Arvosteltu: PC, PS4

Saatavilla: PS3, Xbox 360, Xbox One

Ruotsin suurin sotasaavutus

Taistelukentällä ei tunneta armoa: siellä pahin vihollinen on oma edeltäjä.

Vanhan vitsin mukaan maailman ohuin kirja on ”Ruotsin sotasaavutukset”. Nykyään pilkattu teos täyttyy hyvää vauhtia tukholmalaisen DICEn Battlefield-nettiräiskintäpeleistä.

Lento- ja ajoneuvosimulaattoreiden piirissä herättiin 1990-luvulla haaveilemaan elektronisesta taistelukentästä. Sillä tarkoitettiin kaikille simulaattoripeleille yhteistä verkkopeliä, jossa hävittäjät ilmassa, tankit pellolla ja partioveneet rannoilla olisivat kaikki ihmispelaajien kontrolloimia.

Simufirmojen pähkäillessä kuningasideansa teknistä toteutusta Amigan flipperipeleillä kunnostautunut DICE iski takavasemmalta ja yllätti koko pelaavan maailman Battlefield 1942:lla. Siinä missä vanhan koulukunnan simudevaajat rakensivat elektronista taistelukenttää kuin Iisakin kirkkoa, pikkutarkan simuloinnin ehdoilla ja yksi sotakone kerrallaan, DICE oikoi mutkat suoriksi ja tuuttasi kaikki aselajit samaan peliin.

Battlefieldissa ei ollut simulaatiota kuin nimeksi, mutta elektronista taistelukenttää sitten senkin edestä. 64 pelaajan taistelu tankeilla, lentokoneilla, sotalaivoilla ja jalkaväen aseilla vastasi tietokonepelien mittapuulla suunnilleen uskonnollista kokemusta. Eikä Battlefieldin tenho ole hälvennyt kymmenessä vuodessa rahtuakaan.

Metamorfoosi

Suuren mittakaavan taistelut ovat temppu, josta Battlefieldit ovat läpi sarjan historian suoriutuneet liehuvin lipuin. Räiskintäpeleinä tai kevyinä ajoneuvosimulaatioina arvioituna niitä ei ole voinut pitää kuin korkeintaan keskinkertaisina. Terävintä pelattavuutta löytää ihan muista peleistä.

Vasta Battlefield 3 pakotti minut tarkistamaan käsityksiäni. DICE onnistui jotenkin maagisesti muovaamaan pelkällä pelimoottorin vaihdoksella Frankensteinin räiskintähirviöstään fps-tanssiaisten kuningattaren. Olin erityisen lääpälläni uudistuneeseen jalkaväen toimintaan. Aluskasvillisuuden seassa ryömivät ja esteiden yli kapuavat sotilaat liikkuivat luontevammin kuin yhdessäkään näkemässäni räiskintäpelissä. Innostuin kolmosessa tetsaamisesta niin paljon, että ajoneuvoja lähestyin vain kiinnittääkseni niihin kasapanoksia.

Battlefield 3:ssa oli kaikkea sopivasti muttei liikaa: realismia, taktiikkaa, mittakaavaa ja sotaleluja. Mikä tärkeintä, toiminta oli kutkuttavan letaalia, erityisesti kovien jätkien hardcore-servereillä. Edeltävissä Bäföissä minua riepoi suunnattomasti, että viholliseen oli tyhjennettävä koko makasiini ennen näkyvää vaikutusta.

Ihmekös sitten, että Battlefield 3 kolisi ja kovaa. Elämäni oli kuukausien ajan pelkkää helan går sjung battlefieldfrallan lallan lej´ta. Samaisesta syystä huomasin potevani Battlefield 4:n kohdalla mahdottomien ennakko-odotusten tuskaa.

Sotamiehet rannalla

Jatko-osia ei kutsuttaisi jatko-osiksi, elleivät ne muistuttaisi edeltäjiään. Silti Battlefield 4 tuntuu suorastaan liian tutulta ja turvalliselta. Se ei seiso omilla jaloillaan, vaan niin tukevasti Battlefield 3:n harteilla, että osuvampi nimi olisi Battlefield 3.5. Frostbite-pelimoottori on piirun verran komeampi, pelisäännöt hiotumpia ja kartat kokonaan uusia, samoin iso osa aseista ja ajoneuvoista. Yleisfiilis on silti ehtaa Bäfä-kolmosta.

Myönnän edustavani puhdasta kaksinaismoralismia. Call of Duty kopioi itseään vielä räikeämmin, sillä sarjan osia ilmestyy joka vuosi. Ratkaiseva ero on kuitenkin siinä, että DICElta ja Battlefieldilta jotenkin odotin enemmän kuin pelkkää vanhan pelin pintapuolista viilaamista.

Muutoksista näkyvin on merivoimien vahvistaminen. Siinä missä Battlefield 3:ssa vesistöjen ylittäminen oli lähinnä satunnainen ohjelmanumero, nelkussa laineet liplattavat ja perämoottorit pärisevät vähän yhdessä jos toisessa kentässä.

Missä on vettä, siellä on tykkiveneitä. Ne ovat Battlefieldin mittakaavassa oikeita helvetinkoneita, jotka syytävät kuolemaa kaikkiin ilmansuuntiin kipparin hallitsemalla kansitykillä ja kahdella sivuampuja-minigunilla. Aseistetut joukkojenkuljetusveneet eivät ole läheskään yhtä pelottavia, mutta riittävät nekin pilaamaan satunnaisen uimarin päivän.

Pienestä saariryhmästä koostuva Paracel Storm -kenttä olisi muuten saattanut jäädä pelkäksi klassisen Wake Islandin toisinnoksi, mutta veneet onnistuvat panemaan pakan täysin sekaisin. Rannalla kämppäävät suolataan surutta, eivätkä helikopteritkaan saa partioveneiden pelossa pörrätä kovin vapautuneesti.

Ensimmäisellä pelikerralla tuijotin monttu auki, kun Paracel Stormissa puhkesi kesken kaiken trooppinen myrsky, joka nostaa merelle valtavia aaltoja. Se on Battlefield 4:n uuden levelution-konseptin hedelmiä. Levelutionilla tarkoitetaan pieniä ja suuria ylläreitä, jotka muuttavat kenttien luonnetta.

Levelution-efekteistä dramaattisin koetaan Flood Zone -kentässä, jossa pelialuetta reunustavan padon räjäyttäminen huuhtoo kadut ja rakennusten pohjakerrokset veden alle. Sitä kakkua ei sitten syömättömäksi saa, sillä vesi on valloillaan kentän aikarajan umpeutumiseen asti.

Levelutionin ansiosta taistelukentistä saadaan ainakin visuaalisesti mielenkiintoisen näköisiä, mutta kovin dynaamisiksi mullistuksia ei voi kehua. Myrskyt, tulvat ja sortuvat maamerkit toistuvat jokaisella pelikerralla samanlaisina.

Älyllistä sinkohippaa

Kenttiä on Battlefield 4:ssä vain kymmenen, eikä niissä sentään kaikissa veneillä. Puhtaista sisämaakentistä Golmud Railwaylla lienee parhaat mahdollisuudet nousta Caspian Borderin kaltaiseksi kestosuosikiksi. Siinä riittää kumpuilevaa nummimaisemaa tankkitaisteluiden näyttämöksi ja pieniä kyliä jalkamiesten väijypaikoiksi.

Battlefield 4 onnistuu jossain määrin kaventamaan ajoneuvojen ylivoimaa jalkaväkeen nähden, sillä vaunuaseiden ammusvarannot eivät enää ole rajattomia. Laukauksensa tuhlanneen vaunun on lähes pakko perääntyä odottamaan ammustäydennyksiä.

Samaan aikaan sinkomiehet edustavat tankkimiehistöille entistä suurempaa vaaraa, sillä osumat takapanssariin tai katolle lasketaan kriittiseksi vaurioksi, joka vie vaunulta toimintakyvyn. Yhtään pöllömpi muutos ei ole sekään, että olalta laukaistaviin aseisiin on viimein saatu kunnollista varianssia. Esimerkiksi jenkkien SMAW ja itäblokin RPG-7 eivät ole enää identtisiä aseita, vaan valinta tehdään ensiksi mainitun vakaan lentoradan ja jälkimmäisen suuremman vahinkoarvon väliltä.

Varianssia todistetaan toisaalta myös itse hahmoluokissa, sillä luokkarajat eivät ole enää yhtä jäykkiä kuin Battlefield 3:ssa. Olin erityisen tohkeissani suosikkiasekategoriani eli tarkkuuskiväärien avautumisesta kaikkien hahmoluokkien käyttöön. Rynnäkkökivääreistä typistetyt karbiinit ovat niin ikään pelin uusia yleisaseita.

Aseiden kustomoinnissa Battlefield-pelit ovat aina laahanneet Call of Dutyn perässä, eikä Battlefield 4 onnistu kuromaan etumatkaa umpeen. Battlefield 4:n tähtäimissä on silti kivoja ideoita, kuten mahdollisuus asentaa aseisiin viistot rautatähtäimet kiikarin viereen. Viistosti tähtäämällä (pelkkä napinpainallus) pitkä kiikarikiväärikin kelpaa improvisoiduksi lähitaisteluaseeksi.

Aseistakieltäytyjien ei tarvitse liata käsiään lainkaan, sillä he voivat vetäytyä karttanäkymään ja omaksua komentajan roolin. On puhtaasti pelaajien yhteistyöhalukkuudesta kiinni, kuinka vakavasti komentajalta satelevia käskyjä noudatetaan. Itse jätin käskyt omaan arvoonsa – ”Kiitos ehdotuksesta, komentaja, mutta minä menen nyt tänne!”

Käskytyksen ohella komentaja voi auttaa omiaan väliaikaisilla taistelubonuksilla, paljastamalla vihollisten sijainteja vakoilulennokeilla ja pudottamalla varustetäydennyksiä. Kun kaikki muu pettää, komentaja voi turvautua harvakseltaan laukaistavaan risteilyohjukseen.

Näennäisestä vallantunteesta huolimatta minun on vaikea nähdä itseäni tuijottamassa pelkkää komentajan karttaruutua, samalla kun muut pelaajat pitävät hauskaa kentällä. Ja kuten todettua, itse en ainakaan minkään random-jäbän jakelemia käskyjä noudata, en vaikka niistä saisi lisäpisteitä. Komentaja lienee enemmän kädenojennus klaanipelaajille kuin meille tavallisille kuolevaisille. Kädenojennusta tarvitaan, sillä DICE on jättänyt jostain käsittämättömästä syystä Platoon-tuen pois Battlefield 4:stä. Platoonit eli Battlefieldin klaanit aiotaan implementoida peliin vasta vuodenvaihteen jälkeen.

Varastettuja frageja

Unohtuneet plutoonat ovat raskas töppi, mutta muuten DICEn elektronista taistelukenttää viedään nelkussa oikeaan suuntaan. Battlefield 3 oli upea peli, mutta ei täydellinen. Ärsytyksen aiheet saattoivat olla pieniä, mutta mitä enemmän peliä pelasi, sitä enemmän ne myös häiritsivät.

Spawnaaminen suoraan tukikohdassa odottaviin vapaisiin ajoneuvoihin, avustettujen fragien kirjaaminen oikeiksi frageiksi ja lippua vartioiville pelaajille kertyvät tiimipeluupisteet voivat kuulostaa merkityksettömältä hienosäätämiseltä, mutta ne tekevät ainakin omasta pelaamisestani paljon nautittavampaa. Ei enää hölmöä kilpajuoksua tukikohdan viimeiseen tankkiin.

Battlefield 4 pakottaa intoilemaan pikkuasioista, sillä suurempia uudistuksia siitä ei löydä hakemallakaan. Edes uusi Frostbite-pelimoottori ei niin säväytä, sillä graafiset paukut on haaskattu pinnalliseen silmäkarkkiin. Ympäristöjen tuhoutuminen ei ole edelleenkään erityisen dynaamista, vaan se on rajattu ennalta määriteltyihin paikkoihin. Kaatuvat aidat, murenevat seinät ja kranaattitulesta romahtavat mökit ovat tietysti parempi kuin ei mitään, mutta vastaava taso ympäristön tuhonnassa saavutettiin jo Battlefield 3:ssa.

Battlefield 4:n uusista pelimuodoista kymmenen pelaajan Defuse on suora laina Counter-Strikesta, ja mielestäni hieman väärään peliin poimittu. Obliterationissa on vähän enemmän yritystä. Siinä kummallakin joukkueella on kolme puolustettavaa kohdetta, jotka vastapuoli yrittää tuhota kentän keskelle ilmestyvällä pommilaukulla. Obliteration-matsit eivät tosin toimi mihinkään suuntaan, jos puolustaminen on yksittäisten tiimipelaajien harteilla. Erikoisuuden tavoittelijat erikseen, mutta suurimmalle osalle pelaajista Battlefield 4 lienee pelkkää Conquestia ja Rushia.

Status: kaatunut

Lehden painoaikataulusta johtuen arvosteluni perustuu Tukholmassa järjestettyyn kolmipäiväiseen ennakkopressiin ja sitä seuranneeseen kokeiluluonteiseen palloiluun puolityhjillä servereillä. Lehdistölle järjestetyissä ihanneolosuhteissa (huippukoneet ja lähiverkko) PC:n Battlefield 4 toimi kaikin puolin moitteettomasti. Antamani arvosana perustuu siis olettamukseen, että tekniikka pelaa yhtä hyvin myös julkaisun jälkeen. Kotikoneellani jäin jo miettimään, että olisiko aika vaihtaa pari vuotta vanha ja pelin laitteistosuosituksen alittava GTX 560 -näytönohjain parempaan.

Tukholmassa ehdin myös kokeilla yhden päivän ajan pelin PlayStation 4 -versiota. Sen osalta kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, sillä konsolikoodi osoittautui hävyttömän epästabiiliksi. Pahimmillaan jouduin resetoimaan konsolin joka kerta, kun kartta vaihtui. Battlefield 4 on yksi PlayStation 4:n lanseerauspeleistä, joten DICElla lienee täysi työ korjata koodin kuprut.

Kaatuilu oli pirun sääli, sillä muuten minulla olisi pelkästään hyvää sanottavaa Battlefield 4:stä seuraavan sukupolven konsoleilla. PlayStation 4:llä pelikokemus on olennaisilta osin täysin PC-tasoa, 64 pelaajan matseja myöten. Vanhoilla konsoleilla Battlefield 4 on raskaasti vesitettyä 24 pelaajaan  kahakointia. PS4-BF4:n ainoa kauneusvirhe on Full-HD:ta matalammasta natiiviresoluutiosta ylösskaalattu grafiikka. Se on hinta tasaisen korkeasta ruudunpäivitysnopeudesta. Mistään häiritsevästä epätarkkuudesta en puhuisi, mutta PC-versiota pelattuaan eron kyllä huomaa.

Pelin paras versio on kiistatta PC, mutta kaatuilun korjaantuessa Battlefield 4:ää uskaltaa suositella lämpimästi myös seuraavan sukupolven konsoleille. Vanhoilla konsoleilla pelikokemus on auttamatta B-luokkaa. Mitä aiemmin vihjailemaani pettymykseen tulee, niin sitähän Battlefield 4 tosiasiallisesti on. Pettymys, josta en pysty pitämään näppejäni erossa. Pelkkä moninpelin uramoodin hakkaaminen ja uusien aseiden avaaminen pitänee minut tyytyväisenä vähintään kuukausia.

Hyvin pelattu, DICE, hyvin pelattu.

 

Tuomas Honkala

Viiden tunnin sota

Battlefield 4:n yksinpelikampanja on kiinalainen juttu. Uudistusmielisen presidentin salamurha ajaa kansan kaduille ja nostaa kenraalit valtaan. Sotilasvallankaappaus saa viimeisen sinettinsä, kun syy kiinalaisten rakastaman poliitikon kuolemasta vieritetään amerikkalaisten niskoille. Kansalliskiihkon siemenistä versoo uusi maailmansota.

Alku on kaikin puolin lupaava. Ensimmäiset kolme tehtävää ovat rakenteeltaan jännittäviä ja visuaalisesti huippuluokkaa. Päähenkilöt ovat pelkkiä rattaita amerikkalaisen tukialusosaston koneistossa, mutta tietoisuus sodan vääjäämättömyydestä saa panokset tuntumaan kovilta. Shangaissa Tombstone-joukkueen tehtävä on evakuoida amerikkalaisdiplomaatteja tekemättä itsestään numeroa. Voimankäytön kieltävät ohjeet vaativat hieman soveltamista, sillä kohdealue kuhisee kiinalaisia erikoisjoukkoja.

Pari tehtävää myöhemmin, kun kakka on jo iskenyt tuulettimeen, kampanja on pahemmissa vaikeuksissa kuin Tombstone-joukkue itse. Fokus hukkuu täysin, kun elämää suurempi konflikti pyyhkäistään taka-alalle ja juoni keskittyy lähinnä Tombstone-ukkojen yrityksiin palata takaisin rakkaalle tukialukselleen.

Koko sota pannaan lopussa niin äkkityhmällä verukkeella pakettiin, että en ollut uskoa lopputekstejä todeksi. Sillä hetkellä luulin saavuttaneeni vasta pelin puolivälin.

Viisituntisessa kampanjassa on jotain mätää. Ihan kuin käsikirjoituksesta olisi karsittu aikataulu- tai budjettipaineissa merkittäviä selittäviä osioita pois.

Hutilointiin viittaisi sekin, että tehtävien laatu notkahtaa alun jälkeen merkittävästi. Parhaimmillaan yksinpeli-Battlefield on erinomaista settiä, kun pelaaja sijoitetaan avoimiin taisteluasetelmiin kiinteälukuista vihollista vastaan ja ainoa tie eteenpäin on improvisaatio. Valitettavan usein kampanja taantuu pelkäksi rännissä ravaamiseksi. Skriptaus on kaikkea muuta kuin korkealuokkaista, kun eteneminen voi olla yhden missatun vihollisen tappamisesta kiinni. Tekoälytovereiden äkilliset taistelukyvyttömyyden puuskat eivät nekään ilahduta, kun vihollisia lasketaan tuon tuosta kiertämään pelaajan sivustaan.

Nelkun kampanjassa on silti paljon enemmän tunnetta kuin kolmosen kaikin puolin valjussa yksinpelissä. Molempien suurimpana syntinä oli liiallinen Call of Dutyn apinointi. Se on erikoisala, jonka voisi jättää suosiolla Call of Dutyille itselleen.

Ylimääräiset kehut Battlefield 4 ansaitsee 80-lukulaista syntikkasaundia mukailevasta soundtrackistaan. Ja Bonnie Tylerista.

 

Tuomas Honkala