään innostuisi sellaisesta vertailusta”, aloitti Moriarty ja perkasi yleisölle pelien todellisen luonteen.

Tuntia myöhemmin Moriartyn yleisö osoitti suosiota seisaaltaan. Se ei ole ihan normikäytäntö mutkattoman rennossa pelinkehittäjien konferenssissa.

Saksalainen keksintö

Moriarty lähestyi pelien ja taiteen suhdetta monesta kulmasta. Hän kertoi kahlanneensa luentoa varten 700-sivuisen länsimaisen filosofian antologian. Platon, Aristoteles, Augustinus, Kant, Schelling, Hegel, Schopenhauer, Shaftesbury, Croce, Nietzsche, Heidegger, kaikki suuret ajattelijat.

”25 vuosisataa filosofiaa, eikä yhtään ajattelijaa, joka olisi pitänyt pelejä tai urheilulajeja taiteena. Kun niitä mainittiin lainkaan, ne sivuutettiin ajanvietteenä, parhaimmillaan harmittomana, pahimmillaan nuorison turmelijana.”

Moriarty muistutti, että pelit ovat olleet osa ihmiskulttuuria jo tuhansia vuosia. Jos kerran historian kahta suurinta analogista peliä, shakkia ja gota, ei ole koskaan pidetty taiteena, miksi uudet digitaaliset pelit pitäisi yhtäkkiä nostaa jalustalle? ”Olemmeko valmiit sivuuttamaan aikojen viisauden vain imarrellaksemme itseämme?” Moriarty, entinen pelintekijä, kysyi.

Vakuuttavimmillaan teräväkielinen luennoitsija oli verratessaan pelejä kitschiin.

Kitsch [kitš] (saks.), kitsi. 1800-luvun lopulla käyttöön tullut nimitys, jolla tarkoitettiin suuren yleisön suosimia, halpahintaisia ja taiteellisesti arvottomia koristetavaroita ja taideteosten kaltaisia tekeleitä, joille oli tunnusomaista tekotunteellisuus, äitelä koreus ja epäaitous. (WSOY Facta)

Kitschissä kuvataan aina asioita ja teemoja, joihin ihmiset osaavat automaattisesti liittää vahvoja perustunteita. Kitschissä kaikki yksityiskohdat ovat aina välittömästi tunnistettavia. Kitsch ei haasta eikä jalosta entisiä käsityksiämme, vaan vahvistaa niitä. Brian Moriartyn sanoin, Kitsch on aina populaaritaidetta ja melkein kaikki populaaritaide on kitschiä.

”Massamarkkinakulttuurimme on niin kitschin läpäisemää, että se on melkeinpä ainoa taidemuoto, jota ihmiset pääsevät kokemaan. Musikaalit, huvipuistot, kasinot, rocktähdet, liigaurheilu, viihdeuutiset ovat kaikki kitschiä. Kaikki mainonta ja kaikki mainosrahoitteinen media taantuu kitschiksi. Jokainen jatko-osa, spin-off ja rebuutti on automaattisesti kitschiä.”

Entä sitten Roger Ebert? ”Hän on mies, joka on istunut 40 vuotta pimeissä elokuvateattereissa ja nähnyt tuhansia ja taas tuhansia tunteja Hollywoodin tuottamaa häpeämätöntä kitschiä. Hän, jos kuka, tietää, mitä siitä seuraa, kun populaaritaiteeseen kohdistetaan kaupallisia paineita.”

”Videopelejä kutsutaan teollisuudeksi. Teollisuus valmistaa tuotteita. Vaikka videopelit ovat täynnä taidetta, se taide on tuotetaidetta eli kitschiä. Se ei ole välttämättä huonoa taidetta, vaan standardoitua kaupallista taidetta. Kun standardit muuttuvat, kitsch-teos muuttuu ensin irrelevantiksi, sitten korniksi ja lopulta nostalgian kohteeksi.”

Kitschin vastakohdaksi Brian Moriarty nimeää korkeataiteen, nuo kaikkien oppikirjojen tunnustamat mahtavat mestariteokset. Tiivistettynä korkeataide on kaikkea sitä mitä kitsch ei ole – haurasta, avointa tulkinnoille, ikuisesti relevanttia.

Brian Moriarty tasapainoilee kahden maailman välillä. Hän rakastaa pelejä, mutta ne eivät anna hänelle kaikkea. ”Kun tunnen tarvetta mietiskelylle, ymmärrykselle, viisaudelle ja lohdulle, suljen tietokoneeni.”

Suuri kysymys

Eräs toinen amerikkalaiskriitikko, edesmennyt Pauline Kael kirjoitti, että vain harvan elokuvan voi luokitella suureksi taiteeksi. ”Ihmisellä, joka ei kykene arvostamaan suurenmoista roskaa, on hyvin vähän syitä olla kiinnostunut elokuvista.” Nuo sanat pätevät mitä suurimmassa määrin peleihin.

Pelit ovat ihania ja viihdyttäviä, mutta ne ovat myös suurenmoista roskaa. Peleissä on jotain syntistä, sillä pelaaminen ei kultivoi meitä, se ei tee meistä parempia, empaattisempia ihmisiä.

Kysyn sinulta, arvon lukija, milloin kävit viimeksi taidenäyttelyssä?