On projekteja ja on ikuisuusprojekteja. Half-Life 3:sta odotellaan, ensimmäisen Half-Lifen uudelleenjulkaisu sentään näyttää valmistuvan. Onko pitkän odotuksen lopputulos Fortumia vai Migrit Solarna Energijaa?
Edellisestä Half-Life-julkaisusta on kulunut kahdeksan vuotta eikä Gordon Freemanin jatkoseikkailuista ole kuulunut pihaustakaan. Vielä kauemmin on työstetty Black Mesaa, ensimmäisen Half-Lifen modia, joka päivittää alkuperäisen ysäripelin nykyaikaan, tai ainakin Half-Life 2:n tasolle. Ilmaisena harrastelijaprojektina aloittanut Black Mesa julkaistiin toukokuussa Steamin Early Access -pelinä.
Ensimmäinen Half-Life oli vedenjakaja, joka näytti miten räiskintäpeli voi kertoa oikean tarinan. Jokainen kapinen Call of Dutykin on Halffikselle velkaa siitä, että juoni etenee osana pelitapahtumia eikä erillisinä välinäytöksinä.
Voi pojat! Pitkä ratikka-ajelu Black Mesa -tutkimuskeskuksen läpi, tutut tiedemiehet, katastrofaalisesti epäonnistuva ulottuvuuskoe, portaali alien-maailmaan, ihmiset zombeiksi muuttavat parasiitit, paikat siivoamaan lähetyt erikoisjoukot, pato, sinko ja helikopteri. Muistijälki viime vuosituhannen lopulta on vieläkin niin vahva, että suurin osa huippuhetkistä oli kirkkaana muistissa jo ennen uusintakierrosta.
Aikalaistodistajana voin ääni väristen kertoa, kuinka vuonna 1998 nukkumiseen ja huonoihin elämäntapoihin pyhitetyt intin viikonloppuvapaani muuttuivat Half-Lifen kanssa valvomiseksi. Black Mesa onkin kuin reserviläiskirje, joka palaa seitsemäntoista vuoden jälkeen muistuttamaan: ”Ethän ole unohtanut minua?”
Salaiset kansiot
Uusintajulkaisu rajoittuu Black Mesa -tutkimuskeskuksen tapahtumiin, loppupeli eli finaali Xen-ulottuvuudessa julkaistaan erikseen. Tällä tahdilla se tapahtuu ehkä joskus 2020-luvun lopussa. Se ei haittaa, sillä Xen oli alun perinkin Halffiksen ärsyttävin osa. No, Black Mesan arvosana saa sitten odottaa siihen asti.
Pelialalla on tapahtunut paljon sitten vuosituhannen vaihteen. Half-Life 2:een verrattuna ensimmäinen osa on suoraviivaista yksin puurtamista ilman merkittäviä sivuosarooleja tai juonikoukeroita. Avaruusoliot ja mätä valtiovalta ovat selvästi X-Files-vuosikymmenen tuote. Viehätys perustuu nyt nostalgiaan.
Se, että räiskintäpelin polygonimalli puhui ja käyttäytyi ihmismäisesti, oli iso juttu muutama vuosi Doomin pikselihirviöiden jälkeen. Nykymittapuulla siinä ei toki ole mitään erikoista ja toteutus on uusittunakin vanhahtavaa, mutta Black Mesaan on kuitenkin kiitettävästi lisätty pikkutapahtumia ja hurjasti uusia vuorosanoja. Tiedemiesten filmaattiset esipurkitetut kuolemat sen sijaan näyttävät nykysilmin lähinnä camp-viihteeltä.
Gordon Freeman on sankari insinööriuskoiselta 90-luvulta. Tekniikan tohtori ei puhu eikä pussaa, mutta tarvittaessa kyllä pelastaa eleettömästi maailman. Gordoniin on kuulemma helppo samastua, sillä mykällä sankarilla ei ole persoonallisuutta, joka häiritsisi omaa eläytymistä. Itse veikkaisin, että introvertti insinööri itsessään on monelle helppo samaistumisen kohde.
Insinööritieteistä kerrottakoon, että Black Mesan teknisenä alustana on Half-Life 2:ta varten kehitetty Source-grafiikkamoottori. Myöhemmistä päivityksistä huolimatta vanhentunut grafiikkamoottori ja vuosikymmenen venynyt peliprojekti on yhdistelmä, jonka takia ei ole ihme, ettei Black Mesa vieläkään näytä nykyaikaiselta, vaan vaihtelevassa määrin vanhanaikaiselta. Plussapuolena ruudunpäivitys luultavasti pysyisi silkinpehmeänä unelmieni 5K-näytölläkin.
Lataa ja tallenna
Half-Lifen taisteluista jäi erityisesti mieleen brutaali merijalkaväki, joka vyörytti tuliasemasta toiseen uskottavasti ja pelottavasti. Valitettavasti kaunis muisto tahriintuu, kun huomaa kuinka vanha mekaniikka ei enää toimi, vaan turhauttaa.
Oma hengissä pysyminen perustuu vanhanaikaisesti prosenttilukuun, joka ei puhaltelemalla palaudu. Ihmisviholliset taas ovat nopeita ampumaan ja tarkkoja osumaan. Hidastelusta ja ohi ampumisesta rangaistaan siis heti ja pysyvästi. Sekin vielä toimisi, mutta kun yhdistelmään lisätään se, että omat perusaseet ovat tehottomia, jäävät selviytymiskeinoksi nopeat ja virheettömät pääosumat. Yhtään vähemmän ja päätyy lataamaan pelitallenteen kymmenen sekunnin takaa.
Inhosin myös pelihistoriallista tapaa, jolla alienit teleporttaavat omasta ulottuvuudesta yllättäen ja pyytämättä. Edes tälle uudelleenjulkaisuprojekti olisi voinut tehdä jotain! Alieneiden energia-aseita voi sentään väistellä.
Kaikkein eniten inhosin kuitenkin hyppy- ja väistelyosuuksia. Ne ovat pikselintarkkaa kerrasta poikki koirakoulua, joka pakottaa tallentamaan pelin jokaisen loikan jälkeen. Kun kerran sisältöä ollaan oltu valmiit muuttamaan, olisi nämä voitu jättää viime vuosisadalle. Onneksi näiden osuuksien määrä on melko vähäinen.
Kokonaisuudessaan Half-Lifen tiukimmat toimintaosuudet ja melkein koko jälkipuolisko ovat tallennus- ja latausrumbaa, jota kaipaan 90-luvulta yhtä paljon kuin Windows 95:sta.
Kaikki tukikohtanne kuuluvat Xenille
Black Mesa säilyttää Halffiksen perusrakenteen, mutta ympäristöihin on tehty runsaasti rakenteellisia muutoksia. Esimerkiksi ikimuistoinen patotaistelu käydään nyt uskottavamman kokoisen vesivoimalan päällä. Muutoksia ei ole tehty pelkkään mittakaavaan, vaan yleisemminkin kenttäsuunnitteluun. Jotain on lisätty ja jotain on poistettu, mutta ei kuitenkaan tuttuuden tunteen kustannuksella. Osa muutoksista on puhtaasti esteettisiä, esimerkiksi aavikkoluontoa on lisätty aiemmin harmaaseen betoniympäristöön.
Pelin päärooli kuuluu Black Mesan tukikohdalle. Se on uskottava kokonaisuus, jonka päivittämiseen on nähty vaivaa ympäristön äänimaailmaa myöten. Osa alueista on jäänyt selvästi pienemmälle huomiolle, ja ne näyttävät melko karuilta. Toivottavasti laadunvaihtelu selittyy keskeneräisyydellä.
Paikoittainen harrastelijamaisuus on myös ihan sympaattista: tarpeeksi kova räjähdys, niin ihmisviholliset hajoavat splatter-hengessä silmämuniksi ja sisäelimiksi. Lukkarinrakkautta lienee myös panostuksessa maailman tietokoneirtaimistoon, näppäimistötkin ovat selvästi legendaarisia Keytroniceja ja keskusyksiköt kuin Komentokeskuksesta.
Huomionarvoista pelissä on nykyräiskintöihin verrattuna vähäisempi kädestäpitely. Etenemisen pysäyttävät puzzlet eivät ole vaikeita, mutta välillä joutuu miettimään, missä järjestyksessä venttiilejä väännetään. Ja mahtuu mukaan jokunen fysiikkapähkinäkin. Paikalla olemisen fiilis on vahvempi, kun peli ei ole neuvomassa jokaista napinpainallusta.
Miinusta on se, että aivan liian suuri osa peliajasta menee tukikohdan rataverkoston sahaamiseen huoltovaunuilla. Matka tuntuu hitaalta kuin lentokenttämatka kehäradalla.
Päivitettynäkin vanhentunut
Black Mesa on perustellusti vielä Early Access -tilassa, sillä pikkubugeihin törmää usein. Animaatioissa oli välillä ongelmia ja räjähdykset muokkasivat vihollisia ihmeellisiin asentoihin. Ympäristöjäkin voitaisiin vielä hioa. Kertaalleen päivitys rikkoi koko pelin, mutta muuten selvisin pikkuharmeilla ja läpipeluu onnistui ilman esteitä.
Harrastelijapanostuksena Black Mesa ansaitsee sympatiapisteet. Kun samalle kokonaisuudelle on hintalappu, on rima korkeammalla. Vanhan klassikon uudelleenfiilistely on viihdyttävää, mutta viehätys perustuu nostalgian ja riittävän hyvän toteutuksen yhdistelmään.
Ilman nostalgiabonusta tai pelihistorian harrastajan intressejä Black Mesa on vain vanhentunut räiskintäpeli.
