Länkkäreiden ystävät, huomio! Legendat kertovat Meksikon rajakaupunki Juareziin kätketystä aarteesta, jonka löytäjästä tulisi satumaisen rikas. Mutta Juarezin kutsu voi viedä etsijältään järjen.

Billy Candle on nuori ja ketterä miehenalku, joka on pakomatkalla epäiltynä äitinsä ja isäpuolensa murhaamisesta. Billyn kannoilla kulkee synkeä saarnamies Ray McCall, Billyn isäpuolen veli. McCall on entinen pistoolisankari, joka palaa vanhoihin tapoihinsa löydettyään veljensä murhattuna. McCall kokee olevansa Jumalan miekka, joka puhdistaa maan syntisistä.

Seikkailu on jaettu viiteentoista vajaan tunnin mittaiseen episodiin. Välillä edetään Billynä, välillä saarnamiehenä. Kummankin tarinat ovat yksilöllisiä, mutta leikkaavat sopivasti toisiaan, jotta kokonaisuus pysyy kasassa. Risteyskohdissa samat tapahtumat nähdään kahdesta vinkkelistä.

Billyn ja McCallin ratkaisut ongelmatilanteissa ovat kovin erilaiset. Billy luottaa vikkeliin kinttuihinsa ja kykyynsä pysytellä näkymättömissä. McCallin apuna ovat rautaiset hermot, vankka liipaisinsormi ja taskussa kulkeva Raamattu. Pastorin aikomuksena on tosin tehdä muutakin kuin saarnata Billy Candlelle, jahka saa tämän kiinni.

Lännen nopein vellihousu

Billy Candlen osuudet ovat yhdistelmä hiiviskelyä ja tombraidermaista toimintaa. Kyyryssä etenemällä Billy on niin hiljainen, että kiukkuiset saluunanomistajat, junanryöstäjät tai haisevat bandiitit eivät kuule rapsahdustakaan, vaikka Billy hipsuilisi aivan selän takaa. Tarkkakorvaisten intiaanien kanssa joutuu kiertämään kauempaa. Varjojen syleilyyn Billy kietoutuu niin täydellisesti, että edes vierestä kulkevat rosvot eivät huomaa mitään. Nuotion valoon ei silti kannata erehtyä.

Billy osaa myös uida, kavuta kalliotasanteille ja käyttää ruoskaa kuin myöhempien aikojen arkeologi. Ruoskalla voi tarttua puiden oksiin, kiivetä ja heilautella itsensä etäisille tasanteille. Tiukoissa paikoissa Billy välttelee tappelemista ja keskittyy pakenemiseen. Nahkaruoskaa on pakko soittaa, kun vastassa on kiukkuisia kalkkarokäärmeitä, hämähäkkejä ja susia. Etenkin sudet ovat niin kliseinen ja tökerö ratkaisu, että vatsaa vääntää. Onneksi Billyn taistelulätkytystä ei ole liian paljon.

Suurin osa Billyn ajasta menee kulkureittien etsimiseen. Milloin edessä on syvä kuilu, korkea kallioseinämä tai nuotion ääressä kyhjöttävä roistojoukkio. Ratkaisu löytyy aina kiipeämällä, ruoskanheilahtelulla tai hiipimisellä. Näppäimistön ja hiiren yhdistelmä toimii Billyn ohjastamisessa luontevasti. Välillä tosin kiperissä paikoissa hyppely aiheuttaa akuuttia hengenahdistusta. Syy löytyy yleensä hiiren päästä: monimutkaisten ratkaisujen yrittäminen yksinkertaisiin ongelmiin hävettää aina jälkikäteen.

Julmempi kuin W. Munny

Pastori Ray McCall on häijy mies. Tehtävänannot pyörivät yleensä syntisten lähettämisessä taivaan valtiaan tuomittaviksi, armon välineinä valikoima kivääreitä ja kuudestilaukeavia, jälkimmäisä yksi kummassakin kädessä. Mallien väliset erot eivät ole järin suuria, mutta tuhovoimaa riittää. Pelin aikana pääsee käsiksi myös Gatling-konekivääriin ja intiaaniaseistukseen.

Pastorin taivaallisiin kykyihin kuuluu bullet timea matkiva ajan hidastus. Kun kummatkin Coltit ovat koteloissa, aseen vetäminen esiin saa ajan hidastumaan hetkeksi. Ruudun kummastakin reunasta lähtee tällöin pistoolien tähtäinkursori liikkumaan kohti ruudun keskustaa. Pastoria liikuttamalla kursorit saa vietyä kohteiden päälle, ja hiirennapeilla luodit lähtevät saattelemaan syntisiä kohti pelastusta. Kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta toimii yksinkertaisesti ja näyttävästi.

Hidastuksilla pääsee tyylittelemään sydämensä kyllyydestä. Yksittäistä rosvoa vastaan voi odottaa tähtäinten yhdistymistä keskipisteessä ja tulittaa pistoolit tyhjäksi. Taistelun tunnelmaa koin karuimmillaan, kun tein ensin yhdellä pistoolilla lähellä olevasta vihollisesta verta tihkuvan seulan, sen jälkeen lähetin vielä piilossa kyykkiviä rosvoja kohti kaksi tarkkaan tähdättyä pääosumaa. Kun aika palautui normaaliksi, syntiset rojahtivat maahan kuin tyhjät säkit.

Jos eivät Billy Candlen hiipimistä valvovat roistot ole erityisen välkkyjä, pistoolipetet eivät ole yhtään sen fiksumpia. Älykkyyden ajoittainen tuikehdinta on läpeensä skriptattua, omillaan rosvot jäävät vääjäämättä alakynteen.

Räiskimisen lisäksi McCall joutuu vaivaamaan aivojaan. Tasohyppelyä on jonkin verran, lisäksi mukana on laatikkoleikkiä, jossa rakennellaan kiipeilyalustoja. Call of Juarezin fysiikan mallinnus rajoittuu heiteltäviin öljylamppuihin ja potkittaviin laatikoihin.

Lumoaa sielun

Call of Juarez on kaunis kuin yksinäinen erämaan kukka. Vehreä maastokasvillisuus on tiheää ja näyttävää. Ruohikon keskellä kyyhöttäminen saa herkimmillä heinänuhan puhkeamaan. Savua, pölyä, varjoja ja muita yksityiskohtia ovat alueet pullollaan. Grafiikan tarkkuutta kuvaavat kaupungista löytämäni hevosenkakkapökäleet.

Paitsi kaunis, Call of Juarez on armottoman väkivaltainen. Saarnaajan luotimyrskyn kohteista veri purskahtelee hidastettuna, eikä pastori McCallin hurja luonne jää epäselväksi. Räsynukkemainen osumien mallinnus on vastenmielisen kiehtova, ja lähietäisyydeltä katsottuna pääosumien jäljet ovat autenttisen etovia. Nyrkkitappelussa tirskuu punanestettä enemmän kuin Rockyissä yhteensä.

Juarezin näkeminen kylmäverisimmässä kauneudessaan vaatii kovan luokan rautaa. Testikokoonpanolla pystyi pelaamaan kaikki nupit kaakossa niin kauan kunnes ruudulle tuli säpinää. Sen jälkeen ruudunpäivitys muuttui ruudunhyydytykseksi. Keskimallin yksityiskohdilla pelaaminen oli pääosin täydellisen sulavaa.

Äänimaailmassa on ongelmia, välijuonnoista ja pidemmistä repliikeistä jää puuttumaan viimeiset sanat. Tehtävien aikaisissa videopätkissä kuva saattaa jäädä tuijottamaan puhekumppania hiljaisuuden vallitessa niin kauan, että ruudun äärellä tulee vaivautunut olo. Laadullisena ongelmana Billyn ääninäyttelijä on huomattavasti tyhjänpäiväisempi kuin herkullisen synkeä pastori, ja rosvojoukkioilla on paha tapa toistaa paria kolmea lausahdusta, mikä alkaa hiipimisen aikana ärsyttää suunnattomasti.

Latausajat ovat rasittavan pitkiä etenkin episodien välillä. Tunnelma rikkoutuu häiritsevästi, ja parin minuutin jälkeen alkavat kovahermoisimmankin karjun ajatukset harhailla kynsien lakkaamiseen. Kun ei kursaile pikatallennuksen kanssa, säästää itseään monelta pikkuriesalta. Call of Juarezin juoni etenee miellyttävän rivakasti putkea pitkin, mutta hetkittäin tehdään outoja harharetkiä. Aikaa ja vaivaa saatetaan uhrata rutkasti hevosen varastamiseen, sen jälkeen ratsastetaan parisataa metriä, dumpataan heppa lähimpään pusikkoon ja hirnutaan hyvästit. Turhauttavaa.

Räiskintänä Call of Juarez on hauska vaan ei mullistava, toimintapelinä paikoin jopa kehnohko. Moninpeli kuulostaa lupaavalta, mutta arvostelun aikaan ei löytynyt kuin demopalvelimia. Kahdeksankymmenen pisteen raja rikkoutuu rimaa hipoen, mutta vaatii länkkärifetissiä. Eli tavallisten ihmisten kannattaa miettiä kahdesti, mutta jos sisältä löytyy pieni lehmipoika, mars kauppaan kannukset kilisten.

* * * * *

Hopeatähtiä hopeakiekoilla

Kotimaan kauppojen hyllyiltä löytyy erinomainen valikoima laatulänkkäreitä – usein vielä alelaareista. Leonen ja Eastwoodin tuntevat kaikki. Johneista Wayne ja Ford ovat western-intoilijoiden sydäntä lähellä, mutta unohtaa ei sovi Hustonia tai Sturgesia. John Hustonilta kannattaa hankkia Leppymättömät (Unforgiven, 1960), niin pääsee kuulemaan Burt Lancasterin legendaarisen tekonaurun. John Sturgesin hienoin hetki on villiin länteen sijoitettu Seitsemän samuraita -uudelleenfilmatisointi Seitsemän rohkeaa miestä (The Magnificent Seven, 1960). Ostoslistalle kelpaa raapustaa myös saman miehen viiltävä Viimeinen juna Gun Hillistä (Last Train from Gun Hill, 1959). Syyskuun lopulla ilmestyi R2-versio Sturgesin Kuolemanloukku O.K. Corralista (Gunfight at the O.K. Corral, 1957). DVD:n Suomi-julkaisusta tai suomenkielisestä tekstityksestä ei tätä kirjoitettaessa ole tietoa, mutta R1-version hävyttömän hieno kansikuva on sentään säilynyt.

Perushyviä westernejä löytyy myös John-ulottuvuuden tältä puolen. Fred Zinnemanin klassisessa Sheriffissä (High Noon, 1952) saa ihailla Gary Cooperin vähäeleistä näyttelemistä ja Grace Kellyä, joka on kauniimpi kuin koskaan. Elokuvasta on myynnissä sekä perusjulkaisu että lisämatskulla höystetty erikoisversio. Gary Cooper -fanien hyllyyn etsii tietään myös Anthony Mannin armoton Mies lännestä (Man of the West, 1958). Mannilta kannattaa hankkia kyytipojaksi James Stewart -leffat Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955) ja Seikkailijoiden luvattu maa (The Far Country, 1954). Pakko-ostoksiin kuuluu Robert Altmanin erinomainen McCabe & Mrs. Miller (1971). Halpiksena Suomessa julkaistu leffa kannattaa kaapia esiin alelaarin pohjalta vaikka sormet verillä.

Mika Äärilä