Toimittaja Nirvistä on hauska kirjoittaa sotapeleistä. Hän ottaa kellosta aikaa, koska Turusta alkaa kuulua surkea räksytys, joka on pysynyt samana yhdeksän vuotta: "Sivarit! Nörtit! Vain Nintendolla saa pelata!" Surullista.
* * * * *
Me puolisotilaalliset kotijoukot olemme murheen murtamia. Aikoinaan niin lupaava, villin erilainen militääriräiskintä on jalostettu virtaviivaiseksi perusräiskeeksi.
Kun militääriräiskintä syntyi 1998 Rainbow Sixin näköisenä lapsena, suuri oli riemumme ja ihastuksemme, varsinkin kun ajattelimme, mihin pelievoluutio tämän uuden jännittävän genren kuljettaakaan. Voi lapsenuskon voimaa.
Lajityypissä tapahtui kehitystä ja keksittiin uusia ideoita, mutta turhaan. Militääriräiskinnän evolutionääriset haarat ovat kuolleet, ja vallitsevaksi elämänmuodoksi on jäänyt komean näköinen putkijuoksu lievin realismi- tai taktiikkamaustein. Viholliset ovat lasia mutta omat ottavat luotia ja nauravat päälle.
Vuonna 1939 tuoreelta tuntunut toinen maailmansota on pumpattu tyhjäksi peliin kelpaavista osista, ja seuraavaksi nyhdetään samalla kaavalla nykysota kuiviin. Grafiikan vaihtaminen ei ole ratkaisu, minä haluan uusia pelimekaanisia kikkoja.
Polvet paloina
Nykyiset räiskinnät ovat puhdasta, sisäsiistiä urheilua, jossa osuma isovarpaaseen tappaa vihollisen kuin maalitaulun.
Soldier of Fortuneissa 1 ja 2 todistettiin, että osumakohdat voi toteuttaa. Pelillinen hyöty jäi sisällä piilevän sarjamurhaajan vapauttamiseen ja ruumiiden silpomiseen. Reilun pelin hengessä pelaaja oli osumakohdille immuuni osumapistekone.
Pitkän tauon jälkeen sikarini putosi, kun konsolipeli Resident Evil 4:sta löytyi toimiva osumapistemallinnus. Vaikkei sillä ollut juuri kuin visuaalista merkitystä, esimerkiksi zombivoltti katolta polviosuman seurauksena todisti, että tämä pitää löytyä.
Kerron nyt Oikean tavan toteuttaa osumakohdat. Osuma-alueiksi tarvitaan pää, yläruumis, alaruumis, kädet ja jalat erikseen. Kun kohtaan osuu, arvotaan onko se nirhaisu vai vakava osuma. Jälkimmäisessä tapauksessa yksi jalkaosuma pakottaa könkkäämään, kaksi ryöminään. Osumat käsiin vaikuttavat dramaattisesti osumatarkkuuteen, oikea enemmän kuin vasen. Pääosuma tappaa, yläruumisosuma voi tappaa ja vatsaosuman jälkeen voidaan vain ryömiä, kunnes melko pian kuollaan verenvuotoon. Näin saa pelissäkin köhistä: "Menkää! Menkää! Minä..gurgl..suojaan pakonne..köh!"
Oikeasti vaikuttava osumakohdat, niin omaan hahmon kuin viholliseen, katson jo pakolliseksi lisäykseksi. Osumakohdille on lisäksi luonnollinen taistelupari, eli kun polvesta lentää rusto seinälle, huudamme
Lääkintämies!
Ihmiskunnan suuria arvoituksia on se, että virtuaalisodassa kuollaan mutta harvoin haavoitutaan. Näinhän se ei ole. Armeijassa opetettiin ampumaan massan keskelle, jolloin kerralla saa kolme miestä pois taistelusta: yksi valuttaa suolia ja kaksi raahaa takalinjoille.
Sotapelissä on helppo olla sankari, koska yhteen luotiin kuolee vain harvassa pelissä ja siihen asti mennään kuin hirvi vesakossa. STALKERissa vuotavat haavat olivat mukana, mikä on jo puoli voittoa. Operation Flashpointissa ja Battlefieldeissä lääkintämiehet ja haavoittuminen ovat mukana, joskin koulutus on peräisin Jeesus-akatemiasta: pikahoidon jälkeen haavoittunut nappaa vuoteensa ja taistelee kuin uusi mies. Haavoittuneen pitäisi taistella heikommalla teholla ja hoidon puutteessa lopulta kuolla.
Päinvastoin kuin osumakohdat, haavoittuminen on kaksiteräinen miekka, jonka toteuttaminen yksinpelissä mahdollisesti aiheuttaa vain turhaa, ärsyttävää toistoa. Armed Assaultin kaltaisen peliin se voisi sopia toimivasti, vaikka lääkintämiesskenaariossa, jossa kentältä pitää pelastaa mahdollisimman monta luotiin törmännyttä.
Hyväksyttäviä tappioita
Koska viimeksi on käyty sota, jossa vain sotilaat rehdisti kamppailevat keskenään kunnian kentillä? Taisi olla Amerikan sisällissodassa, 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Pelisota on selkeää: Jos jotain liikkuu, niin sitä saa vapaasti ampua. Nyt on korkea aika saada Collateral Damage peleihin. Esimerkiksi kaupunkitaistelut ilman siviilintynkää pitää kieltää, paitsi jos asia nokkelasti juonessa selitetään.
Siviileitä käytettiin erikoisen onnistuneesti peleissä SWAT 3 ja SWAT 4, samoin Novalogicin Black Hawk Downissa siviilit haittasivat sotatoiminta. Operation Flashpointissa siviilit olivat mahdollisia mutta harvinaisia.
Siviileitä ei todellakaan tarvitse olla Dead Risingin kaltaisia laumoja vellomassa kaduilla, jo muutama hyvin sijoitettu sivullinen loisi tunnelmaa.
Kun Advanced Warfighterissä joku paikallinen joskus kurkkaisi ikkunasta, se selittäisi, miksei Aaveryhmä kylmästi potki ovia sisään ja koukkaa vihujen selustaan talojen läpi. Satunnaiset kaduilla hortoilevat siviilit, hätätilan varjolla kauppoja ryöstävä roskaväki, äidistään eksynyt lapsi, kaikki tällainen loisi oikeaa tunnelmaa ja vaikeuttaisi rutiinilla sujuva vihollisdeletointia. Kiviä nakkelevat murrosikäiset jolpit loisivat luovat mielenkiintoisen moraalisen ongelman: lyijyä vai puhuttelu?
Paina fireä ampuaksesi kiväärillä
Aikoinaan militääriräiskeen perustunnusmerkkejä oli iso pelialue. Siinä kelpasi ihan itse vähän suunnitella, miten homman hoitaa.
Siis itse! Eihän se käy! Pelaaja pitää taluttaa pelin läpi, huolellisesti selittäen kaikki, ettei joudu itse keksimään mitään. Mitä jos hienot skriptatut tapahtumat jäävät näkemättä?
Putket ohjaavat pelaajaa tekijän haluamalla tavalla haasteesta (skriptatusta kohteesta) toiseen. Jos peli on taidolla tehty kummitusjuna, mikäs siinä, mutta militääriräiskinnässä ainoa sallittu putki on se, joka räkii kokovaippaluoteja.
Avonaiset kentät eivät tietenkään ole harvinaisuus, nimittäin PC-peleissä. Jo Novalogicin muinaisissa Delta Forceissa maasto oli auki kuin minä ennen palkkapäivää. Miksei konsoleissa? Tunnettu japanilainen pelisuunnitelija Ogami Itto (Road to Hell, Samurai Cub ja Die, Retsudo, Die) on kommentoinut, että konsolipelaajat eivät pidä isoista avonaisista kentistä, koska niihin eksyy.
Se tuskin on totta. Kyllä pelaajilla on tarvittavat taidot avomaaston hallintaan. No, ehkä pelaajilla on mitä vaaditaan, mutta koneilla ei: Laakea avomaasto vaatii koneelta muistia. Suuressa viisaudessaan konsolinsuunnittelijanerot ovat sitä mieltä, että Xbox360:lle riittää 512 megaa näytönohjaimen kanssa jaettua muistia, PS3:lle nihkeät 256 megaa. Vaikkei koneissa ole Windowsia resursseja syömässä, se on silti niin vähän, että putkista tuskin ihan heti päästään eroon. Xboxin Flashpoint oli kyllä uljas yritys.
Missä Messias?
No niin, siinä on tyhmille pelinsuunnittelijoille vähän osviittaa. Nyt kun he tietävät mitä tehdä, mikä on todennäköisyys, että taktiset räiskinnät saavat uuden messiaan lähiaikoina?
Voi tulla vähän pitkä odotus. On kolme ehdokasta, kaikki enemmän tai vähemmän heikkoja. Codemastersin Operation Flashpoint 2 on täysi arvoitus, joka mahdollisesti pyrkii olemaan esikuvansa henkinen. Steel Beasts Pron näkemystä jalkaväestä kuulemma kohennetaan ja kunnolla, mutta vaikka se ei olisi huhu, aikaa kuluu varmasti ja kauan. Melkein pistäisin chippini Bohemian hieromalle Armed Assault 2:lle, mutta en silti pidätä henkeäni.
Happotesti
Kun maailma on parannettu, on hyvä rentoutua rattoisan tositapahtumiin pohjautuvan sotaelokuvan kanssa, joka eroaa pelisodasta kuin yö päivästä.
Tai eroaisi, jollen olisi valinnut Ridley Scottin kestoklassikkoa "Black Hawk Down". Sehän on kuin pelistä filmattu elokuva, jopa värimaailma toi mieleen Advanced Warfighterin.
Black Hawk Down on putkijuoksu. Check. Kaduilla ei ole siviileitä paitsi taistelijoina. Check. Kaikki kujat, sun muut oleelliset reitit on tukittu. Check. Vastustaja käyttäytyy kuin tekoälyn ohjaamana, eli ampuu huonosti ja pysyy joko paikallaan tai käy päälle vailla huolta omasta terveydestä. Check.
Mä otan mun takin.
