Hakkaa nappia? Tätäkö on pelaamisen tulevaisuus?
Quick Time Event on hienolta kuulostava nimitys kohtaukselle, jossa pelaajan pitää rämpyttää painikkeita ennalta määrättyyn tahtiin. Reaktiotestit ovat pesiytyneet erityisesti peleihin, jotka tavoittelevat elokuvamaista ilmaisua. Kun kohtaus on liian hieno valmiskontrolleilla pelattavaksi ja liian dramaattinen pelkkänä välinäytöksenä esitettäväksi, pelintekijä on lähes velvoitettu tekemään siitä Quick Time Eventin.
Oikeudenmukaisessa maailmassa tällainen epäinteraktiivinen kuona-aines ei koskaan päätyisi peliin asti. Jos Quick Time Eventistä poistaisi taustalla pyörivän videoleikkeen, niin mitä jäisi jäljelle? Aivan oikein: aivokuollutta nappien rämpyttämistä.
Valitettavasti reaalimaailmassa ei oikeutta tunneta. Vihaamieni ”kvikkareiden” varaan suunnitellaan kokonaisia pelejä, sellaisia kuin Beyond: Two Souls.
Tähdet, tähdet...
Myönnän, että olin tehnyt kotiläksyni huonosti. Ranskalaisen Quantic Dreamin tuotanto oli minulle paremmin tuttu David Cagen kärkevien mielipiteiden (”Videopelien pitäisi aikuistua!”) kuin itse teosten kautta. Kulttipeli Fahrenheitia olin sentään kokeillut lyhyesti. Heavy Rainin tunsin vain maineelta.
Hatarissa mielikuvissani Beyond: Two Souls lupasi Hollywood-tason tähtikarismaa ja aikuista tarinaa, jossa pohdiskeltaisiin elämän ja kuoleman kysymyksiä. Olin vilpittömästi kiinnostunut mutta täysin valmistautumaton siihen, mitä tuleman piti.
Heavy Rain olisi antanut osviittaa siitä, että Quantic Dream ei tee enää pelejä, vaan interaktiivisia elokuvia. En tiedä, millä mittareilla Beyond: Two Soulsia pitäisi oikein arvioida, sillä pelimekaniikaltaan se on suorastaan naurettavan alkeellinen. Vedän takaisin kaikki pahat sanani, jotka aikoinaan lausuin tuntikaupalla välinäytöksiä sisältäneestä Metal Gear Solid 4:stä. Sehän sisälsi sentään ihan oikean pelin, jossa hiiviskeltiin ja tapettiin. Hyvää stuffia.
Beyond: Two Soulsissa ei ole mitään muuta kuin puhuvia päitä, vapaasti kelluvaa kameraa ja hotspotteja odottamassa sohaisua. Niin ja Quick Time Eventtejä. Koko loppuelämän tarpeiksi rastia, ruutua, kolmiota ja ympyrää. Hakkaa sitä nappia, saakeli!
Koska taidetta ei synny ilman uhrauksia, niin suureen taiteeseen vaaditaan suuria uhrauksia. Sielukkuuden ja interaktiivisen kerronnan hinta ei ole vähempää kuin interaktiivisuus itse.
Tekee suorastaan kipeää kirjoittaa näin, mutta Beyond: Two Soulsin ei ole peli teeskentelemässä elokuvaa, vaan elokuva teeskentelemässä peliä. Sen kymmentuntiseen kestoon mahtuu vain muutama hajanainen hetki, jolloin pelaajalle suodaan edes hitunen vapautta. Suunnilleen puolessa välissä matkaa levoton päähenkilö etsii itseään autiomaasta ja löytää rauhan pieneltä hevostilalta. Autiomaassa ratsastamisesta kannattaa ottaa kaikki irti, sillä se on suunnilleen ainoa kerta kun Beyond: Two Soulsia erehtyisi luulemaan peliksi.
Tyttö-rukka
Elokuvallisena kokemuksena Beyond: Two Soulsilla on sentään jotain annettavaa. Se on moderni kummitustarina, jossa nuoren Jodie-tytön sielu on selittämättömästi sidottu näkymättömään henkiolentoon, Aideniin.
Aidenilla on riivahenkimäisiä taipumuksia, mutta Jodielle hän on ollut pienestä pitäen näkymätön ystävä ja suojelija. Uhkasivat Jodieta sitten naapurin kurittomat kakarat tai helpon uhrin haistaneet wannabe-raiskaajat, Aiden reagoi säälimättä ja on valmis vaikka tappamaan.
Ainutlaatuinen henkivakuutus on samalla kirous, joka on tehnyt Jodiesta maailman yksinäisimmän pikkutytön. Vanhemmat ovat paranormaalin edessä niin neuvottomia, että he päättävät sulkea tytön laitoshoitoon. Kultaiseen häkkiin suljettu koekaniini, joka kiinnostaa niin tiedemiehiä kuin CIA:ta. Jodien oma mielipide ei paljon paina, kun hänet rekrytoidaan paranormaaliksi superagentiksi. Se on sinun omaksi parhaaksesi, prinsessa!
Beyond: Two Soulsin juoni ei noudata mitään järjellistä kronologiaa, sillä sirpalemaisissa jaksoissa Jodie on milloin ujo pikkutyttö, vihainen teini ja maanpetturina takaa-ajettu nuori aikuinen.
Mitä CIA:ssa oikein tapahtui, kuka on Aiden ja mikä on henkimaailman salaisuus? Suuriin kysymyksiin saadaan vastauksia vasta aivan lopussa. Siihen asti Jodien lyhyttä elämää perataan auki oikein viimeisen päälle, jopa täysin epäolennaisina tuntuvissa takautumissa.
Jodie ja Aiden ovat erottamattomat, sillä heitä yhdistää kirjaimellisesti henkimaailman napanuora. Aiden-moodissa pelaaja voi leijailla aavemaisesti seinien läpi, mutta ei koskaan kovin kauas Jodiesta. Aiden ei puhu, mutta henkiolento tekee itsensä tykö paranormaaleina ilmiöinä.
Aidenin voimat ovat kontekstisensitiivisiä, eli niitä sovelletaan tiukasti käsikirjoituksen sanelemissa puitteissa ja ennalta määriteltyihin kohteisiin. Siitä valitettavasti seuraa, että Aidenin voimat tuntuvat kovin epäjohdonmukaisilta. Henkiolento kykenee yhdessä kohtauksessa tempaisemaan ovia saranoiltaan tai kuristamaan ihmisiä hengiltä, mutta tyytyy toisessa vain kaatamaan kirjoja tai nostattamaan kylmiä väreitä.
Beyond: Two Souls on tehokkaimmillaan vapauttaessaan Aidenin piinaamaan pahoja, silkan kostofantasian välineeksi. Nukkavierun moottoritiesaluunan kantapeikot saavat Aidenilta sellaisen opetuksen, että siinä riittäisi jälkipolvillekin kertomista.
Kun ohjaus palaa Jodieen, Beyond: Two Souls ei kykene peittelemään äärimmäisen rajoittuneita toimintaympäristöjään. Miljööt koostuvat pahimmillaan vain muutamasta huoneesta, joissa on silti mahdollista eksyä, kiitos humalaisesti hoipertelevan kameratyöskentelyn. Interaktiivisuus on näissä kohtauksissa sitä, että pelaaja kävelyttää Jodien hotspot-täplän luo ja sohaisee tatilla tekemisen merkiksi.
Juuri täydellinen kitkattomuus syö kaiken uskottavuuden Beyond: Two Soulsin pelillisiltä elementeiltä. Yhden hipaisun taktiikalla ei kerta kaikkiaan synny järjellisiä haastetta. Jodie ei kohtaa suuren seikkailunsa aikana mitään, mitä suostuisin kutsumaan puzzleksi. Pelissä ei ilmeisesti voi edes kuolla, ellei lopussa tee aivan tietoista päätöstä synkkien virtojen suuntaan.
Itke mulle joki
Edistyneen Motion Capture -teknologian ansiosta näyttelijätär Ellen Page esiintyy Jodien hahmossa miltei ilmielävänä. Herkkä roolisuoritus hakee videopelien mittapuulla vertaistaan. Viehättävä Page on vähällä onnistua siinä mihin hänet on palkattu, voittamaan myötätuntoni puolelleen. Mutta yritys kilpistyy pökkelöön käsikirjoitukseen.
Jodie on interaktiivisen kertomuksen päähenkilöksi toivottoman depressiivinen tapaus. Itkemisessä ei olisi mitään pahaa, mutta Jodien tyyli reagoida melkein jokaiseen vastoinkäymiseen itkuraivareilla ja muulla irrationaalisella käytöksellä käänsi sympatiani lopulta ärsyyntymisen puolelle. Pienenä näpäytyksenä päätin sabotoida Jodien unelmatreffit tekemällä kaikki valinnat päin persettä. Myyräntyöni oli turhaa, sillä tietyissä asioissa Beyond: Two Souls on harvinaisen järkähtämätön: kurkusta alas tungettava pakkoromanssi on yksi niistä.
Parhaimmillaan Beyond: Two Souls on kohtauksissa, joissa on kaavamaisen romanssihötön sijaan aitoa inhimillistä lämpöä. Veteraaninäyttelijä Willem Dafoe vetää hienon roolin sydämellisenä tiedemiehenä, joka pitelee nuorta Jodieta kuin kukkaa kämmenellä. Kohtaus kodittomien majassa on kaikessa koruttomuudessaan myös hyvin kaunis.
Peilatessaan arjen ja Jodieta joka paikkaan seuraavan henkiolennon ristiriitaa Beyond: Two Soulsin kerronta on suorastaan vahvaa. Valitettavasti jalat eivät pysy maassa, vaan käsikirjoitus sinkoilee aivan minne sattuu. Kipeän kasvukertomuksen maaginen realismi olisi kestänyt Aidenin kokoisen paranormaalin elementin, mutta ei sitä, että mukana on myös intrigiä agenttijännäriä, vainajakauhua ja myötähäpeällistä New Age -soopaa tuonpuoleisen luonteesta.
Beyond: Two Soulsin teemat ovat kenties ”aikuisia”, mutta käsikirjoitus on aivan pirun lapsellinen. Elokuvana tai tv-sarjana tällaista esitettäisiin korkeintaan myöhäisillassa, paremman väen ollessa jo nukkumassa.
Viimeinen solvaus
Lopuksi on vuorossa kritiikkini interaktiivinen osa. Jos rakastit Heavy Rainia, etkä hyväksy kritiikkini peruspremissiä, siis sitä, että Beyond: Two Souls ei ole peli, niin säästää itsesi pahimmilta solvauksilta ja hyppää suoraan arvostelun loppuun. Muussa tapauksessa, jatka lukemista!
Eurogamerin pari viikkoa sitten julkaisema David Gagen haastattelu on hyvin paljastava. Siinä David Cage puhuu tyttöystävistä, vaimoista, vanhemmista ja isoäideistä, joille pelit ovat vieraita. Vaikka Cage ei sitä suoraan sanokaan, minusta on aivan selvää, että hän tuli luetelleeksi todellisen kohdeyleisönsä.
Sanokaa minun sanoneen, Beyond: Two Souls on mittatilaustyö pelilukutaidottomille. Siinä ei tarvitse osata mitään, ei varsinkaan, jos kytkee erillisen ”pelit ovat minulle liian vaikeita” -tilan päälle. Apupyörien kanssa kokemus ei kai olisi olennaisesti erilainen, vaikka ohjaimeksi kelpuutettaisiin pelkkä television kaukosäädin.
Olen oikeastaan tosi kiukkuinen Quantic Dreamin puolesta, sillä he ovat purkittaneet peliin hienoja roolisuorituksia ja upeaa teknologiaa, vain haaskatakseen ne täysin yhdentekevään kertomukseen. Beyond: Two Souls olisi nippa nappa voinut toimia parituntisena Renny Harlinin b-elokuvana. Nykymuodossaan materiaali ei mitenkään oikeuta pöhöttynyttä kestoa.
En tiedä mitä odotin, mutta sen tiedän, etten odottanut mitään tällaista. Beyond: Two Souls oli minulle valtava pettymys. Suomenkielinen tekstitys on sentään ansiokasta jälkeä.
Tuomas Honkala
68
