Sekaisin kommunismista

Joskus räiskintäpeli ei vain vastaa sille asetettuja odotuksia.

Call of Duty edustaa tietokonepelaamisen pysyviä arvoja. Oli kyseessä sitten toinen maailmansota tai moderni konflikti, Call of Dutyn näkökulma sotaan on aina sama. On vain mies, pyssy ja ylitsepursuava tapahtumien vyöry, jossa pelaajalle ei suoda hetkenkään hengähdystaukoa. Vaikka Call of Dutyn sotasankarit harvoin taistelevat yksin, jalkaväkitaktiikat ovat pelkkää silmänlumetta. Viimeisen päälle käsikirjoitetussa vuoristorata-ajelussa pelaajan ei kuulu taktikoida, pelkkä reagointi riittää.

Modern Warfare oli olevinaan jonkinlainen pelisarjan piristysruiske, mutta jos rehellisiä ollaan, päivitettiinkö siinä mitään muuta kuin kolmannen valtakunnan natsit nykyhetken terroristeiksi? Kaiken Hollywood-kuorrutuksensa alla Modern Warfare oli sittenkin sama vanha Call of Duty, kokoelma sotaelokuvia matkivia taistelukohtauksia ontoissa pahvikulisseissa. Jos jotain, Modern Warfare ainoastaan viritti huippuunsa pelaajaa eteenpäin kiivailevan keskittymishäiriöisen go-go-go-mentaliteetin.

On helppo ajatella, että yhtä Call of Dutya pelattuaan on pelannut niitä kaikkia. Modern Warfaret olivat Infinity Wardin tekemiä hyviä Call of Dutyjä, ne väliin jääneet osat niitä huonompia Treyarchin tekeleitä. Nyt se on menneisyyttä, sillä kaikkien odotusten vastaisesti Treyarch onnistui viimein rikkomaan huonojen pelien kirouksensa. Sen hitusen minkä Treyarch häviää Infinity Wardille lahjakkuudessa, se paikkaa Black Opsissa kylmäpäisellä rohkeudella. Sillä kanttiahan se vaatii, kun miljardiluokan rahantekokone pyyhkäistään puhtaaksi hämähäkinseiteistä!

Numeropeliä

Black Ops ei hylkää valmiiksi purkitettujen sotakohtausten menestyssapluunaa – ei tietenkään. Sen sijaan se hylkää perinteen, jonka mukaan isojen räjähdysten ja sotapornon lomassa ei voisi kertoa kiinnostavaa tarinaa. Vaikka pelissä eletään kylmän sodan kuumimpia vuosia, Sikojenlahti ja Vietnamin sota ovat pelkkää viitekehystä paljon henkilökohtaisemmalle kertomukselle, jossa pelaajaa vedätetään numeromysteereillä ja aivopesun mahdollisuudella. Olin ihan ällikällä lyöty, tässä minulla on Call of Duty, jota pelaan ensisijaisesti tarinan vuoksi!

Pelin keskeisin tapahtumapaikka on ahdistava kuulustelukammio, jossa kasvoton ääni tivaa sankarilta uudestaan ja uudestaan samoja kysymyksiä. Mitä radiolähetyksessä toistuva numerosarja oikein tarkoittaa? Mistä sitä lähetetään? Sähköshokkeja! Hämärän rajamaille huumattu pimeiden operaatioiden erikoismies on liian sekaisin antamaan vastauksia. Toimintavaihde polkaistaan päälle vasta kun kidutettu miespolo vaipuu takaumiinsa.

Entisessä elämässään hänet tunnetaan John Masonina. Missä John F. Kennedyn Amerikka pesee likapyykkiään, siellä ovat Mason ja hänen kollegansa. He ovat kylmäverisiä ammattitappajia, juuri sopivaa ainesta Black Opsin käynnistävään Fidel Castron salamurhahankkeeseen. Vuosi on 1961 ja Kuubaan soluttautunut ryhmä luottaa siihen, ettei heihin kiinnitetä huomiota keskellä Sikojenlahden maihinnousun kaaosta.

Kotka on laskeutunut, mutta pimeä operaatio leviää käsiin, kun amerikkalaiset paljastuvat ennen aikojaan. Lyhyen katutaistelun jälkeen Mason ja kumppanit päättävät ampua tiensä Castron luokse. Uhkarohkea suunnitelma on lähempänä mustaa huumoria kuin oikeaa operaatiota, mutta tulokset puhuvat puolestaan: Kuuban diktaattori puree lyijyä. Eihän sitä voinut etukäteen tietää, että vainoharhaisella El Presidentellä oli kaksoisolento!

Kuubasta siirrytään notkeasti Neuvostojen maahan ja Kaakkois-Aasiaan, jossa pimeiden operaatioiden miehillä on monta rautaa tulessa. Jossain vaiheessa matkaa Mason saa vihiä natsien kehittämästä biologisesta aseesta, joka on päätynyt neukkujen käsiin. Se on niin tiukkaa tavaraa, että tartunnan saaneet muuttuvat rusinoiksi ihan silmien edessä. Jotenkin Masonin menneisyys liittyy niihin numeroihin, joista Masonin kuulustelija jaksaa niin hellittämättä jankuttaa.

Hämmennys on tarttua myös pelaajaan, mutta lopussa juonilangat sidotaan nätisti pakettiin. Vaikka peli ei pohjaudu tositapahtumiin, se flirttailee pitkin matkaa historiallisten faktojen ja henkilöiden kanssa. John Masonille suodaan jopa lyhyt audienssi presidentti John F. Kennedyn luona. Se jos mikä on mieleenpainuva kohtaus. Lopussa peli iskee kehiin sellaisen Kennedy-paljastuksen, että oksat pois!

Kylmän sodan periodikuvauksena Black Ops jää hieman puolitiehen. Peli viljelee 60-luvun musiikkia, muotia ja muita ulkoisia tunnusmerkkejä niin kitsaasti, että niitä hädin tuskin huomaa. Jopa pelin aseet tuntuvat aikakauteen nähden liian moderneilta, eikä ihme, sillä valikoimaan on eksynyt ilmiselviä anakronismeja.

Helikopteri, tuo toiveiden täyttymys

Black Ops käynnistyy suorastaan huomiota herättävän vahvasti. Alkupään kentät Kuubassa, neuvostoliittolaisella työleirillä ja Baikonurin kosmodromilla ovat todella mielenkiintoisia. Peli suosii tiheitä leikkauksia toimintakohtauksista välinäytöksiin ja takaisin. Kerrontatyyliä voisi kuvailla suorastaan turboahdetuksi, eikä mukana ole ainuttakaan kyllästymispisteen yli venytettyä jaksoa.

Se nyt ei ole yllätys, että Call of Duty -peli on suunniteltu putkeksi, mutta Black Opsissa etenemisputki on häiritsevän kapea. Jalkatilaa on pahimmillaan niin vähän, että liikkumisvapaudessa taannutaan suurin piirtein japanilaisen raideräiskinnän tasolle. Muutaman metrin välein sijoitellut reittipisteet vain korostavat putkimaisia olosuhteita. Klaustrofobisen kenttäarkkitehtuurin kelju sivuvaikutus on pitkän kantaman aseiden mitätöityminen: tarkkuuskivääreillä on hädin tuskin virkaa yksinpelissä.

Black Opsilla on onneksi tähtihetkensä, jotka auttavat tehokkaasti unohtamaan kenttäsuunnittelun puutteet. Tähtihetki numero yksi osuu Hongkongin laitakaupunkiin Kowlooniin, jossa pysähdytään kaikilla herkuilla varusteltuun asehuoneeseen ja ammutaan sitten röyhkeästi tie spetsnazien saartorenkaan läpi. Kun tulikivenkatkuinen amok-juoksu höystetään vielä räyhäkkäällä Matrix-biitillä, lopputulos on puhdasta räiskintäkultaa. Pelin draamallinen huipentuma koetaan Vietnamissa, kun päähän potkittu Mason pakotetaan pelaamaan venäläistä rulettia parasta kaveriaan vastaan. Hupimittaria kutitellaan Hind-taistelukopterin kaappauksessa, jonka jälkeen ammutaan koko Pohjois-Vietnamin armeija paskaksi.

Yksinpelinä Black Ops ei ole ainakaan huonompi kuin viimevuotinen Modern Warfare 2. Puhtaana Hollywood-spektaakkelina arvioituna Black Ops ei yllä ihan samoihin sfääreihin, mutta toisaalta sillä on paljon mielenkiintoisempi tarina kerrottavanaan. Tiedän, tiedän, räiskintäpelin käsikirjoituksen hehkuttaminen on silkkaa Pelit-elitismiä, mutta hitto vieköön, tässä tapauksessa täysin aiheellista. Fiksun käsikirjoituksen vastapainoksi Black Ops turvautuu todella matalamielisiin shokkiefekteihin. Okei, kranaattien silpomat raajat vielä ymmärrän, mutta kenen mielestä on siistiä tunkea lasinsiruja suuhun ja iskeä nyrkkiä päälle?

Call of Duty: Black Ops ei ole kaikkien aikojen paras putkiräiskintä, mutta puutarhaletkujen kategoriaa se hallitsee omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.

 

 

Moninpeli

Rahaa verkosta

Kokemustasoilla kikkaillaan nykyään yhdessä jos toisessa verkkoräiskinnässä, mutta missään niistä ei ole yhtä rönsyilevää urakehitystä kuin Modern Warfaren moninpelistä suoraan polveutuvassa Black Opsissa. Kentät ovat melko pieniä, mutta niin niiden kuuluukin, sillä näissä karkeloissa on vain nopeita ja kuolleita.

Jokainen pelattu Black Ops -matsi tuottaa pelaajalle rahaa ja kokemuspisteitä. Rahalla saa kaikkea mahdollista: uusia aseita, tähtäimiä, lisävarusteita, erikoiskykyjä, ilmaiskuja, kasvomaalauksia, nimikylttejä ja niin edelleen. Hankintojen pohjalta voi rakentaa itselleen juuri sellaisen moninpelihahmon kuin haluaa. Parhaita mahdollisia kamoja ei silti voi ostaa heti ensimmäisillä pennosillaan, sillä ostoslista rajautuu kokemustason mukaan. Se on ovela järjestely, sillä pelaaja ansaitsee koko ajan jotain uutta ja kivaa, mutta harvoin juuri sitä, mitä kaikkein eniten haluaisi.

Uskalikot voivat pelata rahoillaan erityisiä vedonlyöntimatseja, joissa tuloslistan kolme parasta pelaajaa jakavat koko potin keskenään. Vedonlyönnin houkuttelevuutta lisätään hupaisilla pelimoodeilla. One in the Chamberissa pelaajilla on yksi ainoa luoti piipussaan. Tuo ainokainen paukku tappaa kerrasta, mutta jos sen ampuu ohi, homma on hoidettava loppuun puukolla. Samaa henkeä edustaa myös Stick and Stones, jossa aseistuksena on jalkajousi, puukko ja tomahawk-heittokirves. Kaikkia mahdollisia aseita kokeillaan Sharpshooterissa, jossa käteen arvotaan uusi pyssy 45 sekunnin välein. Se voi olla vaikka RPG-7-sinko.

Vedonlyöntipelien ulkopuolella Black Ops on käytännöllisesti katsoen hiilikopio Modern Warfare 2:n moninpelistä. Vaihtunut asevalikoima, neljätoista uutta kenttää ja urakehityksen aloittaminen puhtaalta pöydältä ovat kuitenkin ihan riittävä syy innostua tutusta meiningistä uudestaan. Tiimipohjaisten pelimuotojen (aluehallintaa, sabotaasia, jopa lipunryöstöä) viehätys on yhä tallella.

Jos normimoninpelin kilpailuhenkisyys kammottaa, Black Opsissa on myös co-op-moodi, jossa voi räiskiä kavereiden kanssa zombeja. Seinistä sisään tunkevien elävien kuolleiden höykyttäminen on yllättävän hauskaa, mitä nyt vaikeustaso nousee aika nopeasti. Left 4 Deadin tosikkomaisuudesta ei ole tietoakaan, kun zombeja vastaan taistelee voimanelikkö Richard Nixon, Robert McNamara, John F. Kennedy ja Fidel Castro. Harmi vain, että zombikenttiä on vain kolme erilaista. Kolmas kenttä ei ole oikeastaan kenttä lainkaan, vaan Dead Ops -niminen ylhäältäpäin kuvattu retropelipastissi. Huumoria kai sekin.

Tuomas Honkala

Pimeä operaatio

Annoin Call of Duty: Black Opsille samat pisteet kuin Modern Warfare 2:lle vuosi sitten. Kyse on kahdesta suunnilleen samantasoisesta teoksesta, joiden vahvuudet vain osuvat hieman eri osa-alueille. Suositusleiman Black Ops ansaitsisi jo pelkällä käsikirjoituksellaan. Kuviossa kuitenkin mättää yksi asia. Tämä arvostelu on tahrittu korruptiolla.

Koska Black Opsista ei jaettu etukäteen arvostelukappaleita, meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin osallistua Activision Blizzardin järjestämään arvostelutilaisuuteen. Tällaiset arvostelutilaisuudet ovat yleistymään päin, eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun osallistun sellaiseen. Ja uskokaa huviksenne, maratonpelisessio hotellihuoneessa on yleensä aika tympeää puuhaa. Kalifornian Ojaissa järjestetty Call of Duty Experience oli pelireissuna kuitenkin täysin poikkeuksellinen. Tapahtuman todellinen luonne pidettiin viimeiseen asti yllätyksenä (lue: salaisena) ja ilmeisen hyvästä syystä.

Mistä sitä aloittaisi? Black Ops -brändätystä, Xbox-pelaajatunnuksellani nimikoidusta lentäjänkypärästä? Helikopterikuljetuksesta Los Angelesista Ojaihin? Majoituksesta 500 dollaria yöltä maksavassa sviitissä Ojai Valley Inn & Spa -lomakeitaassa? Aamusta iltaan jatkuneesta seisovan pöydän tarjoilusta? Baarin avoimesta piikistä? Viimeksi sain samanlaista palvelua häämatkallani ja sen reissun lasku kuumottaa mielessäni vieläkin. En lähde edes arvailemaan, kuinka paljon tämä lysti maksoi.

Olen tietenkin jäävi arvioimaan oman peliarvosteluni luotettavuutta, mutta kuka siihen voisi tällaisen kestityksen jälkeen enää luottaa?

Tuomas Honkala