Kahden yksinäisen matkalaisen öisestä junamatkasta syntyy surrealistinen ja painostava kauhutarina.
Alex Davenport ja Harold Lang ovat junamatkalla kohti Augur Peakin saarta. Alex on nuori, teräväkielinen nörttityttö, jonka elämässä on solmuja vaikka muille jakaa: poikaystävän kanssa menivät välit poikki, mutta inhotus roikkuu vielä kämpässä, isä makaa kuolinvuoteellaan sairaalassa ja lisäksi joku sekopää soittelee häirikköpuheluita. Harold on kuiva arkeologi, matkalla tutkimaan saarelta löytyneitä esineitä. Hahmo on kyynisen ja kärkkään tytön vastakohta, rauhallinen ja vähän pitkästynyt.
Charnel House Trilogy sekoittaa kauhua itsetietoiseen seikkailupeliin. Selviytymisen asemasta pelottelu painottuu tarinaan, tutkimista ei keskeytetä hirviöiden pieksemisellä tai piilottelulla. Onneksi näin, kokemuksieni mukaan seikkailupelien toimintakohtaukset ovat tavallisesti niiden heikointa antia.
Ongelmat ratkeavat perinteikkäästi esineitä käyttämällä ja sivuhahmoille puhumalla, eikä pulmien logiikka ole kovin monimutkaista. Teemaan sopivasti Charnel House Trilogy etenee kuin raiteilla, pelihahmot jopa kertovat, jos paikkoja yrittää tonkia väärässä järjestyksessä.
Värikkäät hahmot, tylsä miljöö
Alexin ja Haroldin lisäksi pelissä on vain muutama sivuhahmo, mutta laatu korvaa määrän. Erityisesti pidin vanhasta konduktööristä Donista, joka matkaa piristääkseen kertoo junasta ja sen matkustajista. Leppoisen pinnan alla on syvyyttäkin, eikä hahmo jää tarina-automaatiksi.
Vaikka hahmot ovat hyvin kirjoitettuja, juna itse on tylsä ja pieni ympäristö. Pari matkustajavaunua ja ravintolavaunu on äkkiä koluttu.
Paikkojen muuttuminen matkan aikana sopii salaperäiseen juoneen, mutta tarina kaipaa laajempia ympyröitä. Useampi vaunu antaisi tilaa sivujuonille, mikä tekisi tarinasta vapaamman, ehkä jopa antaisi mahdollisuuden uusintapelaamiselle piilotettujen vihjeiden toivossa.
Nyt juna on täynnä Tšehovin aseita, kaikella löytyvällä on tarkka paikkansa ja turhat ovet on lukittu.
Kolmen näytöksen tarina
Trilogian osat ovat Inhale, Sepulchre ja Exhale. Keskimmäinen osio julkaistiin jo vuonna 2013 itsenäisenä pelinä, alku- ja loppupää pultattiin sen ympärille.
Inhale on lyhyt verryttelyosio, jossa Alex valmistautuu junamatkalle asunnossaan. Se on arkinen eikä siinä paljoa pelotella, mutta se esittelee hahmot, antaa junamatkan oudoille tapahtumille hyvän vertailukohdan ja pohjustaa pelottelua. Ensimmäinen osa toimii myös hyvänä tutoriaalina, jossa etsitään tietokoneen humalassa vaihdettua salasanaa ja kikkaillaan kaapin juuttunutta ovea auki.
Sepulchre alkaa Haroldin herätessä junasta. Tohtorin suuta kuivaa ja suunta on kohti ravintolavaunua. Hömpsyjen jälkeen hän jatkaa junan ja matkustajien ihmettelyä, mistä irtoaa parikin mysteeriä. Kuiva hahmo muuttuu uskottavaksi, sillä hän reagoi outouksiin sopivalla epäuskolla ja myöhemmin epätoivolla. Pätkä on nopeasti pelattu, mutta saa virittää uteliaisuuden ennen sitä viimeistä osaa.
Exhalen tapahtumat keskittyvät Alexiin, joka myös lähtee tutkimaan junaa ja kohtaa ikäviä totuuksia sekä oman elämänsä vastoinkäymisistä että junasta ja sen matkustajista. Sepulchre keskittyy junamatkan outouteen. Viimeinen osa on selkeästi trilogian paras, sillä se on pidempi, monisäikeisempi ja rakentuu aiempien osien pohjalle.
Myös junaa käytetään Exhalessa paremmin kuin Sepulchressa. Yksityiskohtia on enemmän ja hahmojen keskusteluissa paljastuu junan salaisuuksia vihje kerrallaan. Haroldin tarinassa junan outoudet vain tapahtuivat, mutta Alex alkaa jopa ymmärtämään junaa ja sen matkustajia. Huvittavasti Harold nukkuu koko Exhalen ajan, ohittaen kaikki sen tapahtumat ja paljastukset.
Pelottelua on enemmän ja outoja tapahtumia on lähes koko pätkän ajan, siinä missä Sepulchressa ne kasaantuvat loppuun.
Uutta eloa vanhaan
Charnel House Trilogyn käsikirjoitus on erinomainen. Peli on täynnä pieniä yksityiskohtia, tarinan rytmitys kasvattaa pelkoa ja paljastuksia hitaasti. Dialogi kuvaa hyvin hahmojen tunteita ja hahmojen luonteikas ääninäyttely tukee tarinaa. Ärsytettyinä hahmot tiuskivat ja kiroilevat, varsinkin Alex.
Charnelin tunnelma on painostavan minimalistinen, ilman yllätyspelotteluja. Kun on aikaa rauhassa miettiä kaikkea saamaansa informaatiota, jatkaminen painostaa pahemmin kuin keskinkertaisessa zombiammunnassa. Pelin lyhyt kesto myös estää pelaajaa turtumasta pelotteluun, sillä pahimmat jutut käytetään säästeliäästi.
Minulle tuli tarinasta mieleen Edgar Allan Poen novellit, joissa tarkasti valituilla yksityiskohdilla rakennetaan eriskummallista tarinaa kohti loppuratkaisua. Goottilaisen kauhukirjallisuuden tuovat mieleen myös monologeja pitävät hahmot, viittaukset hautajaismenoihin sekä hämärä lyhtyvalaistus.
Itsetietoisuus, mukaansa vangitseva juoni, seikkailupelien kliseiden välttäminen ja sopiva alleviivaaminen korvaavat lyhyen keston, jäykän etenemisen ja helpot pulmat. Charnel House Trilogy on enemmän visuaalinen novelli kuin aivopähkinöiden kyllästämä seikkailupeli.
Harvoin olen kohdannut yhtä painostavaa ja kiinnostavaa kauhutarinaa kuin tässä junamatkassa kohti tuntematonta.
Charnel House Trilogy
Arvosteltu: PC
Owl Cave
Minimi: 1 GHz prosessori, 512Mt grafiikkakortti 512 Mt RAM, DirectX 9.0c
Testattu: AMD FX-4350 4.2 GHz, nVidia GTX 750 TI, 8 Gt RAM
Moninpeli: ei
Versio: myynti
Muuta: Jatkoa luvataan ensi vuonna.
Ikäraja: Ei ole tiedossa.
85
