Bloodborne - Kenelle kellot soivat?

Taitaa tulla sade rankka.

Arvosteltu: PS4

From Software/Sony

Ikäraja: 16

Kun pyöräilijä kilautti takanani kelloa, olin jo puolivälissä toista iskusarjaa, ennen kuin sivulliset saivat minut maahan. Ivan Pavlov hymyili haudassaan.

Eivät ne hirviöitä ja muita pelaajia kimppuuni kilikelloineen kutsuvat epäkuolleet edes ole kummoinen ongelma. Kuten yritin todistaa, nehän tappaa vaikka nyrkillä. Toista ovat sillalla vaanivat ihmis-sudet, tai kauheat pussimiehet, tai iljettävät käärmekimput, tai varsinkin pahaksi kääntyneet hunter-kollegat.

Silloin kun peli tulee uniin, tietää, että kyseessä on hieno toimintaroolipeli. Kun peli nappaa lutkusta kiinni ja vie omaan uneensa, tietää, että kyseessä on poikkeuksellisen hieno toimintaroolipeli. Kun Ludwigini kaataa ensimmäisen vihollisen, lakkaan pelaamasta Bloodbornea, ja alan elää sitä.

Bloody hell!

Tosin näin kävi jo Bornen fantasiaherkkuserkkupeleissä Demon’s ja Dark Soulseissa, mutta kolmen fantasiapläjäyksen jälkeen Bloodbornen goottisynkkä, noin 1700-luvun painajaismaailma tuntuu kivasti tuoreelta.

Oi Yharnam, kaupunki, jonka nimeä en vain osaa kirjoittaa oikein! Se on paikka, jossa ihminen todella on ihmiselle susi. Kaikki on mennyt päin helvettiä, kaupungin muutama henkiinjäänyt ihminen lusmuilee lukkojen takana, sillä katuja partioivat enemmän tai vähemmän pedoiksi muuttuneet ihmiset. Ne ovat vasta kevyttä alkuverryttelyä tuleviin iljetyksiin, jotka kirjaimellisesti ovat kuin painajaismaan asukkaita.

Mistä on kysymys? Jaa-a. Saa olla aika fakiiri jos Bloodbornen juonen pystyy itse kasaamaan. Se vaatii, että kaappaa joka esineen kuvauksen, joka keskustelun, ja alkaa valtavalla taululla koostamaan niistä loogista kokonaisuutta kuin jotain outoa palapeliä. Jos juoni ei kiinnosta, perinteiseen tapaan voi edetä ja tappaa kaiken. Kun tappaa ihan kaiken, lopussa kyllä purkka putoaa.

Pelin rakenne on muutenkin kuin palapeli. Aluksi tuntuu, että sitä vain nuohoaa samoja nurkkia ikuisuuteen asti, koska turvalamppuja löytyy nihkeästi. Sitten jälkikäteen naureskelee tyhmyyttään ja ihastelee lukuisia nokkelia oikoreittejä. Nopeasti Yharnamista ympäristöineen tulee kuin toinen kotikaupunki. Siellä yöelämäkin on sen verran vilkkaampaa, että koko ajan saa torjua iskuyrityksiä.

Bloodbornen Lovecraft- vaikutteilla tarkoitetaan Ebrietasta.

Sielun veli

Juuri kun kaikki melkein pääsivät Souls-sarjan makuun, Hidetaka Miyazaki myi Sielunsa yksinoikeudella Sonylle.

Eikä silti joutunut tekemään laimennuksia. Vaikka Borne on Sonylle tärkeä yksinoikeuspeli, Miyazaki ei ole tinkinyt ”vaikeudesta”. Hän tuli corepelaajia vastaan virtaviivaistamalla ja tiivistämällä pelin rönsyt selkeäksi kokonaisuudeksi. Yksinkertaistamisesta huolimatta Bloodborne on peli, joka säilyttää Sielujen puhtaan, kauniin… äh, sielun.

Onhan tässä paljon tuttua. Sielujen asemasta kerätään verta, joka on yleisvaluuttaa. Kun kuolee, verikokoelma jää kentälle, ja sen saa kerättyä talteen, kunhan ei ehdi taas kuolla ennen. Kuolema on edelleen vain väliaikainen harmi, jossa minä ja hirviöt palaamme paikoillemme odottamaan uutta kierrosta, toinen entistä viisaampana.

Bloodborne on poikkeuksellisen aloittelijaystävällinen, sillä huonompikin pelaaja pystyy pääsemään pelin loppuun. Tosin se on tainnut pelaajilta jäädä huomaamatta, sillä tuntuu olevan muotia twiitata, kuinka paljon ensin heittää lusikoita nurkkaan ja lopulta pyyhkeen kehään.

Ehkä se johtuu siitä, että valtavat, luonnottomien kauheuksien näköiset pomohirviöt pelottavat jo ulkoasullaan. Eihän tuollaista saa pieni ihminen kaadettua! Ja niillä on vielä apurikin, nimittäin pelin kamera. Mitä isompi peto, sen herkemmin ruudulla saattaa näkyä jotain sotkua, josta pirukaan ei ota selvää.

Mutta kun huitominen palkitaan englannin kielen kahdella kauneimmallla sanalla ”Prey Slaughtered”, kaikki annetaan anteeksi.

Walking Pile of Dead!

Hyökkäys, se paras puolustus

Bloodbornen sielu on taistelu, sillä kaikki pyörii sen ja sen osaamisen ympärillä. Onneksi minulla on Personal Trainer: ”Väärä miekka! Okei, kimppuun vaan! R1, R1, R1, stamina vähissä, vetäydy! Hyvä, nyt paranna! Takaisin kimppuun, R1 R1, väistä!” Ja niin kukistui Byrgenwerthin nopea, arcanea paiskova lonkerohunter.

Muuten minulla ei pelimekaanisesti ollut ongelmia uudessa aktiivisemmassa Hunterin roolissani. Pädin napit olivat puoliksi tutut: ylemmästä lähtee kevyt mutta nopea iskusarja, alemmasta raskas mutta hidas mäjäys. Muista nappuloista tapahtui kaikkea uutta ja outoa, toisesta hörpätään parannusta ja toinen muuttaa terveyttä elohopea-ammuksiksi, jotka samalla ovat pelin magian käyttövoima.

Verrattuna Souleihin, ‘Bornesta on karsittu mahdollisia hahmobuildeja rankalla kädellä. Jäljellä on käytännössä eri tavalla painotettuja lähitaistelijoita. Samalla taistelu on vedetty aggressiiviseen suuntaan. Vahinkoa tehdään kunnolla, mutta sitä myös tulee takaisin. Onneksi dama otetaan henkitililtä vasta parin sekunnin kuluttua, sitä ennen sen saa lunastettua vastaiskulla takaisin. Nyt todella sujuvassa taistelussa on päällekäyvää menoa ja meininkiä.

Vaikka haarniskat ovat poissa, jäljellä on vielä yksi kilpi. Se on surkea lankkuviritys, ilmiselvä vitsi, josta on enimmäkseen vain moraalista tukea. Puolustautuminen on nyt väistelyä, selkeästi paranneltuna. Tuttu kierähdys on edelleen nopein tapa väistää naamaan litsahtavaa lonkeroa. Onneksi jo Souleissa harrastin reiluja turpiinvetäjiä, joten jo parin tunnin kuluttua olin melko sinut uuden tyylin kanssa.

Nimittäin poissa ovat Soulsin voittamattomat juustomaagit ja kaukaa tappavat jousimiehet. Magia on pelissä edustettuna vain hieman kilpeä paremmin, ja jos aluksi toivoo, että tuliaseilla korvataan jouset, ainoa mitä alitehoiset nallipyssyt tappavat on juuri tuo toive.

Aina ei ole anhdasta ja pimeää.

Aseeni on ystäväni

Jos Souls oli kuin keskiaikaisten aseiden Biltema-katalogi, Börnessä uskotaan kaluston niukkuuteen. Aseita ei ole paljoa, yhteensä vajaat parikymmentä erilaista. Mutta ne ovatkin sitten kaikki yksilöitä. Ja yhdestä niistä tulee väistämättä se rakas vakio elinkumppani, pahisten kuolinkumppani. Siihen tuhlataan ne parhaat päivitysmateriaalit, kunnes se on +10, sekä tehokkaimmat verijalokivet.

Tosin yhtä lukuun ottamatta peruspelinkin kuluessa joka aseen saa nostettua vähintään +6 tasolle, ja +9 onnistuu aika monelta.

Aseet ovat trikkiaseita, mikä tarkoittaa että jokaisella on kaksi olomuotoa. Hunter’s Axe muuttuu napinpainalluksella yhden käden kirveestä kahden käden kirveeksi, Rifle Spear keihäästä kivääriksi (yllätys!), mutta erikoisin on Kirkhammer: ketterään yhden käden miekkaan saa lisävarusteeksi hirveän moukaripään. Sellaista ei keksi Bosch Gmbh, siihen vaaditaan Hieronymos Bosch.

Kunnioitan jokaista näkemääni pelaajaa, jonka selässä ei keiku Ludwig’s Holy Sword. Se nimittäin tarkoittaa, että päinvastoin kuin minä he eivät halua edetä helpoimman kautta. Ludwig’s Holy Sword on Miyazakin kädenojennus meille vähän kehnommille pelaajille.

Jos toinen käsi on vapaa, siinä on tuliase. Massiivisen tuhon asemasta pyssykän päätarkoitus on vihollisen horjuttaminen. Oikeaan aikaan ammuttuna vihu putoa polvilleen, jolloin lopetusliikkeellä sille tekee järkyttävää vahinkoa. Massiivista tuhoa edustaa vain pimpattu Cannon. Kun sen kanssa käyttää vahinkoa reilusti buustaavaa Bone Marrow Ashia, saa aseen, joka laukeaa vain kaksi kertaa, mutta on tietyissä tilanteissa taktisesti sen arvoinenkin.

Karmeita käärmeitä ja isoja sikoja

Kun ase pysyy kädessä ja sen iskusarjat tuntee, alkaa uskomattoman immersiivinen tutkimusmatka Yharnamin kaupunkiin ja sitä ympäröiviin alueisiin. Alussa saa vielä hiippailla henki höllässä, aina siihen saakka että saa sen ensimmäisen Insightin, jolla hahmon levelöinti avataan.

Yharnam on (aluksi) sellainen kulmikkaan goottilainen kauhukaupunki, jonka kadut ovat täynnä ketjuilla suljettuja ruumisarkkuja. Uusien alueiden auetessa ne muodostavat selkeästi yhteenliittyvän maailman, eivätkä tunnu kokoelmalta erilaisia irtokenttiä kuten Dark Souls II:ssa.

Mutta Yharnamin maailma on vähän geneerinen goottikauhupläjäys, josta puuttuu Soulsien lyyrinen, unenomainen kauneus ja rappioromantiikka. Enimmäkseen tarjolla on synkkää, pimeää rakennusta tai muuta synkkää. Jopa unen verhon tuolla puolen kompastellaan irtokiviin ja kärsitään myrkkylammikoissa.

Tuttuun tapaan muiden unien metsästäjähahmot vilahtelevat ruudussa ja niiden kuolemat voi toistaa verilätäköistä. Mystiset kelloviestit sisältävät joskus jotain asiaakin.

Hubi juttu!

Soulseissa on aina jonkinnäköinen keskus eli hubi. Bloodbornessa se on uni, pubilta kuulostava Hunter’s Dream. Se on keskusasema, jonka kautta voi matkustaa mille tahansa muussa kentässä sytytetylle lampulle.

Siellä naisia esineellistetään ja rankasti, sillä levelöinnin hoitaa elävä naisnukke. Kuolleita lapsia muistuttavat messengerit puolestaan huolehtivat pelin kahdesta kaupasta.

Ylimääräisen roinan automaattisesti säilövän varastoarkun lisäksi Unessa on kaksi työpöytää. Toisessa aseita korjataan ja kohennetaan verisiruilla, ja tuunataan verijalokivillä. Toisessa omaan itseen lyödään riimuja, jotka antavat erilaisia bonuksia. Käytännössä ne ovat Soulsin sormuksia.

Kivaa kaikille!

Yksin pelaten Bloodborne on varmasti tämän vuoden kirkkainta parhautta, mutta kun puhe kääntyy moninpeliin, peli ottaa selkeästi takapakkia tarjoten lähinnä perustoiminnot. Kakkos-Soulin tapainen moninpelin onnistunut naittaminen peliin itseensä puuttuu.

Moninpeli hoituu kilikelloilla. Kun pelaajaparan hermot pettävät ja hän kaipaa apua, hän soittaa kutsukelloa. Olettaen, että jossain on avuntarjoajia, jotka soittavat pientä apukelloa, näistä maksimissaan kaksi ilmestyy auttamaan raukkaparkaa. Mutta kentässä voi olla (tai sinne tulla) myös ilkeä kellotäti, jonka kello kutsuu paikalle hyökkääjän. Siis sellaisen, joka on soittanut ilkeäkelloa.

Hyökkääjiä ei kannata pelätä. Venytin Borne-kokemukseni 80 tuntiin, sen aikana kimppuuni hyökättiin tasan kaksi kertaa. Toinen lakosi kevyesti, toinen iski selkään, kun olin muuten jo tapon touhussa. Ja kerran auttaessani toista pelaajaa paikalle ilmestyi myös hyökkääjä, jonka yhdessä poistimme päiviltä.

Veikkaan, ettei Bloodbornen niukka build-valikoima ja merkittävästi rajoittuneempi vaate/roinavalikoima innosta lainkaan samanlaiseen moninpelikulttuuriin, jonka Soulsit synnyttivät.

Karvas kalkki

Bloodborne lyö yhden oharin, ja sekin on lähinnä vapaa-ehtoinen. Puhun tietysti Chalice-koloista, Yharnamin alla olevasta proseduraalisesti luodusta luolastosta. Jaksoin neljä annosta geneeristä kentänpaloista luotua kenttädesignia.

Ensin etsitään pikkubossin vartioima vipu, jolla avataan tie pomon kimppuun, jonka voittamalla pääsee eteenpäin. Joka Chalicessa on kolme tasoa, ja parempia kalkkeja (chalice) löytämällä saa luotua isompia, pahempia luolastoja.

Chalicen satunnaistasot voisi kestää, mutta miksi: lootti on köyhää, mutta viholliset vaarallisia ja antavat tosi heikosti expaa. Chalice-idea tuntuu raakileelta.

Onko se nätti onko?

Vannoutuneena pc-jääränä minulla ei ollut mitään ongelmia pelata Bornea PlayStation 4:lla. Yleensä ottaen peli näyttää tosi hyvältä, paljon paremmalta kuin Dark Souls II.

Kultasilmien läpi asia on vähän toinen. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, sillä pelin sisäinen resoluutio on selvästi näyttöresoluutiota matalampi, koska tekstuurit näyttävät pehmeiltä. Ruutu päivittyy vain legendaarisen kinemaattisesti, eli hikiset 30 kertaa sekunnissa. Merkittävin ongelma olivat tuskaisen pitkät lataustauot alueiden välillä, mutta niitä parannellaan päivityksillä. Oikeasti näillä jutuilla ei ole väliä.

Suhtauduin aluksi Bloodborneen varauksella, koska se tuntui yksinkertaistetulta Souls-peliltä. Sehän olikin vain älykästä suunnittelua, sillä mitä pitemmälle pelasin, sen monipuolisemmaksi pelin kudelma muuttui, ja sen enemmän siihen rakastuin. Borne on toisaalta tuoreen erilainen, mutta tärkeimmiltä osiltaan tarpeeksi samanlainen kuin Soulit. Taistelu on erilaista, vähemmän taktista mutta hyvällä tavalla menevää.

Siinä, että Borne ja Soulsit nappaavat imuunsa on haittapuolensakin. Kaksi kertaa on ruudun äärellä tullut mietittyä, että nyt lähti Niko-poika ja ironisesti vielä padi kädessä. Sekä Dark Souls II:n Pursuer että Bloodbornen Gehrman väänsivät pumppuuni sen luokan sykkeet, että oli pakko lopettaa pelaaminen, ennen kuin viimeinen näkyni olisi ollut se tuttu punainen teksti: ”You died”.

Nnirvi

Peto peliksi

Bloodborne muutti minut. Ennen piilouduin kilven taakse, värjöttelin, kun painajaisteni kauhu rynnisti kohti karjuen ja huutaen. Pukeuduin painavaan panssariin, koska luulin sen pitävän minut turvassa. Kuinka väärässä olinkaan!

Nyt tiedän totuuden. Kohtaan painajaiseni kevyissä vaatteissa, ilman rajoittavaa kilpeä, poissa mukavuusalueeltani. Kädessäni on vain pirun iso kahdenkädenmiekka ja silmissäni taistelun ilo. Peto on herännyt.

Bloodborne ottaa sen, mikä Souls-peleissä toimi, ja tiivistää sen pirun tiukkaan pakettiin. Se on virtaviivaistetumpi kuin Souls-veljensä, mutta vaihtoehtoisen pelityylikirjon tilalla on tiukempi toimintaseikkailu ja omaperäisempi maailma. Yharnam on ruumisarkkujen ja hautakivien ylituotannostaan huolimatta yksi mielenkiintoisimmista pelimaailmoista miesmuistiin. Ei lainkaan hassumpi vaihtokauppa!

Bloodborne ei silti ihan nouse suosikikseni Fromin uustuotannossa, sen paikan säilyttää yhä ensimmäinen Dark Souls, mutta Bloodborne on jo ihan siinä rinnalla. Nyt kun vaan löytäisin jostain aikaa pelata kaikki Soulsit kevytkuteisella kahdenkädenmiekka-miehellä.

Kilvet poltan roviolla, paitsi jos Dark Souls III ilmestyy ja kohtaan Capra Pursuerin.

Juho Penttilä

Pelit Suosittelee

92