Banner Saga – Viking Linen matkassa

Kaikki sen tietävät, että viikingit ovat sotureista mahtavimpia. Heitä eivät päihitä edes kyborgininjat tai poliitikot.

Ennen kuin Kickstarter täyttyi peliprojekteista, viikinkiaiheinen roolistrategia Banner Saga onnistui keräämään pelkillä lupauksilla ja parilla nätillä kuvalla mukavan 700 000 dollarin potin. Itse olisin niillä rahoilla ostanut mammuttitankin, mutta tekijät käyttivät ne pelinsä kehitystyöhön. Tuollainen rehellisyys saa minut herkistymään, vaikka tyhmää se onkin. Mikä yllättävintä, valmis peli jopa muistuttaa alkuperäisiä suunnitelmia.

Graafikot ovat luoneet jotain nostalgiamaisen nättiä. Banner Sagaa voisi luulla Disneyn kauan kadonneeksi piirrosleffaksi, joka on vasta nyt löytynyt pölyisen ullakon nurkasta. Se tuo mieleen ne ajat, kun pienenä poikana kulutin kaikki VHS-piirrettyni puhki. Hitsi, olinpas minä nolo lapsi. Edelleenkin tykkään tällaisesta grafiikkatyylistä. Banner Sagaan se sopii oikein mainiosti, eikä edes tee siitä lapsellisen näköistä.

Totta vai tarua?

Tarina ei sijoitu Vikings-sarjasta tutun Tanskan vuonoihin ja vuoristoon, vaan mystiselle mantereelle toisessa universumissa. Se on vähän kuin oma Pohjolamme, mutta paljon vaarallisempi. Sitä kansoittavat urheiden viikinkien lisäksi varlit, sarvipäiset jättiläiset, jotka ovat hiljattain solmineet liiton ihmisten kanssa yhteistä uhkaa vastaan. Tämä uhka on muinaisten kivihirviöiden rotu, joka jälleen yrittää hävittää maasta kaiken elollisen. Alkuasetelma ei siis ole ihan perinteistä skandinaavista mytologiaa.

Juonta kuljetetaan useiden eri hahmojen näkövinkkelistä. Ensin hypätään jättiläisten retkikunnan kyytiin ja kerätään kuninkaalle verorahoja. Se ei suju ongelmitta, ja pian jo taistellaan kivihirviöitä ja muita rettelöitsijöitä vastaan. Seuraavaksi siirrytään ihmisten leiriin, josta metsästäjä Rook tyttärensä kanssa etsii turvapaikkaa itselleen ja seuralaisilleen. Alkupuolella tarina on vielä ponneton ja osittain sekavakin, mutta muuttuu keskivaiheilla  paljon paremmaksi. Silloin tapahtumia piristetään kiitettävän usein juonenkäänteillä, joihin pääsee itse vaikuttamaan.

Viikkoja kestäneen vaelluksen jälkeen retkikunta näkee vihdoin asutusta.

Viking of Dragon Pass

Sekä ihmisten että jättiläisten ryhmittymät kulkevat paikasta toiseen pitkässä karavaaniletkassa. Loppua kohti se kasvaa todella suureksi, kun värvää mukaansa kaikki halukkaat talonpojat ja sotilaat. Mutta porukan kasvaessa ruuantarve lisääntyy.  Lisää ruokaa ja tarvikkeita voi toki ostaa, mutta vain matkan varrella olevista kylistä, joita ei ole kovinkaan monta.

Karavaani rullaa automaattisesti eteenpäin kohti ennalta määrättyä päämäärää, joten reitiltä ei voi poiketa lähibaariin nyhtöpossulle ja simasarvelle.  On tyhmää, etten pääse vapaasti tutkimaan kaikkia niitä kartan mielenkiintoiselta kuulostavia kohteita, joista nyt näkee vain murto-osan. Ehkä ne säästetään jatko-episodeja varten.

Matkanteon aikana kohdataan monenmoisia vastoinkäymisiä, joista suuri osa selvitetään puhumalla tai älyä käyttämällä. Nämä probleemat esitetään lyhyiden tekstiseikkailujen muodossa, ja  ne sisältävät kinkkisiä monivalintakysymyksiä vähän samaan tyyliin kuin kulttipeli King of Dragon Passissa. Esimerkkinä mainittakoon oman kansan keskuudessa tapahtunut paha riitatilanne, joka on yritettävä ratkoa mahdollisimman sopuisasti, muuten joku suuttuu ja pahasti. Pahimmassa tapauksessa väärät valinnat johtavat yhden seuralaisen kuolemaan, kuten itselleni kävi heti alussa. Se johtui täysin vaihtoehtojen epäselvyydestä, eikä omasta epäpätevyydestäni!

Ruumiiden määrästä päätellen taistelu on kohta ohitse.

Valhalla odottaa

Viikingit eivät ole rauhanmiehiä, vaan miehuus ansaitaan kilpimuurissa. Taistelukentällä oman kylän urhot saavat tilaisuuden ansaita paikkansa Valhallan maineikkaissa bileissä. Porukan jäsenet eivät onneksi ole geneerisiä perussotilaita, vaan  jokaisella on oma nimensä ja paikkansa tarinassa. Varmaan juuri siksi kiinnyinkin heihin nopeasti. Joka ukolla (ja akalla) on luonnollisesti nippu ominaispiirteitä, jotka erottavat ne toisistaan. Niistä tärkein on vahvuus, jonka määrää omien iskujen tehokkuuden. Se on myös terveyden mittari, joten haavoittuessaan hahmot menettävät vahvuuttaan ja tekevät sen takia vähemmän  vahinkoa. Se on hieno oivallus, koska minua on aina pänninyt se, miten henkihieveriin hakatut tyypit ovat edelleen vaarallisia vastuksia.

Kamppailut hoidetaan sillä ainoalla oikealla tavalla eli vuoropohjaisesti, joten yhden ukkelin liikkuessa muut pysyvät kiltisti paikallaan ja odottavat vuoroaan. Oman vuoron koittaessa liikutaan ensin sopiviin asemiin ja sen jälkeen käytetään joko tylsää ja tavallista  peruslyöntiä tai paljon villimpää erikoiskykyä. Peruslyöntien käyttämisessä on omat pikku niksinsä, sillä ne on mahdollista suunnata joko panssariin tai suoraan iholle. Yleensä on järkevintä rikkoa ensin panssari ja vasta sen jälkeen vähentää terveyttä, koska muuten iskuilla ei ole juuri mitään vaikutusta. Erikoiskyvyt eivät yksinään ratkaise koko taistelun lopputulosta, mutta niistä on paljon apua. Oma suosikkini on jousineito Yrsan kyky sytyttää pienehkö alue liekkeihin tulinuolilla.

Onnistuneista taisteluista tilille ropisee mainepisteitä, joita käytetään sankareiden kokemustasojen nostamiseen. Niillä myös hankitaan täydennystä karavaanin ruokavarastoon ja ostetaan hyödyllisiä esineitä, joista irtoaa pieniä bonuksia. Häviöistä ei kerry paljon pisteitä, mutteivät ne myöskään johda pelättyyn game over -ruutuun. Vain tarinan kannalta oleelliset kamppailut pitää voittaa, jotta pääsee eteenpäin.

Pidin kovasti Banner Sagan taisteluista, koska ne ovat sekä näyttävän näköisiä että taktisesti haastavia. Miinusta annan siitä, että loppua kohden ne toistavat itseään liikaa, syynä yksinkertaisesti kenttien ja vastustajien vähäinen lukumäärä. Ei kukaan jaksa hakata samoja monsuja samassa lumimaisemassa kymmentä kertaa putkeen. Yhdeksän kertaa kyllä menee.

Leirissä pääsee juttelemaan lämpimiä matkakumppaniensa kanssa.

Saagan alku vai loppu?

Sotalippusaaga näyttää ja kuulostaa eeppiseltä, mutta pituudeltaan se on tavanomainen, läpipeluu kestää vain reilut kymmenisen  tuntia. Onneksi peli kestää ainakin yhden uusintakierroksen, jonka aikana voi yrittää ratkoa ongelmat erilailla ja kokeilla muita ryhmäkokoonpanoja. Yksinpelin rinnalla on suht pätevä moninpeli, joka itse asiassa julkaistiin jo viime vuonna ilmaisena etukäteismaistiaisena. Siksi sen suosio on jo ehtinyt hiipua, mutta kyllä peliseuraa siihenkin löytää pienen odottelun jälkeen. Moninpelissä kasataan ryhmä verenhimoisia viikinkejä ja mitellään toisia pelaajia vastaan vuoropohjaisesti.

Itselläni oli kovat odotukset Banner Sagan suhteen, koska jo ensisilmäyksellä ihastuin  sen visuaaliseen tyyliin niin kuin silloin ekalla luokalla edessä istuvaan tyttöön. Harmikseni jouduin vähän pettymään, sillä eihän se kyseessä ollutkaan täydellinen thor-peli! Kyllä näilläkin ansioilla pääsee jo aika lähelle Valhallaa.

Nyt jään odottamaan (sitä melko varmasti ilmestyvää) jatko-osaa, joka toivottavasti sisältää vaihtelevampia taisteluita ja enemmän vapautta.

 

PC

Stoic Studeo

Versio: 1.0

Minimi: 1.8 Ghz, 2 Gt RAM, 128 Mt näytönohjain

Testattu: AMD Phenom II X4 940 3.0 Ghz, 4Gt muistia, Geforce GTX 660 Ti

Ikäsuositus: 12

Muuta: Ostettavissa Steamista noin 23 eurolla

85