Nahkahousut? Check! Piikkirannekkeet? Check! Maiharit? Check! Halpaa viskiä? Check! Olen valmiina pelisessioon.
Alkoholi on yksi vanhimpia säilöntäaineita, ja siksi hyvä metallimusiikki kestää aikaa, eikä Lemmy kuole koskaan. Mutta toimiiko metallin magia videopelissä?
Tim Schafer on kumma heppu. Hän voisi ratsastaa menneisyyden hittipeleillään, väsätä niille jatko-osia sarjatyönä, mutta tyyppi tekee silti mieluummin uusia pelejä uusilla ideoilla. Kuinka vanhanaikaista! Kuinka raikas tuulahdus jatko-osien hajuisessa nykypeliskenessä.
Brütal Legend ei kuulu miehen tuoreimpiin tuotoksiin, sillä se ilmestyi konsoliversiona jo vuonna 2009. Tämä videopelien Spinal Tap on jo käsite, vaikkei Psychonautsien ja muiden Schaferin ykkösnimikkeiden suosioon päässytkään. Vanhana hevimiehenä rakastuin peliin oitis, nimeten sen jopa yhdeksi vuoden 2009 suosikeistani.
Brütal ilmestyi vain konsoliversiona, sillä 2009 pc-pelaamiselle ennustettiin yhtä pitkää ikää kuin Spinal Tapin rumpaleille. Mutta routa porsaat Steamiin ajaa, joten juhlikaamme pc-yllätyskeikkaa Brütal Legendin uudella käsittelyllä. Olisiko sen ongelmatkin nyt autotunetettu?
The Trooper
Eddie Riggs on maailman paras roudari, mutta hänet on kirottu elämään aikana, jolloin oikea heavy metal on kuollut. Maailman huonoimmalle bändille töitä tekevä Eddie saa lavasteet niskaansa kesken keikan, mutta tyhjän potkaisemisen sijaan lennähtää kauas menneisyyteen, aikaan, jolloin miehet olivat lihaksikkaita ja pitkäkutrisia, heavy metal raikasi ja olut virtasi.
Vaan ei ole hevimaailmassakaan kaikki kohdallaan. Pliisulla tukkarokilla kansaa ikeensä alla pitävä kenraali Lionwhyte pitäisi syöstä vallasta, mutta musiikillisesti lahjakkaat vastarinnan jäsenet eivät osaa organisoida itseään. Kuulostaa hommalta roudarille, joten on aika perustaa bändi! Eikun siis armeija!
Brütal Legend lainaa päähahmojensa äänet uskottavan brütaaleilta hevilegendoilta. Mukana ovat kaikki vanhat patut Lemmy Kilmisterista Ozzy Osbourneen ja Rob Halfordiin. Eddietä esittää Jack Black elämänsä roolissaan.
Harmi, ettei Ronnie James Dio -vainaan äänittämiä pätkiä kuulla pelissä lainkaan, sillä hänen hahmonsa näyttelijäksi vaihtui kesken kaiken Tim Curry. Huhujen mukaan syy oli erimielisyydet Ozzyn kanssa. Vaikka Curry hoitaa roolinsa erinomaisesti, on sääli, ettei metallitribuuttipelissä kuulla yhtä metalliskenen isoimmista ikoneista.
Master of Puppets
Brütal Legendin keikka hämää. Ensimmäiset tunnit peli vetää show’ta vapaan maailman toimintaseikkailuna, päheillä kasarihevibändien kansitaiteesta ammentavilla maisemilla ja rokkaavalla sadan metallibiisin soittolistalla.
Se on lumetta, sillä todellisuudessa Brütal Legend on taistelukentän keskeltä kuvattu tosiaikastrategia. Eddie on komentaja, joka voi itsekin osallistua veren vuodatukseen kirveellä ja kitaralla. Oman bändin lavalta rekrytoidaan uusia yksiköitä, joilla vallataan fanikrääsäkauppoja. Mitä enemmän fanikrääsää, sitä suositumpi oma bändi on, ja sitä enemmän uusia yksiköitä voi värvätä. Lopulta jyrätään läpi vihollisen puolustuksen ja pistetään vastustajan lava maan tasalle.
Lavataisteluissa on ideaa, mutta ne rampauttaa onneton yksikkökatto ja ylitehokkaat yhteishyökkäykset. Yksinpelikampanjassa Eddien naittaminen alussa pyssynaisten pariksi ja myöhemmin maksimitason jättijyrän ohjaksiin takaa voiton.
Moninpeli pyörii kokonaan lavataisteluiden ympärillä, mutta Eddien hevariarmeijan lisäksi voi pelata joko synkillä gooteilla tai groteskeilla demoneilla. Itse en moninpelille syttynyt yksinpelin lavataistoja enempää.
Crazy Train
On ironista sekä todella sääli, että Brütal Legend on parhaimmillaan lavataistojen välissä, jolloin voin vapaasti paahtaa maailmanlopun maisemissa tulen lyödessä pakoputkesta ja Megadethin pauhatessa autostereoista. Muistan Brütal Legendin konsoliversioiden jälkimainingeissa Schaferin ihmetelleen, miksi pelaajille olisi riittänyt ”vain God of War, autolla”. Ei se ole mikään ihme, Tim-rakas, se johtuu siitä, miten esittelet pelin pelaajalle!
Alku on simppelin toimiva. Ensin mätkitään muutama demoni, sitten paahdetaan karkuun uuden karhealla nelipyöräisellä, jonka jälkeen avautuu metallimaailman ensimmäinen kolkka vapaasti tutkittavasti. ”Vau, tää on niin siistiä” oli ensimmäinen ajatukseni. Sivutehtävien suorittaminen ja piilotettujen salaisuuksien etsimistä, taustalla nakuttaa tuplabasari ja sahaa räyhäkäs kitaravalli, mikäs sen parempaa.
Parin tunnin pelaamisen jälkeen eteen työnnetään ensimmäinen helppo lavataisto, ja sitten loppupelin tarinasisältö muuttuu pakkopullaksi. Monipuoliset juonitehtävät ja vaihtelevat tavoitteet loppuvat, tilalla annetaan lähes identtisiä, mutta skaalassa jatkuvasti kasvavia massataisteluita.
Jälkiviisaana tajuan, että Brütal Legendin alku selvästi kouluttaa pelaajaa tulevia taisteluita varten: yhdessä tehtävässä neuvotaan, kuinka kavereita komennetaan, toisessa, kuinka yhteishyökkäyksiä suoritetaan. Mutta ensi kertaa pelatessa asia ei valkene pelaajalle, hän keskittyy vasta esitellyn maailman ihmettelyyn ja sen hetkisen tehtävän suorittamiseen. Kun taktikoinnit vihdoin alkavat, tuntuvat ne oudolta muutokselta. Ihan kiva, mutta hei päästäkää minut takaisin ratin taakse paahtamaan baanalle tai mätkimään metallihämähäkeiltä raajoja irti!
Brütal Legend on malliesimerkki siitä, ettei tekijöiden aina kannata pitää kaksin käsin kiinni alkuperäisistä visioistaan. Pelin kehitys alkoi lavataisteluista, joiden ympärille myöhemmin ympättiin koko loppuseikkailu hiekkalaatikkoineen. Miksei kukaan hoksannut, että meillä on tässä tosi hyvä seikkailu! Keskitytään siihen ja jätetään lavataistelut kokonaan pois!
Tornado of Souls
Brütal Legendin arvosteleminen on siinä mielessä hankalaa, että sydän haluaisi hehkuttaa ja kehua sekä pelin maailmaa että tunnelmaa, mutta järki haraa vastaan. Konsolikierros meni vielä fiiliksen voimalla, nyt uusintayrityksellä en enää voi ohittaa ankeita lavataisteluita olankohautuksella. No, eivät ne lavataistelut mitään umpipaskoja ole, ainoastaan turhauttavia hidasteita muuten vauhdikkaassa metallimätössä.
Kun muistelen Brütal Legendin huippuhetkiä, ei mieleeni juolahda ainuttakaan lavataistelua. Sen sijaan muistelen kaahaamista tulisateen läpi Dragonforcen pauhatessa taustalla tai kaksintaistelua demonin kanssa Judas Priestin Painkillerin säestämänä. Niitä hetkiä varten Brütal Legend on tehty, ja niiden takia sen hankkiminen kannattaa, vaikka joutuukin kahlaamaan kakkosluokan taktikointisuon läpi. Ainakin hinta on nyt kohdallaan.
Brütal Legend ei ehkä ole pelimaailman Operation: Mindcrime, mutta ihan kiva The Warning kuitenkin.
Kuka tietää, ehkä pc-version (mahdollinen) menestys poikii Eddielle uuden tuoreen kiertueen. Annan juoniehdotuksen ilmaiseksi: Metallica on vangittu Radio Rockin tyrmiin, mistä he joutuvat esittämään kuluneimpia biisejään vähintään kerran tunnissa, aina aikojen loppuun asti. Eddie Riggs, lopeta meidän... heidän piinansa!
Juho Penttilä
81
