Call of Duty: Black Ops (PC) – Tästä ei sitten puhuta

Ei uhata saa, ei meluta saa, SOG voi tulla ikkunan taa. Erikoisjoukot matkaan jo käy. Nyt tappolistaan merkitään taas: tuhma vai kiltti, ajatelkaas!

Lähellä joulua pelibisneksen ykköshirviö CoDzilla riehui ja murskasi kaikki hennot myyntiennätykset. Call of Dutyn synnyttämä hysteria on sitä luokkaa, että vuoden tärkeimpään pelijulkaisuun imeytyy mukaan, vaikkei hirveästi Call of Dutyista välitäkään.

Miltä näyttää Call of Duty: Black Ops ilman omalla Xbox Live -tunnuksella varustettua lentokypärää, ilman ruusunpunaista visiiriä, PC:n ruudulla? Ei yhtään paskemmalta! Resoluutio on oikeaa HD-tasoa, ja taitava värien käyttö plus huolellinen animointi korvaavat DX11-efektit. PC-mielessä arvostelukappalekin tuli tarpeeksi myöhässä, sillä julkaisun gigabugit oli jo patsattu, joten pelin pyörimisestä ei ole pahaa sanottavaa.

Modern Warfare 2 oli Michael Bayn versio elokuvasta Red Dawn, mutta Black Ops kuppaa 60-luvun aika vähän käytettyä klisee-arkistoa. Mantsurian kandidaatti metsästää kauriita, Solženitsyn kääntyy haudassaan. Ahaa, Tet-offensiivi tarkoittaa siis muutakin kuin koululaisia, jotka kaikki haluavat samaan aikaan pelintestaajatyöharjoittelijoiksi.

I am not a number, I am a free Mason!

Pelin juoni toi minulle flashbackeja lukion matematiikan tunneilta: kidutuksella höystettyä huutoa jostain numeroista, joiden merkitystä en vain ymmärtänyt. Eikä ymmärrä erikoisjoukkojen sotilas Alex Masonkaan, jonka flashbackien varaan Black Ops rakentuu.

Kuulustelussa mies muistelee 60-luvun hyshys-keikkojaan, jotka alkavat yrityksellä castroida Kuuban kommunistinen käärme. Jatkossa koetaan koominen pako vankileiriltä, loput kuutisen tuntia kuluvat Venäjällä tai Kaukoidässä. Tarinana Black Ops on kakkos-Modernia koherentimpi, mutta toisaalta tosimaailmaan ja sen tapahtumiin pitäytyminen viilentää visioiden villeyttä. Vastapainoksi juttua vedetään eteenpäin järeällä ylivaihteella, ja parhaat jutut ovat lopputekstien jälkeen. Jos Richard Nixon sanoo ”I am not Gollum”, kukaan ei usko.

Juonella on väliä, sillä räiskinnän evoluutio tuntuu olevan jumissa. Minä nautin räiskinnästä siinä kuin kuka tahansa, mutta jos tappamisesta riistetään taito ja dramaattinen isku, synkkä matkustajani alkaa haukotella. Joko Treyarch ei osaa tai Call of Dutyn brändiraamattu on ylitiukka, mutta Black Ops ottaa varsinaisessa räiskinnässä loikan taaksepäin.

Ensinnäkin Blocksissa roihahtaa liian näkyvästi EES eli Endless Enemy Syndrome. Jos vilkuili viereensä, muun muassa Vorkutan vankilapaossa hyvinvoivan näköisiä neukkuvankeja materialisoitui tyhjästä ilmasta suoraan näkökenttään. Muutaman kerran vihollisia jopa spawnasi selän taakse paikoissa, joissa sen ei pitäisi olla mahdollista. Jos immersio unohdetaan, EES haittasi lähinnä silloin, kun omat päättivät ottaa löysästi ja jättivät etenemisvastuun minulle.

Black Ops on olevinaan erikoisjoukkojen salaisia operaatioita, ihan kuten suosikkisarjani The Unit. Voi kun se olisi ollut Treyarchinkin suosikkisarjoja. Suurin osa räiskinnästä on ahtaita putkia, joissa ei ole mitään rytmitystä, vaan tuubista puristetaan tauotonta räiskintätahnaa. Ilman hengähdystaukoja siihen turtuu ja se muuttuu vain tylsäksi. Edes irtoraajat eivät jaksa kauan naurattaa. Jännitettä yritetään luoda tauottomalla paukkeella, ruutua heilutetaan räjäytysten tahtiin (minä inhoan sitä) ja koko ajan huudetaan (sitä inhoan todella).

Mitalin toinen puoli

Haastaja vetää ohi, sillä Medal of Honorin yksinpelimekaniikka oli ongelmineenkin huomattavasti mielekkäämpää. Vaikka EES välillä vaivasi, kokonaisuutena paukutus oli paljon paremmin rytmitettyä ja huutamisen asemasta sotilastoverit käyttäytyivät rauhallisen ammattimaisesti, ei huutaen. Medalissa räiskintä puudutti vain satunnaisesti, alussa ja lopussa.

Mistä tulikin mieleen: lukuun ottamatta ”tylsää Afganistanin vuoristoa” ja kivaa grafiikkaa Black Opsissa kaikki, mistä uutta Medal of Honoria haukuttiin, on toisessa potenssissa. Ohjattu, umpiskriptattu putkijuoksu check, skriptattujen kavereiden odottelu check, vihollisen maalitaulutekoäly check, omien heikko, passiivinen tekoäly check, ja silti näistä ei vinistä ja väkistä samalla tinkimättömällä ylikriittisyydellä kuin Medal of Honor -paran kohdalla.

Mutta Black Opsin vetää plussalle sen suuri määrä viihdyttäviä erikoiskohtauksia ja välipuuhasteluita. Etukäteen elämöity hekolentely mukalentelyineen toimi yllättävän kivasti, SpecOps-tiimin ohjaus SR-71 Blackbirdistä käsin oli näppärästi toteutettu, siinä oli juuri sitä kaipaamaani rytmitystä. Huumorimielessä lopullinen kosto on surrealistisen hauskaa kun ruudussa ohjeistetaan painamaan nappia V nopeasti.

Yllätys!

Black Opsiin voi pettyä vain, jos pettää itseään. Jollei biljoonan Call of Dutyn jälkeen tiedä mitä saa, ansaitsee sen mitä saa. Varsinkin jos lapsenuskossaan kuvittelee, että Activision vaarantaa kakkoskultamunansa tarpeettomilla rohkeilla uudistuksilla. Niiden aika tulee vasta, kun velvollisuuden kutsu vaimenee.

Räiskintä oli vähän tylsempää kuin odotin, mutta muuten Treyarch selviää brändin vuosipäivityksestä mallikkaasti. Call of Duty: Black Ops on yksinpelinä ihan viihdyttävä paketti, joka, kiitos puuduttavien räiskintäosuuksien, tuntuu pitemmältä kuin se onkaan. Tarinasta puuttuvat iskevimmät huippukohdat, mutta myös jäätävät aivopierut.

Minun kirjoissani Medal of Honorin ammattimaisen viileä puolirealismi vei voiton Black Opsin turbotusta, kovaäänisestä ähkypuhkutoiminnasta. Jos EA pystyy oppimaan virheistään, ensi vuoden kaksinkampailu on varmasti jännempi.

81

Lisää aiheesta