Mitä yhteistä on Beethovenin Yhdeksännellä sinfonialla ja CD-ROM-levykkeellä?
Tarinan mukaan Sony ja Philips sopivat 70- ja 80-luvun taitteessa CD-levyn halkaisijaksi kaksitoista senttiä, koska tällöin Beethovenin Yhdeksäs mahtuu yhdelle CD-levylle.
Siitä on tosiaan vasta 12 vuotta, kun CD, tai oikeammin CD-DA (Compact Disc Digital Audio), julkaistiin. CD-ROM eli romppu on sitäkin nuorempi keksintö. Ensimmäinen CD-ROM-asema esiteltiin markkinoille vain kymmenen vuotta sitten. Ja nyt käytössä arvioidaan olevan jo yli 11 000 000 CD-ROM-asemaa.
Vain yhden dollarin tähden
CD-äänilevyn käyttö CD-tietolevynä on yksinkertaista. CD-levyllä musiikki on nollina ja ykkösinä ja levyn kannalta on yhdentekevää, muunnetaanko sen pinnan kuopat ja tasanteet ääneksi vai numeroiksi. Se ei sen sijaan ole yhdentekevää, että yhdelle rompulle mahtuu nollia ja ykkösiä peräti 660 megatavua. Käytännössä CD-ROM-levyille sullotaan yleensä enintään 540 megaa.
CD-ROMien alkutaival ei ollut ruusuinen. Ensimmäiset asemat maksoivat kymmeniä tuhansia markkoja, eikä levyjä saanut mistään. Lähes jokainen PC:n romppu vaati oman lukuohjelmansa toimiakseen kunnolla. PC:n käyttöjärjestelmä kun ei tunnusta CD-ROMin olemassaoloa, vaan koneeseen on ladattava erityinen MSCDEX-ohjelma (Microsoft CD Extensions for DOS) muistia syömään. Nykyinen MSCDEX sentään pärjää jo kaikkien CD-ROM-levyjen ja -asemien kanssa - lähes aina.
Pari vuotta sitten CD-ROM-asemien hinta painui alle tuhannen dollarin, mikä herätti amerikkalaiset ohjelmistotuottajat. Parantunut rompputarjonta, esimerkiksi Corel Drawn CD-ROM-versio, lisäsi puolestaan asemien kysyntää, ja niiden hinta laski aina kahden tuhannen markan pintaan. Kaksi tonnia on kodintekniikan maaginen raja: kun hilavitkuttimen hinta alkaa ykkösellä, kauppa käy, oli kyse sitten videonauhurista tai leipäkoneesta.
Mutta miksi pelien valmistajat ovat tarttuneet niin hanakasti CD-ROM-teknologiaan? Jo nyt monet pelisoftatalot julkaisevat tuotteensa ensin CD-ROM-versiona ja vasta sitten levykkeillä.
Vaikka CD:lle mahtuu enemmän grafiikkaa ja ääntä, isomman pelin kehittäminen teettää enemmän työtä. Videopätkät vaativat kalliita näyttelijöitä, digitoitu puhe satoja studiotunteja ja tarkentunut grafiikka tehokkaampaa näytön päivitystä. Eikä kaikilla pelaajilla ole vielä CD-ROM-asemaa koneessaan. Miksi sulkea heidät pois asiakaskunnasta?
Ensinnäkin CD-ROM-pelin valmistaminen on halpaa. Esimerkiksi SSI:n toimitusjohtajan Joel Billingsin kirjanpidossa CD-ROM-pelin valmistaminen maksaa vain kahdesta kolmeen taalaa, kun vastaavan kuusi HD-korppua sisältävän pelin tuottaminen kustantaa neljä dollaria. Myyntihinta on sama eli kahdesta viiteen sataan markkaan. Toiseksi CD-ROM-pelin piratisointi on käytännössä mahdotonta. Vaikka joku pirteä piraatti purkaisikin pelin suojaukset, yli puolen gigatavun jakelu levykkeillä on melkoinen urakka. Vaikka asiakaskunta on pienempi, myynti kasvaa!
Pelaajan kannalta tilanne ei ole välttämättä yhtä suotuisa: koneeseen on pakko ostaa uusi oheislaite. Lisäksi monet CD-ROMille suunnitellut pelit keskittyvät täyttämään koko rompun, itse pelin jäädessä vähemmälle. Moska on moskaa, vaikka sitä olisi 660 000 kiloa! CD-ROM-pelit vaativat muutenkin jämerämpää konetta. Lisääntynyt muistikapasiteetti sallii SuperVGA:n hyödyntämisen ja kunnon äänet. Bittejä sotkemaan tarvitaan mieluiten 80486, rutkasti muistia sekä hot-rod näytönohjain.
CD-ROM-pelien näyttävä ulkoasu ja digitoidut äänet ovat kuitenkin johtaneet monta pelaajaa ja kriitikkoa harhaan. Esimerkiksi armoitettu J^3 Vihannes meni The Lawnmover Manissa halpaan ja antoi pelille peräti 82 pistettä, vaikka kauniiden kuvien takana on pelkkä läjä äärimmäisen simppeleitä alipelejä.
Sen sijaan esimerkiksi Wing Commander -saagan tai Falcon-perheen julkaiseminen kaikkine laajennuksineen yhdellä CD-ROM-levyllä olisi kulttuuriteko vailla vertaa. Biljoonan korpun asemesta ei tarvittaisi kuin yksi romppu, eikä peleistä tarvitsisi installoida kiintolevylle kuin aikakriittiset osat - niin ja kaikki kaksi tusinaa korjauspäivitystä. Softatalot kun teettävät virheiden etsinnän maksavilla asiakkailla.
300 kt/s, 350 ms, 64 kt
Eli CD-ROM-pyöritin pitää ostaa. Mutta millainen? Keskityn tässä PC:n ongelmiin, sillä Macin, Amigan, Segan, Nintendon ja 3DO:n tilanne on hallinnassa. Etenkin Macin käyttäjiä käy kateeksi. MacIntoshille on julkaistu useita kiintoisia CD-ROM-levyjä, joista PC:n omistajat voivat toistaiseksi vain uneksia.
Romppujen ongelmana on niiden hitaus. Vähimmäisvaatimus jatkuvalle tiedonsiirtonopeudelle on 300 kilotavua sekunnissa eli tuplanopeus. 150 kt/s -asemia näkee edelleen kaupan etenkin multimediapakettien osana. Kannattaa karttaa.
Saantiaika alkaa CD-ROM-aseman saatua lukukäskyn ja loppuu, kun asema alkaa välittää pyydettyä tietoa. CD-ROM-asemien keskimääräiset saantiajat vaihtelevat 200:sta 500:aan millisekuntiin. Pienempi saantiaika on aina parempi, mutta esmes oman Sonyni 490 ms ei ole osoittautunut ongelmaksi kuin animaatiota luettaessa.
Halvasta CD-ROM-asemasta kannattaa varmistaa sisäisen puskurimuistin koko. Puskuria tarvitaan tiedonsiirron nopeuttamiseen, ja sitä on oltava vähintään 64 kilotavua.
CD-ROM-levyt joutuvat aseman ulkopuolella alttiiksi lialle ja naarmuille. Siksi CD-ROM-asemien on selvittävä lukuvirheistä. Aseman virheensietokyky kannattaa testata omin käsin, sillä laitevalmistajien testit on tehty laboratorio-oloissa. Onneksi jokainen kunnon mikrokauppias antaa kokeilla kaupittelemiaan laitteita eli testin voi suorittaa ennen ostopäätöstä.
Testiä varten turmellaan yksi CD-ROM-levyke vetämällä millin paksuisella tussilla suoria viivoja levyn kirkkaalle puolelle keskustasta kehälle asti. Jos asema toimii kunnolla, se kykenee lukemaan romppua viivoista huolimatta. Jos asema ei selviä kuin yhdestä viivasta, sitä ei kannata ostaa. Kolmen viivan voittajaa voi jo suositella. Samaa temppua voi soveltaa myös CD-soittimen testaamiseen.
Vesiliukoinen piirtoheitintussi on kätevin testiväline, sillä sen viivat saa testin jälkeen pyyhkäistyä pois. CD-ROM-levykettä puhdistaessaan kannattaa muistaa, että romppua ei saa pyyhkiä urien suuntaisesti, levyn kehää kiertäen. Jos levyä on puhdistettava, riepua on aina vedettävä rompun säteen suuntaisesti.
Asentajakoneistajan hommaa
CD-ROM-asema tarvitsee ohjaimen toimiakseen. Pelikoneessa ohjain on voitu integroida osaksi äänikorttia ja hyvä niin, sillä PC:n korttipaikat ovat kortilla. Toinen vaihtoehto on käyttää SCSI-yhteensopivaa CD-ROM-asemaa (Small Computer System Interface). Yksi SCSI-ohjain kykenee huolehtimaan CD-ROM-aseman ohella myös useista muista oheislaitteista.
Asennusongelmat eivät lopu, kun demolevy pyörii. Ohjelmilla on MSCDEX-ohjelman verran vähemmän muistia käytössään kuin vastaavilla levykeohjelmilla. Etenkin peleille tämä on ongelma, sillä ne kaipaavat MSCDEXin ohella äänikortin ohjausohjelmaa, hiiren ohjainta sun muuta pientä toimiakseen kunnolla. Pelille ei jää kuin muistin rippeitä.
DOS 5.0:ssa MSCDEX:in voi ladata vain perusmuistiin, ja DOS 6.2:llakin on ongelmia ylämuistin käytössä. Eräiltä CD-ROM-valmistajilta voi saada pienemmän, kyseisen valmistajan asemille viritetyn MSCDEX:in. Asiaa kannattaa tiedustaa PC-kauppiaaltaan.
Jos PC:ssä pyörii DOS 6.0 tai myöhempi, AUTOEXEC.BATissa sijaitsevan MSCDEX-käskyn voi ki
rjoittaa seuraavaan tapaan, jolloin DOS yrittää ladata ohjaimen ylämuistiin. Joskus seurauksena on kuitenkin virheilmoitus:
LH C:DOSMSCDEX.EXE /D:WEXTEEN /E
Mutta koska korpuista aika jättää, ja siirrymme kokonaan romppuihin? Tilanne oli vastaava, kun taannoin siirryttiin lerpuista korppuihin. Esimerksi SSI joutui puolentoista vuoden ajan tuottamaan peleistään kaksi versiota, kunnes lerppujen kysyntä laantui. CD-ROMin suhteen tilanne näyttää kehittyvän samaan suuntaan eli ensi vuoden jouluna peleistä tulee kauppoihin vain CD-ROM-versiot.
Pari kirjaa aiheesta:
Sloman & Bosak: The CD-ROM Book. QUE Corporation, 1993. Ekholm: CD-ROM-käsikirja. Otava, 1994.
Lobo syö sisälmyksesi - sinapin kera
Jos inhoat sarjakuvaväkivaltaa, etkä ymmärrä edes siitä murjaistua parodiaa, käännä äkkiä sivua. Sen sijaan kaikille suolenpätkäkuurojen ystäville on tarjolla 96 sivua menoa ja meininkiä.
Joskus on vaikea ymmärtää amerikkalaisen mutanttimoskan suosiota. Semicin kannattaa jopa suomentaa sitä samaan aikaan, kun he lopettavat Kalman kaltaisen laatulehden. Joskus moskan seasta paljastuu kuitenkin kultajyvä. Joskus Semic tekee kultajyvästä spesiaalinumeron.
Ahkera vaskoolaus Ärrän sarjishyllyllä kannattaa. Semicin uusin DC-spesiaali esittelee psykopaatin nimeltä Lobo, eikä kyseessä ole mikään pornolehti, vaikka kannessa karvainen takamus komeileekin.
Lobo on sattuneesta syystä viimeinen Kzarnia-planeetan asukki. Hän nimittäin otti ja tappoi kaikki muut. Sittemmin Lobo on murhannut, repinyt, silponut ja pahoinpidellyt puoli galaksia, kunnes lopulta törmää vertaiseensa vastukseen. Valitettavasti Lobon maine on kiirinyt hänen edelleen. Hänen sieluaan ei huolita Taivaaseen eikä Helvettiin, mikä tietää melkoisia ongelmia Tuonpuoleisen byrokraateille. Eikä edes Isä Jumala tee muuta kuin seuraa tapahtumia töllöstä ja nauraa räkättää keltsutölkki kourassa. Siinä älppärin juoni kaikessa lyhykäisyydessään.
Lobo on käsittämätön ilmiö amerikkalaisessa sarjakuvassa. Hän tekee kaikkea, mitä sarjakuvasankarin ei pitäisi. Hän ryyppää, rellestää ja nauttii suunnattomasti tappamisesta. Vain uhrien rääkkääminen ennen nitistämistä ylittää tappamisen tuottaman ilon ja riemun. Ja kun Lobo lyö, hänen uhrinsa ei loikkaa teryleenit ojennuksessa takaisin taistoon. Ei, hän on kolmena neljänä isona kimpaleena kaupungin eri puolilla. Lobon rienaamiin pyhiin arvoihin kuuluu kaikkien uskontokuntien ja perhearvojen ohella esmes Joulupukki, jonka Lobo puolisotilaallisessa jouluspesiaalissaan silpoo Korvatunturin hankeen.
Semicin Lobo-spesiaalissa ei lainkaan nimetä tämän taidenautinnon tarjoilijoita eli Giffeniä, Grantia ja Bisleytä. Lisäksi Semic on unohtanut tarinan alkuperäiset kannet. DC Comicsin lehdissä oli parhaimmillaan kolme kantta. Jokaisessa kehotettiin edellistä tukevammin sanoin kaikkia moraalirajoitteisia henkilöitä laittamaan lehti takaisin hyllyyn.
Suomalaisten kirjakauppojen sarjakuva-tietämyksen tuntien varoitusta olisi tarvittu myös Suomessa. Esimerkiksi Akateemisen Kirjakaupan Tapiolan myymälän kaikkein hurjimmat porno- ja väkivaltasarjikset ovat samassa hyllyssä Pupu Tupunan kanssa. On siinä isillä ja äitillä ihmettelemistä.
Lobo, DC-Speciaali. Semic, 1994. Juoni: Keith Giffen, dialogi: Alan Grant, musta: Simon Bisley, muut värit: Lovern Kindzierski.
