Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS3, PS4 Xbox 360, Xbox One
Visceral Games/DICE/EA Games
Testattu: Intel i7 2600, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 760 2 Gt videomuistia
Intel i7 2600, Nvidia GTX 560 1024 MB, 8 GB keskusmuistia
Minimi: Windows Vista, Intel Core i3 2,4 GHz, 4 Gt keskusmuistia, Radeon HD 5770/Nvidia GTX 260 1 Gt videomuistia
Suositus: Windows 8, AMD 6-core/Intel 4-core, 8 Gt keskusmuistia, Radeon R9 290/Nvidia GTX 760 3 Gt videomuistia
Moninpeli: 2–64 pelaajaa (PC)
Ikäraja: 18
Battlefieldin Hardlinen suurin taistelu on taistelu pelaajien sydämistä ja mielistä.
Visceral Gamesin Battlefield Hardline ei syntynyt onnellisten tähtien alla. Viime kesän epäonnistunut betatesti viritti kohdeyleisön jo kuukausia etuajassa negatiiviselle aaltopituudelle. Kuten jokainen Battlefieldistä perillä oleva tietää, Battlefield Hardlinen ympärillä velloneessa negailussa on kyse paljon isommasta asiasta kuin yhdestä juosten kustusta moninpelitestistä.
Battlefield 4 tahrasi peruuttamattomalla tavalla pelisarjan brändiä. Ei siksi, että peli olisi ollut huono, vaan siksi, että se alensi Battlefieldin pc-pelaamisen kuningassarjasta kyynisten vuosipäivitysten kategoriaan. Battlefield Hardlinea on mahdoton valkopestä freesin erilaiseksi rosvojen ja poliisien Battlefieldiksi, sillä se todistaa jo pelkällä olemassaolollaan vuosipäivitysimagon oikeaksi.
Vaikka nuivuus Battlefield Hardlinea kohtaan on täysin ymmärrettävää, sitä en oikein suostu ymmärtämään, miten pelin käyttäjäkeskiarvo Metacriticissa voi olla 4,0/10. Sehän on vähemmän kuin täysin unettavalla Evolvella!
Poliisi sanoo wuup-wuup
En haluaisi kuulostaa paholaisen asianajajalta, mutta haluan aloittaa Hardline-kritiikkini lämpimillä kehuilla. Miamilaisista huumepoliiseista kertova kampanja on ylivoimaisesti parasta yksinpelaamista, mitä Battlefield-sarjassa on nähty. Pidin erityisesti kampanjan alkupuoliskosta, jossa hyödynnetään kaikki mahdolliset kliseet amerikkalaisista poliisisarjoista. Jaksoja varten on purkitettu jopa tv-sarjamaisuutta korostavia ”tapahtui viime kerralla” -vinjettejä, joita esitetään aina kun pelin käynnistää uudelleen.
Edellisnumeron ennakkojutussani valittelin, että Battlefield: Hardlinen moninpeliä ei oikein tunnistanut poliisitoiminnaksi, kun poliisit suhtautuvat kriminaaleihin kuin vihollistaistelijoihin. Olin vähintäänkin yllättynyt huomatessani, että yksinpeli huomioi juuri sen seikan, jota kritisoin.
Battlefield: Hardline on räiskintäpeliksi naamioitua hiiviskelyä. Hiipimällä riittävän lähelle ja karjaisemalla lain nimessä, roistot nostavat kuin nostavatkin kätensä ylös. Kunhan mahdolliset rikoskumppanit pidetään tähtäimessä, pelaaja voi lähestyä ja lyödä roiston rautoihin. Pidätysmekanismi on pirun simppeli, mutta silti se on radikaali muutos räiskintäpelien normiin.
Mikään ei estä pelaajaa ampumasta kaikkea mikä liikkuu, mutta pidätysmekanismilla ja pidätyksiin kytketyillä varustepalkinnoilla Battlefield Hardline kannustaa pidättyväisyyteen. Taistelun keskellä viholliset pysyvät vihollisina, eivätkä enää antaudu, mutta on täysin pelaajan käsissä, pääseekö tilanne eskaloitumaan laukaustenvaihdoksi.
Kivan pidätysmekanismin vastapainoksi tekoäly tekee hartiavoimin töitä saattaakseen koko oikeusjärjestelmän naurunalaiseksi. Rosmo voi olla halutessaan tyhmä kuin saapas, sokea kuin lepakko ja kuuro kuin puuro. Tyhmyyttä edustaa loputon mielenkiinto iloisesti kilahtavia hylsyjä kohtaan, joita pelaaja voi nakella houkuttimiksi. Sokeutta taas se, että mukana seuraavaa ja usein täysin varomattomasti säntäilevää poliisiparia ei koskaan noteerata uhaksi tai aiheeksi hälytykseen. Kuurous ilmenee pidätyksiä tehdessä, kun selin olevaa roistoa ei voisi vähempää kiinnostaa mitä vieressä tapahtuu...
Pidätyksiin liittyvää tahatonta tilannekomiikkaa naureskelee aikansa, mutta tekoälyn aivottomuus on pidemmän päälle rasite. Tekoälyä vastaan aivan on liian helppo kehittää pomminvarma pidätysrutiini, johon roistot lankeavat joka kerta.
Rikosteknikkona Miamissa
Battlefield Hardlinen poliisi ei ole sentään pelkkä pidätysautomaatti, sillä sankarikytän on kaiveltava myös todistusaineistoa. Sopivilta vaikuttavat kohteet (läppärit, huumepaalit, epäilyttävät dokumentit) kuvannetaan CSI-tyylisellä ihmehärvelillä, jota toisaalta käytetään myös vihollisten merkkaamiseen kartalle. Jotta kotietsintä ei olisi täyttä hakuammuntaa, CSI-härvelin värinähälytys vinkkaa aina kun kannattaa katsoa ympärilleen.
Toisinaan putkijuoksu katkaistaan kohdilla, joissa hyödynnetään avointa kenttärakennetta. Useimmiten kyse on siitä, että pelaaja saa soluttautua omassa rauhassa jonkinlaiseen rikollispesään, kuten korealaismafian autoromuttamolle. Tai jos soluttautuminen ei nappaa, aina voi mennä sisään pyssyt laulaen. Jos ja kun hälytys laukeaa, paikalle lappaa väkeä kuin pipoa. Harmi, että nämä vapaamuotoiset kohtaukset ovat varsin lyhyitä.
Käsikirjoituksessa on omat valuvikansa. Alkupuoliskon katu-uskottavuus murenee, kun poliisityön tilalle keksitään salaliittoja ja mielipuolisia juonenkäänteitä. Ei minulla tylsää ollut, mutta lopussa tunsin pelaavani ihan eri peliä kuin alussa.
Komeasti toteutetuissa välinäytöksissä sentään tsempataan loppuun asti. Olemuksensa Hardlineen lainannut näyttelijä Benito Martinez on nappilöytö Miamin poliisilaitoksen kunnianhimoiseksi poliisipäälliköksi. Martinez on kuin kotonaan The Shield -sarjasta ammentavassa roolissaan.
Yksinpeli on nykyräiskintöjen mittapuulla ihan kohtuullisen pituinen, Veteran-vaikeusasteella noin kahdeksan tuntia. Erityistä uusintapeluuarvoa siinä ei ole.
Aina vain Conquestia
Moninpelinä Battlefield Hardline yrittää oikeuttaa itsensä peräti viidellä ennen näkemättömällä pelimuodolla. Niistä ainoastaan pankkiryöstömoodi Heist on sellainen, jota suostuisin pelaamaan muuten kuin peliarvostelijan rooliin pakotettuna.
Aikuisten oikeasti Heistissä ei ole mitään uutta. Se on käytännössä yhden suunnan lipunryöstöä, jossa poliisien joukkue yrittää estää roistoja karkaamasta arvotavaran kanssa. Jos pelaajamäärä kasvaa kovin suureksi, Heist-matsit tuppaavat muuttumaan melko sekaviksi, kun saalis on koko ajan matkalla jonnekin.
VIP-henkilön suojeluun ja yhteen elämään perustuva Blood Money on sekin periaatteessa kelvollinen, vaikkakaan se ei mielestäni sovellu ventovieraiden kanssa pelattavaksi. Jos VIP-pelaajaksi valikoituu ääliö, se tuhoaa mahdollisuudet koko joukkueelta. Blood Money pelataan kymmenen rundin putkena, joten ainakin mokat voi paikata uusintayrityksillä.
Koska idioottimainen autoralli Hotwiressa ei kiinnostanut minua yhtään, eikä Crosshairille ja Rescuelle näkynyt servereitä, huomasin pelaavani enemmän ja enemmän vanhaa tuttua Conquest-valloitusmoodia. Paria poikkeusta (The Block ja Bank Job) lukuun ottamatta Battlefield Hardlinen moninpelikentät ovat mitä mainioimpia Conquest-areenoita.
Tykästyin erityisesti Downtown-kentän kaupunkikeskustaan, jossa riittää paitsi pilvenpiirtäjien korkuisia korkeuseroja, myös katutason alle rakennettuja huoltokäytäviä ja parkkihalleja. Kerroksellisuudesta seuraa, että melkein jokaiselle valloituspisteelle löytyy moninkertaisesti vaihtoehtoisia sisäänkäyntejä. Poikkeuksen muodostaa keskuspilvenpiirtäjä, jonka yläkerroksiin on pakko ottaa hissi.
Koska Hardlinessa taistellaan roistoina ja poliiseina, ajoneuvovalikoima on jätetty tarkoituksellisen suppeaksi. Ajoneuvoista suurimman riesan muodostavat helikopterit, joita vastaan jalkamies on melko avuton. Jollain mustallamaijalla ja roistojen konekivääripakulla ei ole läheskään samanlaista pelotevaikutusta.
Kuten olen moneen kertaan Pelit-lehden sivuilla toitottanut, Battlefield on minusta hauskinta jalkaisin. Ei siis ihme, että tykästyin Battlefield: Hardlinen jalkaväkivoittoisuuteen. Jos taas Battlefield tarkoittaa sinulle tankkeja, lentokoneita ja raskasta aseistusta, et luultavasti saa Hardlinesta mitään irti.
Missä ovat pelaajat?
Edellisten Battlefieldien tapaan Hardline on sälyttänyt serverihakunsa ja pelitilastonsa nettiselaimelta tarkasteltavaan Battlelogiin. Se on teknisessä mielessä melko merkillinen ratkaisu, enkä lakkaa ihmettelemästä tapaa, jolla serverilistalla näkyvät serverit vaihtuvat melkein jokaisella uusintalatauksella.
Toinen ihmetyksen aihe on Battlelogista paljastuva pelaajapula. Viikko pelin julkaisupäivän jälkeen serverilistaus on täynnä tyhjiä palvelimia. Jos tykkää pelata täysiä 64 pelaajan matseja, valinnanvara jää välillä tosi niukaksi. Liikaan hifistelyyn (”suostun pelaamaan vain näitä kenttiä ja näillä asetuksilla”) ei ole varaa, jos mielii ylipäätään päästä pelaamaan.
Kun vastaanotto on näin laimeaa, tuntuu jokseenkin kornilta, että Battlefield Hardlinelle kaupitellaan samanlaista 50 euron Premium-kausikorttia kuin Battlefieldeille 3 ja 4. Jos pelaajamäärät eivät tästä enää kasva, maksulliset lisäosat pilkkovat serveripopulaation entistä pienempiin lokeroihin. Tietäen kuinka laimeaksi Battlefield 4:n Premium-satsi osoittautui, minun on vaikea perustella itselleni, miksi maksaisin lisäkentistä ainakaan etukäteen.
Toinen synkkä pilvi Battlefield Hardlinen yllä on jouluksi luvattu DICE:n Star Wars Battlefront. Kristallipalloni sanoo, että muiden Battlefieldien servereillä sirkat vain sirittävät, kun jengi siirtyy joukolla Tähtien sodan taistelukentille.
Battlefield: Hardline on silti mainettaan parempi bäfäytys. Parhaimpina hetkinään se on moninpeliräiskintänä ihan yhtä hauskaa kuin aikaisemmatkin Battlefieldit. Onhan siinä Battlefield 4 -toisinnon makua, mutta Hardlinen jalkaväkipainotus on ainakin omissa kirjoissani plussaa. Kestosuosikiksi Hardlinen ainekset tuskin riittävät, mutta kun nyt kerran olen aloittanut, niin eiköhän tätä ainakin seuraavaan muotiräiskintäpeliin asti tule mätettyä.
Battlefield 4 langettaa Battlefield Hardlinen ylle pitkän, pitkän varjon. Jos Hardlinea olisi mahdollista arvioida Battlefield-jatkumosta täysin irrallisena teoksena, se voisi ansaita merkittävästi korkeamman arvosanan.
Poliiseja vai sotilaita?
Battlefield Hardlinen osapuolia ei millään uskoisi poliiseiksi ja roistoiksi, sillä lainvalvonta on varsinkin moninpelin puolella täyttä sotaa. Sotilaallisuus näkyy myös aseistuksessa: konepistoolit, kranaatinheittimet ja suuren kaliiperin taistelukiväärit ovat ihan normikamaa.
Varusteet voivat tuntua suomalaisittain övereiltä, mutta amerikkalaisesta näkökulmasta katsoen niissä ei ole mitään ihmeellistä. Kuten New York Times kirjoitti viime syksyn artikkelissaan War Gear Flows to Police Departments, Pentagon toimittaa amerikkalaisille poliisilaitoksille kiihtyvällä tahdilla armeijan ylijäämäaseita ja jopa sotilasajoneuvoja.
Pentagonin ja poliisilaitosten näkökulmasta kyse on järjestelystä, jossa molemmat voittavat. Poliisi saa kalliita varusteita budjetoimatta niihin senttiäkään, Yhdysvaltain puolustusministeriö pääsee vastaavasti eroon sotilastarvikkeista, jotka se joutuisi muuten romuttamaan. Ylijäämätavaraa on riittämiin nyt kun amerikkalaiset ajavat alas sotilasoperaatioitaan Irakissa ja Afganistanissa.
Amerikkalainen tutkiva journalisti Radley Balko kartoitti poliisin militarisointia vuonna 2013 ilmestyneessä kohukirjassaan Rise of the Warrior Cop: The Militarization of America’s Police Forces. Balkon mukaan amerikkalaisen poliisikulttuurin koveneminen ei ole tapahtunut kertarysäyksellä, vaan asteittain alkaen presidentti Nixonin käynnistämästä huumeidenvastaisesta sodasta ja päätyen WTC-iskujen jälkeiseen turvallisuuspaniikkiin.
Kovat otteet näkyvät muun muassa SWAT-ryhmien yleistymisessä ja soveltamisessa. Kun vuonna 1980 SWAT-ryhmiä käytettiin Yhdysvalloissa noin 3 000 kertaa, SWAT-iskuja tehdään nykyisin jo yli 50 000 vuodessa. SWAT-intoilua ei voi ainakaan selittää rikostilastoilla, sillä amerikkalainen väkivaltarikollisuus on alhaisimmalla tasolla sitten 1970-luvun.
Swattailun pimeää puolta tarkasteltiin The Economistin viime vuonna julkaisemassa artikkelissa Cops or Soldiers. Artikkelissa siteerataan vuoden 20120 SWAT-operaatiota Floridan Orlandossa, jossa rynnäkkökivääripoliisit ratsasivat paikallisia parturiliikkeitä laittomien aseiden ja huumeiden toivossa. Parturiratsiat olivat periaatteessa menestys, tehtiinhän niissä yhteensä 34 pidätystä. Pidätysten rikosnimike jäi vain kovin vaatimattomaksi: ”Parturointi ilman toimilupaa.”
Tuomas Honkala
82
