Borderlands the Pre-Sequel - Rajatapaus

Julkaistu: 15.1.2014
Kirjoittaja: Tuukka Grönholm

Putouksen suosio on ilmiselvästi tavoittanut jo Australian. Huonojen vitsien lisäksi Borderlands pursuaa myös pomppufiilistä.

Peliasema-lehti hyytyi aikanaan siihen, että konsolisukupolvenvaihdoksessa vanhat koneet hylättiin kerrasta. Mutta joskus peliteollisuudessakin opitaan virheistä eikä massiivista laitekantaa hylätä enää kerralla. PS3 ja Xbox 360 saavat edelleen saattohoitoa uusintajulkaisuina. Välillä julkaistaan jopa uusi peli, kuten Borderland the Pre-Sequel.

Vanhoille konsoleille tehty Borderlands the Pre-Sequel on puhdas väliosa, joka kierrättää osin vanhoja materiaaleja. Vaikka tekijätiimi Gearbox vaihtuu 2K Australiaan, vaihdetta ei lyödä pienemmälle, sillä kimpparäiskinnän kaman ja tasojen keräämiseen yhdistävä koukku on yhä terävä.

**Shoggurath on ilmiselvä viittaus Lovecraftin shub-niggurathiin. Voi tätä sanoinkuvaamatonta keksimisen iloa ja riemua!**

Puhdasta fanfictiota

Tykkään tarinan perusasetelmasta. Juoni sijoittuu Borderlands ykkösen ja kakkosen väliin, aikaan, jolloin Handsome-Jack ei vielä ollut Hyperion-korporaation johdossa ja rutistanut Pandoran asukkaista rahojen lisäksi elämäniloa. Jack on Borderlands 2:ssa väkivallasta ja rahasta nauttiva psykopaatti, jolla oli rutkasti enemmän persoonallisuutta kuin tarinan varsinaisilla sankareilla. The Pre-Sequelissa Jackin hahmo syvenee entisestään, kun kaverista esitellään aidosti positiivisiakin puolia.

Seikkailun edetessä tavataan liuta muita sarjan hahmoja Rolandista Moxxin kautta Crazy Earliin. Päähenkilötkin ovat lainoja aikaisemmista osista, sillä kaikki neljä hahmoa on nähty sarjassa erilaisissa sivurooleissa. Athena on tarinan kertoja, mutta myös Kapteenitar Amerikka -tyylillä taisteleva gladiaattori, jonka erikoisuutena on voimakilpi. Lynchtownin sheriffi Nisha keskittyy länkkäriteeman ympärille ja hahmon erikoiskykynä on eräänlainen bullet-time. Koska aikaa ei voi moninpelissä hidastaa, kyky osuu automaattisesti ja vielä krittaa päälle. Wilhelm leikkii droneilla, mikä vastaa aika pitkälle kakkososan Axtonin pelimekaniikkaa ja tykkitornia.

Viimeisenä on Claptrap-robotti, jonka VaultHunter.EXE-kyky toimii miten sattuu. Välillä ohjelma luo diskopallon kieppumaan, heittelee kranaatteja ympäriinsä tai nostaa kaikkien tulinopeutta. Kyvyt vaihtelevat hyödyttömistä todella tehokkaisiin. One Shot Wonderista en ole edes varma kumpaan luokkaan se kuuluu, sillä laukaus tyhjentää lippaan kerralla. Claptrap oli ainoa hahmo, jonka pelioikeudesta syntyi kimppapelissä jopa kinaa. Jotain on siis tehty oikein.

Jokaiselle hahmoluokalle on kykypuunsa, jossa hahmoja pystyy hienosäätämään haluamaansa suuntaan. Kyvyillä saa lisätehoa tietyille asetyypeille tai tiimiä tukevia taitoja, kuten parannusvoimaa ja muuta kätevää. Systeemi ei ole maailman syvällisin, mutta tasonnousut antavat lisämielenkiintoa etenemiseen.

***Kuun pienessä painovoimassa loikitaan jatkuvasti. Tämä on yleisin kuvakulma lähitaisteluun.***

Kumipallona luokses pompin

Tarina sijoittuu Pandoraa kiertävään Elpis-kuuhun, mikä lisää mekaniikkaan pari jippoa. Painovoima on kuussa vain murto-osan planeetan pinnasta, joten loikat vievät korkealle ja kauas. Loikkien kestoa ja suuntaa voi muuttaa buustilla, joten lähitaistelut muuttuvat käytännössä ilmataisteluksi, kun omat ja viholliset loikkivat tulittaen toisiaan. Alla kykkivien niskaan voi vielä rysäyttää gravity-kyvyllä, mikä lisää lentelyn tehoa entisestään.

Tehtäväsuunnittelu on todella laimeaa. Kaikki juonikeikat voisi tiivistää muotoon: mene paikkaan X, tapa kaikki. Lopussa odottaa mahdollisesti pomo, jonka hipareita hinkataan pois niin kauan, että vähintään yhdestä aseesta loppuvat kudit. Eniten ärsytti jatkuva juoksutus. Lyhintä reittiä perille vievä ovi tuntui aina olevan lukossa, hissi ei ajanut ylimpään asti, napit eivät toimineet. En tiedä yrittivätkö tekijät toistohuumoria vai vain pidentää peliään, mutta kikkaan kyllästyi jo ensimmäisenä iltana.

Koska ilmakehäkin puuttuu, jatkuva juokseminen ärsytti tuplasti, sillä taisteluiden ulkopuolella Borderlands ei ole parhaimmillaan. Uusille alueille tullessa ei usein ole autoa käytössä, vaan kuun pinnalla joutuu ravaamaan happilähteeltä toiselle. Ajomalli on yhtä surkea kuin sarjassa aina, sillä autoa ohjataan edelleen katsetta kääntämällä eikä köykäinen ajofysiikka ole parantunut mihinkään suuntaan.

Borderlandsin heikkouksille on myös sokeutunut. Selaukseen perustuva inventaario on edelleen huono. Tosin en enää edes ajattele asiaa, vaan kamoja myydessä vain naputtelen menemään rutiinilla. Todennäköisesti kehitystiimille on käynyt vuosien varrella aivan samoin. Tavararulettia ei helpota se, että jokainen ammuttu vihollinen heittää henkensä lisäksi aseen, suojakilven, rahatupon ja laatikollisen ammuksia.

Saaliinjaossa painopiste saisi olla määrän sijaan laadussa, sillä valtaosa peli-innosta kumpuaa Borderlandsin hullusta asevalikoimasta. Jokainen asevalmistaja on vieläpä selvästi brändätty: Jakobs valmistaa länkkäri-henkisiä pyssyjä, Hyperion tarkkoja ja Maliwan vehkeitä, jotka sylkevät luotien lisäksi sähköä, happoa tai tulta plus uutuutena laseria tai jäätä. Borderlands ei edes näytä suoraan aseiden tehoa, vaan tulinopeuden, vahingon ja eri efektien yhteisvaikutus on laskettava päässä. Ideana kai on, että uusia aseita on aina kokeiltava, jotta osaa päättää, mitä käyttää.

***Elpis-kuussa on universumin epäluotettavimmat napit, kontrollipöydät, ovet ja hissit. Ne on ilmeisesti ostettu Neuvostoliitosta.***

Kestävää pelinkehitystä

2K Australia -tiimi kierrättää grafiikoita ja hahmomalleja edellisistä osista. Vaikka tarinassa esitellään fanipalveluna vanhoja tuttuja edellisistä osista, hauskinta oli bongata kierrätettyä grafiikkaa. Suosikkini oli Borderlands 2:n viemäripala, joka Pre-Sequelissa esitti milloin ilmastointia, milloin fuusiovoimalan polttoainekennoa, milloin avaruuskaupungin tykkiasemaa. Parhaan käyttötaiteen tunnistaa luovasta tehokkuudesta.

Visuaalinen tyyli on edelleen huikea, sillä sarjakuvamaiset hahmot, paksut reunaviivat ja värikkäät maisemat antavat sarjalle omaleimaisen ilmeen. Teho ei ole kadonnut mihinkään, sillä edelleen peli pysäyttää ihailemaan hienoja avaruusmaisemiaan. Tähdenlennotkin pysäyttivät, koska en ymmärrä, miten ne syntyvät kaasukehättömässä kuussa?

Borderlandsin nonsense-huumorin tyylilaji on tuttu, mutta vitsitiheys huomattavasti peruspelejä matalampi. Ääninäyttely on sarjakuvamaisen ylilyötyä ja eniten huvittivat Elpis-kuuta asuttavat australialaiset. Käsikirjoitus on astetta laiskempaa kuin alkuperäisissä peleissä, sillä vitsit jäävät liian usein hassujen sanojen huuteluksi ja intermediaalisiksi viittauksiksi.

Pelasin pääasiassa pc:llä, mutta kokeilin alkua myös Xbox 360 -konsolilla, jolla peli pyöri vallan mainiosti. Tiukimmissa ilotulitushetkissä ruudunpyöritys vähän hyytyi, mutta ei häiritsevästi. Pelimoottori on kuitenkin sama vanha ja hyväksi havaittu.

The Pre-Sequel tuntuu pikemminkin sarjan hyvältä DLC-osalta kuin itsenäiseltä peliltä. Mekaniikka vaatii kimppapeliseuraa, jotta parhaista kamoista saadaan kinoja aikaiseksi ja taistelukin intensiivisemmäksi, kun useampi sankari roiskii happoa, salamoita ja lyijyä ympäriinsä. En ole edes varma, voiko yksinpelissä kuolla, sillä tahti on niin paljon co-op-peliä verkkaisempi.

Ykkönen ja kakkonen tiristivät kimppapeli-ideasta aivan kaiken ulos. Pre-Sequel viihdyttää, mutta ei enää hurmaa.