On aika palauttaa aivot tehdasasetuksille, sillä Black Ops III ei ole enää isoisän aikainen toisen maailmansodan Call of Duty.
Call of Dutyn kestosuosio selittyy kaikessa yksinkertaisuudessaan sillä, että sarjan pelit suunnitellaan vastaamaan odotuksia, ei ylittämään niitä. Yllätyksellisyydelle ei ole sijaa menestysformaatissa, jossa pelaajat ovat valmiita sulattamaan korkeintaan yhden keskisuuren muutoksen vuodessa.
Pelisnobien on helppo halveksia rahvaaseen uppoavia kaavamaisia ja kiihkomilitaristisia räiskintäpelejä, mutta minusta tuollainen halveksunta on suurelta osin perusteetonta. Tasaisen laadukkaalle kertakäyttöviihteelle on aikansa ja paikkansa siinä missä suurille taidepeleillekin.
Sarjan jokaista osaa pelanneena kuvittelin tietäväni, mitä odottaa Call of Duty: Black Ops III:lta. Lisää militarismia, lisää tulevaisuuden sodankäyntiä, lisää coditusta. Vähänkö yllätyin, kun kampanja paljastuikin vuoden ovelimmaksi tieteistarinaksi. Black Ops III ei ole niinkään matka maailman ääriin ja kriisipesäkkeisiin kuin matka tietoisuuden ytimeen ja peruskysymyksiin identiteetistä. Kuka minä olen? Mikä tekee minusta ihmisen?
Yllättävän diippiä shittiä pelissä, jonka pitäisi virittää teini-ikäisiä amerikkalaispoikia ADHD-taajuudelle.
Tulevaisuus on musta
Järjestysnumerostaan ja Call of Duty -sarjan pitkästä historiasta huolimatta Black Ops III on käytännössä itsenäinen teos. Yhtymäkohdat edellisiin Black Opseihin ovat olemassa enemmän yleisen tematiikan kuin suorien juonellisten yksityiskohtien tasolla. Faniserviisin sijaan käsikirjoitus keskittyy spekuloimaan, millaiseen pimeään kuoppaan ihmiskunta onnistuu itsensä 50 vuodessa kaivamaan.
Vuonna 2065 syömävelat on syöty ja yhteiskuntasopimukset rauenneet. Liikakansoitus, ilmastonmuutoksen synnyttämät supermyrskyt ja merenpinnan nousu ovat kaventaneet radikaalisti ihmiskunnan elintilaa. Globaalista on tullut paikallista, kun teollisuudelle ja liikenteelle välttämättömien luonnonvarojen ehtyminen on saanut maailmankaupan kaatumaan omaan mahdottomuuteensa.
Tuntemiamme valtiosopimuksia ei Black Ops III:n maailmassa enää ole. Euroopan Unioni on hajonnut finanssikriiseihinsä. NATO on lakkautettu ja entiset itäblokin maat – Suomi niiden mukana – ovat palanneet Venäjän satelliiteiksi. Uuden Varsovan Liiton nimi on Common Defense Pact. Yhdysvallat on laatinut vähille jäljelle jääneille liittolaisilleen oman YYA-sopimuksensa (Winslow Accord). Uutta kylmää sotaa käydään aivan kuten vanhaa eli tukemalla omaa hevosta jossain jumalan hylkäämässä proxy-sodassa.
Vaikka suurvaltapolitiikka on kokoajan Black Ops III:n taustalla, tarinan keskiöön nousevat lopulta paljon henkilökohtaisemmat asiat. Vaikka koko muu maailma taantuu, sotateknologian laukka vain kiihtyy. CIA:n mustien operaatioiden yksikössä sotainvalideista leikellään uusia parempia ihmisiä, joilla on raajat titaania, vatsaontelo täynnä hardwarea ja selkärangassa digitaalinen neuroliittymä.
Alun koulutusjaksossa digitaalinen neuroliittymä esitellään maailman parhaana opetusvälineenä, jonka avulla voidaan rekonstruoida ja dekonstruoida taktisia skenaarioita toisensa jälkeen, kaiken ollessa kuin unta vaan. Mutta ohjaako ajatus neuroliittymää vai neuroliittymä ajatuksia? Mihin voi enää uskoa, kun aivot ovat täynnä ykkösiä ja nollia? Fuck, mitä mindfuckeryä!
Kaksipiippuinen juttu
Augmentoitu keho on hyvä veruke paitsi päähenkilön yli-inhimillisille fyysisille suorituksille, myös yksinpelikampanjaa mukavasti syventävälle hahmonkehityssysteemille. Hahmonkehityksen ytimessä ovat tehtäväsuorituksista ansaittavat poletit, joilla lunastetaan niin uudet aseet kuin myös kehoon istutettavat lisäaugmentaatiot. Kolmeen eri kykypuuhun jakaantuvat augmentit käsittävät kaikkea mahdollista näkymättömyysviitoista vihollisissa oksennusrefleksin (!) laukaiseviin ääniaseisiin.
Hahmonkehityksen luontevuutta lisää, että jokaisen tehtävän välissä vedetään henkeä CIA:n turvatalossa. Vaikka se on tilana pieni, varusteluvalikkojen jalkauttaminen osaksi peliympäristöä on mukava lisä immersioon. Erityisen siisti yksityiskohta on oman punkan vierestä löytyvä näyttöpääte, jonka ”nettiselain” on tulvillaan wikipediamaista tietoa maailman tilasta vuonna 2065. Tekstiä, kuvia ja äänitallenteita käsittäviä aineistoja ei mitenkään tyrkytetä pelaajalle, mikä tekee tietojen kaivelusta entistä palkitsevampaa.
Roolipelimäisempi ote on tervetullut, mutta valintoihin pakottava hahmonkehitys on vähän kaksipiippuinen juttu. Vaikka valinnat itsessään ovat mielenkiintoisia, olin aika pettynyt, kun en saanut yhden läpipeluukerran puitteissa kokeilla puoliakaan havittelemistani vempeleistä. Kampanjana Black Ops III on umpilineaarinen, joten hahmonkehitystä jatkaville uusintakierroksille ei ole oikein muuta mielekästä perustetta kuin co-opin hakkaaminen.
Omalta kannaltani kampanjan todellisuus oli sitä, että pelasin yli puolet kampanjasta käyttäen täsmälleen samaa puoliautomaattista tarkkuuskivääriä ja täsmälleen saman augmentaatiopuun oksia. Avasin toki koko joukon muitakin aseita, mutta jokaisen kokeilemani konepistoolin ja rynnäkkökiväärin ongelmana oli puutteellinen pysäytysvoima.
Kyllähän perusmosurit ampuu hengiltä vaikka hernepyssyllä, mutta autonomisia robottitaistelijoita vastaan on aika surkea losottaa koko makasiini tyhjäksi vain huomatakseen, että vihollinen tulee yhä kohti. Järeämpi kaliiperi taltuttaa peltiheikitkin – muutama tarkka laukaus keskusyksikköön ja se on siinä.
Koskaan et muuttua saa
Call of Dutyn räiskintäkonventiot ovat sen verran kiveen kirjoitettuja, ettei edes erikoisuutta tavoitteleva Black Ops III kykene niitä murtamaan.
Mitkään vammat eivät ole niin vakavia, etteikö niistä toipuisi muutamalla raskaalla huokaisulla, koska Call of Duty. Tulitaistelussa kuuluu asemoitua mahdollisimman peittävän esteen taakse ja jähmettyä aloilleen tähtäämään, koska Call of Duty. Vihollisia on turha ampua hartialinjan alapuolelle, koska Call of Duty.
Ylimalkaisesti tarkasteltuna uuden Black Opsin toiminta vaikuttaa täsmälleen sellaiselta kuin sarjan peleissä on totuttu. Hieman pidemmälle pelattuna paljastuu, että muutos on leivottu toiminnan yksityiskohtiin, nimittäin tekoälyyn. Aivottomasti käsikirjoitettujen hyökkäysaaltojen sijaan pelin viholliset osoittavat aidon tilannetajun merkkejä, perustaen käytöksensä suoriin näköhavaintoihin, ymmärrettäviin päämääriin ja jonkinlaiseen alkeelliseen ryhmäkoheesioon.
Tekoäly ei ole aukotonta. Illuusion rakoilee erityisesti silloin, kun viholliset joutuvat lähikosketuksiin päähenkilön kuolemattomien joukkuetovereiden kanssa. Toverit kun eivät aina henno vetää liipaisimesta, vaikka vastustaja jäpittäisi ihan vieressä.
Yleisesti ottaen Black Ops III onnistuu silti luomaan toimivan vaikutelman siitä, että vastassa olisi varteenotettavia vihollisjoukkoja, eikä pelkkiä vakioasemissaan patsastelevia maalitauluja. Erityisen vakuuttavasti tekoäly käyttäytyy silloin, kun viholliset ryhtyvät määrätietoisesti seuraamaan pakosalle yrittävää pelaajaa.
Varovaisesti arvioiden kolmasosa pelissä kohdatuista vihollisista on autonomisia robotteja, mikä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kanssa, minkälaista kuvaa vuosisadan jälkipuoliskon maailmasta Black Ops III piirtää. Yleisintä mallia ovat lättänäpäiset gruntit, jotka on ohjelmoitu marssimaan suoraan tulta päin. Käytöstä ei voi mitenkään sekoittaa lihaa ja verta oleviin sotilaisiin.
Jossain toisessa pelissä robotteja vastaan taisteleminen voisi synnyttää vakavan uskottavuusvajeen, mutta Black Ops III pelaa korttinsa oikein demonisoimalla ne heti pelin alussa ED-209:mäisiin sfääreihin. Olen nähnyt tietokonepeleissä kaikenlaista, mutta en ihan sitä, kun alter ergoni revitään ensimmäisen persoonan kuvakulmassa kappaleiksi. Se on kaikilla mittapuilla uskomattoman brutaali kohtaus.
Black Ops III ei ole muutenkaan helppoa katsottavaa. Vaikka graafisella väkivallalla ei tuota yhtä kohtausta lukuun ottamatta pahemmin mässäilläkään, pienet rujot yksityiskohdat ovat kaikkialla läsnä. Peli myös onnistui sekoittamaan pasmani jyvittämällä vihollisten sekaan naissotilaita. Virtuaaliväkivalta miehiä kohtaan on business as usual, mutta naisten polttaminen elävältä hehkuvan kuumilla nanoroboteilla ei ihan kuulu räiskintäpelien peruskaavaan.
Parasta juuri nyt
Black Ops III on ensimmäinen Call of Duty, jolle on olen valmis myöntämään ysillä alkavan arvosanan ilman mitään ”tämä tulee pelkästä moninpelistä” -selittelyitä. Pikimusta tulevaisuudenkuva yhdistettynä ilottomaan ja ahdistavaan käsikirjoitukseen on kova pala purtavaksi, mutta se on samalla synkistelyä, jolla on tarkoitus. Päähenkilöiden hätä ja hämmennys tuntuu aidolta, eikä keksimällä keksityltä.
Taitava roolitus toki auttaa tarinan myymisessä pelaajalle. Erityisen tehokas myyntimies on amerikkalaissarjojen vakiokovis Christopher Meloni, jolta irtoaa sosiopaattisen ryhmänjohtajan rooli kuin luonnostaan. Toinen valopilkku on Katee Sackhoff (Taisteluplaneetta Galactica), jonka tähtihetki painuu taatusti mieleen.
Koska tarina etenee henkilöiden ehdoilla, miljööt tuntuvat loogisesti valituilta, eivätkä pakonomaiselta yritykseltä kiertää niin monessa maassa ja kaupungissa kuin kymmenessä tunnissa vain ehtii. Mullistusten kourissa riutuvassa Singaporessa ja suurvaltojen proxy-sodan näyttämöksi alistetussa Egyptissä on ihan riittävästi kontrastia hyvän kampanjan tarpeisiin.
Black Ops III on siinäkin mielessä poikkeuksellinen Call of Duty, että kampanjassa viljellään suhteellisen vähän epäinteraktiivista toimintaelokuvahöttöä, kuten kuolemaa halveksuvia ihmepelastautumisia sortuvista rakennuksista, räjähtävistä helikoptereista tai muista vastaavista kiipeleistä. Muutama pakollinen ajoneuvojakso on sentään mukana. Segan ikivanhaa After Burner -lentelypeliä muistuttava hävittäjätykistys on ihan veikeä.
Jälkipuoliskollaan peli yllättää täysin takavasemmalta ilmaantuvilla avantgardistisilla elementeillä, jollaisia en olisi Call of Dutyssa uskonut näkeväni. Black Ops III:n päätepysäkki sijaitsee kuin valovuosien päässä Modern Warfaren tähtiraitalipullisesta Michael Bay -militarismista. Harmi vain, että loppuhuipennusta pitkitetään tarpeettomasti. Paljon vähempikin toisto olisi riittänyt.
Avantgardismin osalta loppu on vasta alkua, sillä mukaan on ympätty eräänlainen yksinpelin b-puoli. Nightmare-kampanjassa pelatataan täsmälleen samat tehtävät mutta täysin eri järjestyksessä ja uudella kertojanäänellä ylipuhuttuna. Nightmare-kampanjan vitsi piilee siinä, että juoni on korvattu zombiepidemialla ja tutut viholliset joka tuutista vyöryvillä elävillä kuolleilla.
Nightmaren alun perusteella en ilkeäisi väittää, että Black Ops III:ssa saa kaksi yksinpeliä yhden hinnalla, sen verran raskaasti zombikampanja maistuu uudelleenkierrätykseltä. Ihan kiva bonus silti. Varsinaisena suolana pidän moninpeliä, jonka osalta Black Ops III edustaa kaikkein perinteisintä codittamista.
Sovitellessani viikkoa aiemmin kirjoittamassani arvostelussa vuoden räiskintäpelin kruunua Halo 5: Guardiansille, tunnen pakottavaa tarvetta nostaa Black Ops III:n samalle viivalle. Tasapeli.
Turska ui verkkoon
Virallisen kertomuksen mukaan Call of Dutyn tavaramerkki-mäinen moninpelikonsepti on rakennettu Black Ops III:ssa alusta asti uusiksi. Restauroinnin ideana oli karsia konseptista kaikki ylimääräinen, rikkomatta silti sitä mikä miljoonien fanien mielestä ei ollut rikki. Ehkä niin. Käytännössä moninpeli tuntui ihan samalta coditukselta kuin ennenkin.
No okei, uusi sulavoitettu liikkumismekaniikka ansaitsee kehuja. Pelaajat voivat ketjuttaa loikat, maata pitkin liukumiset ja seinällä juoksut yhdeksi saumattomaksi liikeyhdistelmäksi. Tuli ja liike ovat yhtä, eikä aseita tarvitse laskea edes esteiden yli kavutessa.
Varsinainen ydinpelattavuus on silti vanhaa tuttua vähän eri paketissa: pelimuodot, hahmonkehitys, aseiden avaaminen, kill streak -järjestelmä, koko hoito. Moninpelihahmolle voi valita kymmenen aktiivista varustetta ja lisäominaisuutta (”pick 10”), eikä rajoituksia liiemmin ole. Omalla ykköshahmollani ei ollut vyöllään edes käsikranaatteja, pelkkä viidellä eri lisähärpäkkeellä pimpattu rynnäkkökivääri.
Ihan hauskaa minulla oli Black Ops III:n moninpelin ja onnistuneilta vaikuttaneiden kenttien parissa, ei siinä mitään. En vain millään saanut karistettua tunnetta, että koko tämä 6 vastaan 6 -juttu kadotti viehätyksensä jo pari Black Opsia sitten. Pehmeän resetin sijaan olisin toivonut, että tekijöiden kantti olisi riittänyt kovaan resettiin. Tiedä sitten voisiko Call of Dutyn moninpeli piristyä vaikka jollain Halo 5:n Warzonen kaltaisella hybridimoodilla?
Black Ops III Zombiesissa on sentään jotain yritystä. Kyse on varsinaisesta moninpelistä eriytetystä neljän pelaajan co-opista, jossa etsitään ulospääsyä 1940-luvun urbaanista zombihelvetistä. Zombit puskevat päälle aaltoina ja tie eteenpäin aukeaa lukittu portti ja minipuzzle kerrallaan. Selvennettäköön nyt vielä, että kyse co-op-zombit ovat täysin eri asia kuin Nightmare, joka on vastaavasti yksinpelikampanjointia zombeilla.
Etkö vieläkään saanut tarpeeksesi zombeista? Usko tai älä, mutta Black Ops III:n uumeniin on piilotettu myös twin-stick-shooteriksi naamioitu zombi-arcadepeli. Se näyttää ihan vitsi-peliltä, mutta on sellaiseksi yllättävän robusti...
Call of Duty: Black Ops III
Arvosteltu: PS4
Saatavilla: PC, Xbox One
Treyarch/Activision
Versio: arvostelu
Moninpeli: 2–18, Co-op ja Zombies: 2–4
Muuta: Koko yksinpelikampanja on pelattavissa neljän pelaajan kimppapelinä.
Ikäraja: 18
91
