Juostessani karkuun irvokkaita innsmouthilaisia maailma liikkui lailla hidastun filmin, näkymä velloi ja samentui kuin sunnuntaiaamun painajaisessa. Se oli se hetki, jolloin rakastuin Call of Cthulhuun.
Toimintakauhuseikkailupeli Kutunluun kutsu ja maailman pimeät nurkat oli melkoinen yllätys. Odotin putkiräiskintää, jossa hirviönlahtausta katkoo muutama yksinkertainen puzzle ja yksi pakollinen hiiviskelykenttä ilman aseita, vangiksi jäämisen jälkeen. No semmoinenkin kohta löytyy, mutta muuten sain ihan jotain muuta.
Vuonna 1915 kohtaaminen oudon kultin kellarissa piilevän salaisuuden kanssa ajoi yksityisetsivä Jack Waltersin hourulaan kuudeksi vuodeksi. Tervehtynyt Jack palaa alalle ja hyväksyy keikan, jossa pitää selvittää, mitä tapahtui kadonneelle kauppiaalle. Kun Jack katsoo nuhjuisen bussin ikkunasta synkkää, rappeutunutta kalastuskylää, alkaa hulluus taas nykiä.
Marshin suvun hallitsema Innsmouth on kuin Rauma marraskuussa: ihmiset ovat kummia ja puhuvat oudosti. Mitä enemmän Jack nuuskii, sen enemmän nenään haisee kalma. Mikä tappoi satoja ihmisiä Innsmouthissa 1846? Salaisuuksien alkaessa paljastua viaton kuolee ja Jackilla alkaa nuppi suhista. Innsmouth saa ulkopuolisesta tarpeekseen: yöllä iskee kirves hotellihuoneen oveen...
Me, jotka olemme lukeneet suuren H.P. Lovecraftin (1890–1937) kirjallista tuotantoa, tiedämme mitä odottaa. Kun arkimaailmastamme eksyy vähän sivuun, sen pimeisiin nurkkiin, siellä odottaa hulluksi tekevä pahuus, ikuisia olentoja tähtien takaa, ajan tuolta puolen ja maailmanhistorian alusta.
Chaosiumin roolipeliin pohjautuva Call of Cthulhu on siitä mallikelpoinen lisenssipeli, että H.P. Lovecraftin tuotanto Suurine Muinaisineen saisi olla tuttu. Minulle on, silti en oikein ymmärtänyt pelin loppua ennen kuin päivitin tietoni yithialaisista. Headfirst on Heikki-Petterinsä lukenut, sillä noin neljään jaksoon jakautuva juoni on puhdasta Lovecraftia. Vihdoinkin!
Ulkopuolinen
Ei ollut Bethesdan paras ajatus julkaista Call of Cthulhu (Pelit 12/05, 77 pistettä) ensin Xboxille ja runnoa se pakolla valmiiksi joulumarkkinoille. Oma Äärilämme ajautui hulluuteen pelin kankean räiskinnän ja osittain siitä seuraavan samojen kohtien hinkkaamisen takia.
Se oli silloin. Nyt kankea, epätarkka pyssyn kääntely padilla kohti vikkeliä vihollisia on korvattu nopealla, tarkalla hiiri-näppisohjauksella. Peli muuttuu kuin siitä olisi leikattu paise.
Enää ei ole mikään temppu pamauttaa Dagonin palvelijaa kiväärillä ohimoon, vaikka tämä liikkuisikin. Ammukset riittävät, koska tuliannos lasketaan luoteina, ei lippaina. Itse asiassa ammuksia voisi vähentää. Uutta lahtaamisen helppoutta tasapainottaa se, että aseissa ei ole automaattista latausta, eikä aseen vaihto käy salamannopeasti. Nettotuloksena samojen kohtien hinkkaaminen turhista kuolemista johtuen vähenee paljon alle ärsytysrajan.
Räiskintä on hyvin tavanomaista, mutta Cthulhu ei olekaan räiskintäpeli. Noin puolet pelistä pitää pärjätä ilman asetta tai hyvin rajoitetulla varastolla, ja varsinkin silloin hiiviskely on Jack Waltersin avain pitkään elämään. Hiiviskely sujuu Thiefin malliin, eli pimeässä pysytään ja varjoissa vaanitaan. Vihollinen ottaa lisävahinkoa, jos joutuu yllätetyksi.
Jos Cthulhu on selkeästi jotain genreä, se on seikkailupeli. Jopa puzzlet ovat ihan oikeita puzzleja, ne eivät ole keinotekoisia eivätkä rautalangasta väännettyjä. Niinpä olin välillä täysin ymmälläni, mitä minun pitäisi muka tehdä. Tunne on pitkästä aikaa uusi.
Vaikeustaso on nykypeliksi välillä korkealla, ja kun konsolista tulivat tallennuspaikat perintönä, välillä samoja pelijaksoja edelleen hierotaan urakalla. Ihan esimerkkinä, jos takaa kuuluu outo ääni, sitä ei käännytä katsomaan, vaan juostaan ja lyödään jokainen ovi matkalla kiinni. Läpäisyyn meni arviolta 15 tuntia, mikä on juuri sopivasti.
Väri avaruudesta
Cthulhua ei ole sovitettu kultasilmäiselle PC-pelaajalle. Xbox-version kanssa resoluutiota lukuun ottamatta identtinen grafiikka on rumaa, simppeliä ja synkkää, mutta täysin tarkoituksella. On ironista, että näin ruma peli saa täydet pisteet toteutuksesta, mutta mieluummin immersio kuin näyttökorttidemo. Immersion eteen työskentelevät niin peligrafiikka, toimivat graafiset jipot kuin loistava äänenkäyttö.
King Kongin tapaan ruudulla ei ole tähtäimiä, osumapisteitä, kompasseja, ei yhtään mitään. Parhaimmillaan sakea tunnelma on pelin alkupuolella, jossa Jack kohtaa Innsmouthin oikeat kasvot, ja ensimmäiseen aseeseen, rautakankeen, on neljännes peliä matkaa.
Vaikka jatkossa esiintyvä jalostamo tai maanalaiset käytävät ovat tutumpaa menoa, niihinkin mahtuu todella mieleen jääviä Kodak-hetkiä. Se shoggoth, se jättisyväläinen.......hrrrr! Ja se hyökyaalto, se melkein oikeasti kasteli minut.
Jack voi saada pintahaavoja tai syvempiä raapaisuja, katkaista raajojaan tai saada myrkkyä. Jollei haavoja sidota, Jack vuotaa kuiviin. Kun maailmasta häviävät värit, alkaa olla loppu lähellä. Katkeavien raajojen korjailu muutamassa sekunnissa on jotain, jonka olisi voinut kauniisti unohtaa.
Näitähän on nähty, mutta sitten Cthulhu nokittaa pelolla ja häviävällä mielenterveydellä. Jo pelkästään korkean paikan kammosta tulee silmin kosketeltavaa, ja mädät ruumiit sun muut K18-arkikauheudet panevat järkeä lujille. Kun esiin nousee klassinen, sanoinkuvaamaton kauheus, se enää vaivoin erottuu hämärtyneen, vellovan epäselvyyden keskeltä. Aivan hemmetin hienoa!
Tietyt kohdat laukaisevat Jackissa flashbackeja, joissa näkyy Arkhamia, syyllisyyden luomaa kummitusta ja näkymiä lähellä olevien olentojen silmistä. Järjenmenetys kannattaa ottaa vakavasti. Ei riitä, että ruudusta saa hädin tuskin selvää, Jack voi panna itselleen kuulan kalloon, jos hänellä on ase kädessä mutta ruuvit hukassa. Ilman aseapuakin voi puhtaaseen hulluuteen kuolla.
Kuiskaus pimeästä
Ääninäyttelyn heikoin lenkki on Jack Waltersin veltto ulosanti. Aivan sama mitä tapahtuu, Jack lukee paperilta minimaalisin tuntein mutta selvästi artikuloiden. Innsmouthin asukkaiden kalaisa lespaus on muuten jees, mutta geneerisiä "Stop, outsider!" ja "Where is he?" vuorosanoja olisi joko pitänyt kirjoittaa enemmän tai käyttää harvemmin.
Muuten ääniä on käytetty poikkeuksellisen loistavasti. Kun hulluus iskee, Jack puhuu ja itkee itsekseen. Taustalla on koko ajan tunnelmaa ja levottomuutta tehokkaasti luovaa äänimaisemaa, efekteissä on jyrinää ja rytinää juuri silloin kuin sitä kaivataan.
Pelasin Cthulhun kutsun läpi täysin innoissani. Ainoa syy, että en jaa 9-alkuista kunniaa on satunnainen laahaus ja tallennuspisteiden outo sijoittelu. Sellainen pitää löytyä vähän, ei paljon ennen kohtaa, jota joutuu hiomaan useampaan kertaan, ja hiomisen jälkeen pitää löytyä tallennuspiste.
Call of Cthulhu on oikea 3D-seikkailupeli, oikealla juonella, oikeilla puzzleilla, täynnä tunnelmaa, ja syököön minut shoggoth, jollei ensimmäistä kertaa sataan vuoteen pelin aiheuttamat pelkoväreet kiitäneet pitkin selkäpiitäni.
Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn.
Nnirvi
Yhteenveto: Mieleen jäävä, vaikuttava kauhuseikkailu. Iä Dagon! Iä Hydra!
Cthulhua peleissä
Yllättäen suoraan Cthulhu-mytologiaan liittyviä pelejä on vain kourallinen.
- Lurking Horror (Infocom, 1987) on tekstiseikkailuiden mestarin mallikas kertomus oppilaasta, joka jää lumimyrskyn vangiksi opinahjoonsa. Mutta ei yksin...
- Alone In the Dark (Infogrames, 1992) (Pelit 7/92, 91 pistettä) on Resident Evilien roolimalli. Tässä ensimmäisessä 3D-kauhuseikkailussa vanha talo ja sen alla oleva tunneliverkosto kätkee synkän salaisuuden, jota selvittää urhea sankari(tar).
- Call of Cthulhu 1: Shadow of the Comet (Infogrames, 1993) (Pelit 4/93, 88 pistettä) oli hyvä mutta kankeahkolla käyttöliittymällä varustettu seikkailupeli. Mikä pahuus nousee Illsmouthin kaupungissa, kun komeetta sadan vuoden jälkeen palaa? Välillä turhan ranskalainen, pahassa mielessä.
- Call of Cthulhu 2: Prisoner of Ice (Infogrames, 1995). (Pelit 6/95, 84 pistettä) Jatko-osassa meno senkun pahenee, monessakin mielessä. Natsit aikovat tehdä cthulhulaisista salaisen aseen, ja tämän uhan ratkonnassa harrastetaan jopa hauskaa aikamatkailua.
88
