Kiinnostukseni Black Ops II:n moninpeliin hiipui nopeasti. Olenkohan vain uutta karttapakettia vailla?
Silloin kun nuorena poikana tutustuin verkkoräiskintäpeleihin, ajatus maksullisista lisäkartoista olisi ollut silkkaa Julmahuvia. Pelaajayhteisöllä oli kaikki tarvittavat työkalut omien karttojen tekoon, eikä laatu hävennyt kaupallisten vaihtoehtojen rinnalla. Quaken Team Fotressiin oli enemmän karttoja kuin viitsin opetella.
Silloin oli silloin ja nyt on nyt. Ensin yleistyivät konsoliräiskinnät, sitten pelintekijöiden itsekkyys. Kenttätyökalut, jotka vielä joskus olivat itsestäänselvyys pelissä kuin pelissä, ovat käytännössä kadonneet. Jäljellä ovat vain viidentoista euron hintaiset karttapaketit ja niiden kehittynein muoto, kokonaisen pelin hintaiset kausikortit.
Call of Duty on moninpelillä rahastamisen ehdoton edelläkävijä. Sen nimissä karttapaketit myydään karttapaketteina ilman mitään lisähöysteitä, viisitoista euroa per satsi. Kun karttojen oheen kytketään, ensimmäistä kertaa pelisarjan historiassa, yksinäinen lisäase ja uusi pelimuoto, se on Call of Dutyn mittapuulla oikea vallankumous, Revolution. Se on Black Ops II:lle kaavailluista neljästä karttapaketista ensimmäinen.
Vihaajat ne vihaa
Haluan ensimmäisenä puhdistaa ilmaa. En pidä Treyarchin zombeista. Ne keksittiin eräänlaiseksi sivunäytökseksi Call of Duty: World at Warissa (natsizombeja, voihan lollero!), minkä jälkeen ne ovat saaneet yhä suuremman roolin ensin Black Opsissa ja sitten Black Ops II:ssa.
Olen loputtoman kärsivällisesti yrittänyt ymmärtää zombeja, mutta en kerta kaikkiaan näe mitään hauskaa selviytymispelissä, jossa viholliset hyökkäävät tauotta kaikista ilmansuunnista ja pelaajan sijainnista tietoisina. Ammukset ovat koko ajan lopussa, mutta zombeja vain tulee ja tulee. Se on hauskaa kuin säkillinen verenhimoisia zombiapinoita.
Jo pelaajamääristä näkee, etten ole mielipiteineni yksin, sillä zombeja pelaa vain pieni vannoutunut klikki. Se heille sallittakoon, mutta sitä en sulata, että maksan heidän huveistaan jokaisen karttapaketin yhteydessä. Mikä pahinta, Revolution-paketin vallankumouksellinen uusi pelimuoto ei ole perusmoninpeliin, vaan aivokuolleeseen zombeiluun. Kokeiltuani sitä jouduin painamaan molemmat kämmenet kasvoilleni.
Yhtään liioittelematta Turned on yksi tökeroimmistä koskaan pelaamistani moninpelimuodoista. Perusidea – zombijoukkue vastaan ihmisjoukkue – ei ole itsessään huono, mutta se muuttuu sellaiseksi, kun pelaajamäärä typistetään neljään. Eikä siis neljään per puoli, vaan yhteen ihmiseen ja kolmeen zombiin.
Moninpelinä Turnedissa ei ole järjen hiventäkään. Kenttä on, hyvä jos viisikymmentä metriä kanttiinsa oleva, jenkkidinerin pihamaa, jossa on mahdoton löytää edullista puolustusasemaa. Yksin puolustautuva ihminen on nopeille zombeille helppo saalis. Zombina pelaaminen on toisaalta turhauttavaa edes takaisin säntäilyä, kun ihmisen rooli siirretään aina palkintona sille pelaajalle, joka viimeksi onnistui tappamaan.
Perinteisessä neljän pelaajan co-opina pelattavassa Die Rise –zombikentässä on sentään vähän enemmän järkeä. Siinä etsitään pakotietä raunioituneesta pilvenpiirtäjästä. Salakavalat pudotukset ovat Die Risen ärsyttävin suunnitteluratkaisu. Ei tarvitse kuin vähän perääntyä väärään suuntaan ja sankari putoaa korkeuksista kuolemaansa.
Yksi epätarkkuuskivääri, kiitos!
Kaltaiselleni zombivihaajalle Revolutionin villakoiran ydin jää neljään uuteen peruskarttaan ja siihen ainokaiseen lisätussariin, Peacekeeperiin.
Kartat ovat kaikin puolin kelvollisia. Taistelupaikkoina nähdään intialainen pato (Hydro), ranskalainen laskettelukeskus (Downhill), hiekkamyrskyn runtelema hotellikompleksi (Mirage) ja skeittipuisto Venice Beachillä (Grind).
Hydron suojattomilla siltarakennelmilla tulee pää kipeäksi snipereiden takia, mutta niiden alta kulkevia juoksutusaltaita pitkin voi edetä hieman paremmassa suojassa. Tasaisin väliajoin ryöppyävän veden alle ei parane jäädä. Downhill on kuin talvinen versio Turbinen rinteistä ja suosii epäreiluja kaukolaukauksia. Etäisyydet lyhenevät Miragessa, jossa kierretään nätisti hotellia ja sen pihaa ympäri.
Grind nousi uusista kentistä suosikikseni. Skeittipuisto kun on, se on täynnä ramppeja, putkia ja pyöristettyjä kulmia. Taistelun kannalta pyöreys merkitsee sitä, että kulman taakse suojautuminen ei ole läheskään niin yksiselitteistä kuin tavallisesti. Rikkonaisen rakenteensa ansiosta aseiden tasa-arvo toteutuu Grindissä hyvin.
Peacekeeper on kuin luotu Grindin etäisyyksille, sillä se yhdistää rynnäkkökiväärin kantaman ja pysäytysvoiman konepistoolin kompaktiin pakettiin. Aluksi suhtauduin Peacekeeperiin kuin pelitasapainon pilaajaan, mutta käyttökokemukset osoittivat, etten pärjännyt sillä ainakaan paremmin kuin vakioaseillani. Peacekeeperin ongelmana on pirun voimakas rekyyli. Jos ensimmäiset laukaukset eivät löydä maaliaan, niin sitten eivät loputkaan.
Black Ops II:n ensimmäistä karttapakettia on vaikea pisteyttää. Zombit sivuuttaen uudessa sisällössä ei ole mitään vikaa, mutta sitä ei myöskään ole hirveän paljon. Battlefield 3:n hienosti teemoitettuihin delsuihin verrattuna yhden lisäpyssyn Revolution on vallankumous korkeintaan Call of Dutyn mittapuulla.
Tuomas Honkala
75
