Toimintarooliseikkailujen Sam Cooke lurauttaa vielä encoren tummaa soulia.
Monella on sielu mustaa täynnä, kun mainio Dark Souls on nuohottu läpi eikä jatkosta ole tietoa.
Kun olin pelastanut hydrajärvellä Oolacilen prinsessa Duskin kultaisen golemin sisältä, luulin että sen tytön tarina oli siinä. Kun Herttuan kirjaston kristalligolem jätti jälkeensä rikkinäisen riipuksen, tajusin että taas on prinsessa pulassa. Palasin hydrajärvelle, ja siellä minua odottikin reikä menneisyyteen.
Kriisus Estus!
Artorias of the Abyss tulee mukana Dark Soulsin Prepare to Die Editioneissa, alkuperäisen omistajat imaisevat sen dlc:nä.
Kyllä tästä miniseikkailusta irtoaa hetkeksi hierottavaa, hyvää uutta kamaa ja tuhdisti irtosieluja. Oolacile muodostuu pikkurähmäleiden lisäksi kolmesta isommasta alueesta. Royal Wood on tylsähköä metsää Darkrootin malliin, Oolacile Township harha-askeltajalle tappava rauniokaupunki. Ihan loppuun kannattaa ottaa lamppu mukaan, siellä odottaa eri pimeä Chasm of the Abyss, jonka voisi kääntää Kuilun kuiluksi. Sieltä löytyvät myös ne mustat sielut.
Olen aina vihannut pomotaisteluita, paitsi Dark Soulsissa. Siinä ne harvoin ovat kuivaa jyystämistä, pääsääntöisesti yritetään löytää se heikko kohta, jolla jätit kaatuvat. Oolacidea vartioiva Griffin aloittaa pomotaistelut, jatkossa kohdataan mustalta oliivilajikkeelta kuulostava musta lohikäärme Kalameet, sekä myyttinen Artorias, jalo ritari, joka katsoi Kuiluun ja sitten Kuilu katsoi häneen. Lopulta Kuilun syvyyksissä odottaa Manus, kuilun isä.
Lisäri ei ehkä ole ihan parasta A-laatua, mutta Dark Soulsissa B-laatuunkin on muilla matkaa.
Gears of War
Dlc:n porkkanoista se oranssein on monelle moninpeli. Minulle riittää peliini tunkeutuvien häirikköjen kolhiminen, mutta jos oikeasti kiinnostaa, kuinka hyvä oma hulppea ja optimoitu-poptimoitu sota-gear onkaan, Artoriaan nitistäminen avaa tien moninpeliareenoille. Siellä kamppaillaan yksi yhtä vastaan tai jopa tiimissä kaksi kahta vastaan.
Ainakin teoriassa. Käytännössä en päässyt kertaakaan pelaamaan, en edes kaksintaisteluita. Syytän toteutusta. Moninpeliä varten joutuu matkustamaan tiettyyn paikkaan, eikä ole mitään mahdollisuutta nähdä, onko jossain pelimahdollisuuksista joku oikeasti odottamassa peliseuraa. Ruudun vieressä on tylsää huokailla ja odotella.
Nyt, kun sadan pelitunnin raja on kevyesti rikottu ja pääpahis on enää parin pomon päässä, en voi kyllin laulaa Dark Soulsin ylistystä. Verrattuna vesitettyyn todellisuuteen fiktiossa esitetyt näkemykset videopeleistä ovat ensin naurattaneet minua, sitten minusta tulee surullinen. Mitä vähemmän kirjoittaja on inessä skenessä, sitä optimistisemmin pelit kuvataan taitoa ja tutkimista vaativina, salaisuuksia ja hoksaamista sisältävinä seikkailuina.
Kas pirua, Dark Souls on juuri sellainen peli.
89
