Dishonored: The Knife of Dunwall (PC) – Puukkojunkkarin puhdetyöt

Dunwallissa viherpiipertäjät eivät pääse häiritsemään laillisen elinkeinon harjoittajia.

Lataamo

Dishonoredin ensimmäinen lisäpalikka on Daudisen hyvä paketti.

Arvostelumenestys Dishonored (Pelit 10/2012, 94 pistettä) ei ole vielä juhlinut laadukkaalla DLC-tarjonnalla. Joulukuussa julkaistu Dunwall City Trials oli pelkkä kokoelma erilaisia haasteita. Se ei lisännyt mitään emopelin tarinaan tai teollisuuskaupunki Dunwallin kiehtovaan maailmaan. Tämä kunnia lankeaa kolmen juonitehtävän Knife of Dunwallille.

Dishonoredin mielenkiintoisin hahmo oli palkkatappaja Daud, joka pelin alussa surmaa keisarinnan ja jättää hänen henkivartijansa Corvon kantamaan vastuun. Tappaja alkoi kärsiä tunnontuskista nähtyään Dunwallin mätänevän pystyyn tekonsa vuoksi. Corvon ja Daudin lopullinen kohtaaminen ratkaisi vanhan tappajan kohtalon, mutta vasta nyt paljastuu, mitä Daud, Dunwallin veitsi, oli tehnyt siinä välissä

Knife of Dunwall kulkee ajallisesti limittäin Corvon seikkailun kanssa. Salaperäinen henkiolento Ulkopuolinen potkii vanhan suojattinsa matkalle, jonka määränpäänä on kohtaaminen Dunwallin noitasapatin kanssa.

Valaantappoase

Knife of Dunwallin tarina alkaa lupaavasti, mutta luhistuu köyhäksi johdannoksi jatkodelsuille. Daudin hahmoon ei juuri syvennytä, sillä hahmo on enimmäkseen hiljaa. Suurimman osan dialogista hoitaa Daudin karismaattinen oppitytär Lurk. Tämä Daudin luutnanttina työskentelevä murhaajatar auttaa mestariaan tehtävien aikana tuomalla  tiedustelutietoa kohteesta.

Onneksi itse peli on taattua laatua. Delsun kolmesta tehtävästä ensimmäinen vie Daudin yhteen kaupungin monista valasteurastamoista kuulustelemaan satamaa hallitsevaa, vanhan koulukunnan riistokapitalistia.

Emopelissä valastus jäi taka-alalle, mutta delsu näyttää kaupungin rakentaneen valaanöljyteollisuuden kaikessa raadollisuudessaan. Valaanteurastajien arkea seuratessa käsi lähti jo hamuamaan Greenpeacen jäsenhakemusta. Tällä kuvastolla tuskin saadaan Dishonoredille ystäviä Japanin tai Norjan pelimarkkinoilta.

Valaantappotelakalla tavataan moottoroiduilla sirkkelisahoilla aseistetut teurastajat. Aggressiiviset sikaniskat ovat kovia luita, joita vastaan ei kannata taistella reilusti, sillä miekalla ei pärjää moottorisirkkeliä vastaan. Epäreilua peliä varten Knife tarjoaa liudan uusia leluja. Niistä hyödyllisin on vihuja yskittävä savupommi, jonka suojissa Daudin on helppo joko livahtaa itse karkuun tai livauttaa veitsi kurkkuun. Tappavampi lelu on maahan istutettava sähkömiina, joka polttaa tuhkaksi liian lähelle uskaltautuvat.

Daudin kutsumat apulaiset toimivat hyvänä maalitauluna vihollisille mestarin kiertäessä selustaan.

Kaasunaamarikaartin komentaja

Taistelussa Daud voi tehdä eziot kutsumalla paikalle yhden kaasunaamaripäisistä salamurhaajistaan. Apulaisassassiini ei yksin voita taisteluita, mutta häiritsee vihollisia ja antaa Daudille tilaisuuden kiertää selustaan. Hienovaraisempaan lähestymiseen noviisimurhaajat eivät sovi, sillä ne eivät osaa hiippailla, ainakaan kutsuloitsun ensimmäisellä tasolla.

Useimmat Daudin loitsuista ovat samoja kuin Corvollakin, mutta useaa niistä on hienosäädetty. Teleporttiloitsu blink on entistä tehokkaampi, sillä hyppykohdetta valitessa se pysäyttää ajan, jos Daud vain on paikallaan. Tämä helpottaa kyvyn käyttöä taistelussa. Entistäkin enemmän peliä helpottava blink ei varmasti ole kaikista hyvä muutos.

Seinien läpi näkevää dark visionia on heikennetty void gazeksi, joka paljastaa viholliset vasta kakkostasolle päivitettynä. Silmäloitsu näyttää myös piilotettujen taikakalujen suunnan ja etäisyyden. Kyky korvaa Corvon mukana kulkeneen, angstisia valitusvirsiä kuiskailleen taikasydämen. Delsussa tuli kyllä ikävä mahdollisuutta kuunnella hahmojen salaisuuksia.

Uusista tempuista huolimatta Daudin loitsuvalikoima on kokonaisuutena suppeampi kuin Corvon. Mestarimurhaaja ei osaa kutsua rottalaumoja, komentaa tuulenpuuskia tai astua elikoiden ja vihollisten nahkoihin. Kenttien sisältämät vaihtoehtoiset reitit ovat pakostakin supistuneet, kun enää ei voi luiskahtaa rotan nahoissa koloista rakennusten sisälle.

Salamurhaajien ja soturipappien välinen sota nousee keskiöön kolmannessa tehtävässä.

Pimeiden kujien puukkohipat

Uudet lelut ja kyvyt ovat muuttaneet taisteluiden tyyliä. Knife of Dunwallissa törmää entistä useammin suuriin vihollispartioihin, ja uudet temput sopivatkin ryhmien väijyttämiseen. Ajanhidastusloitsu on entistä tärkeämpi, sillä se suojaa paitsi Daudia itseään, myös tämän kutsumia salamurhaajia. Taitavissa käsissä Daud kaataa suuretkin sotilaspartiot parissa silmänräpäyksessä.

Vihollisten lisääntyneen ryhmähengen takia hiippailu on hieman haastavampaa kuin emopelissä. Laajoissa kentissä hiiviskelijän täytyy pitää silmänsä auki, eivätkä turvalliset reitit ole enää niin ilmeisiä kuin monissa emopelin kentissä. Varsinkin overseer-sotilaspappien kanssa pitää olla kieli keskellä suuta, sillä monet naamaripäistä kantavat salamurhaajien taikavoimat neutraloivia soittorasioita. Pelkkien kuolevaisten taitojen varassa Daud ei kauaa kestä taistelussa.

Dishonoredia on kritisoitu siitä, että kaikki hauskimmat lelut ja loitsut ovat tappamista varten pasifistien jäädessä nuolemaan näppejään. Knife ei tilannetta paranna, sillä uusista välineistä ainoastaan savukranaateista on apua väkivallattoman vastarinnan harrastajille, muuten he saavat tyytyä samoihin vanhoihin nukutusnuoliin ja kuristusotteisiin.

Ymmärrän kritiikin, mutta itseäni epätasapaino ei häirinnyt edes emopelissä. Näin sen harkittuna ratkaisuna, jolla väkivallasta haluttiin tehdä houkuttelevampaa kuin rauhanomaisuudesta, ja tappavasta voimankäytöstä pidättäytyminen vaati itsekuria soturilta. Mikäli pasifistisen tien yksipuolisuus mielestäsi pilasi Dishonoredin, ei Knife of Dunwallia voi suositella.

Rampautettu konkari

Vaikka Daudin kuuluisi heti alussa olla mestaritason vanha salamurhaaja, pitää hänen silti avata kaikki taitonsa kentistä löytyvillä taikakaluilla. Taitojen paneminen lukkojen taakse luo silmiinpistävän ristiriidan pelin mekaniikan ja käsikirjoituksen välille, sillä Daudin osaamattomuutta ei perustella mitenkään.

Pakostakin tulee mieleen trendikäs sanahirviö ludonarratiivinen dissonanssi, jolla tarkoitetaan ristiriitaa pelien interaktiivisten ja passiivisten osien kertomien tarinoiden välillä. Vaikka Daudin pitäisi olla kokenut tappaja ja noitataitojen käyttäjä, hahmo aloittaa yhtä pohjalta kuin Corvo, joka on vasta saanut lahjansa Dishonoredin alussa.

Palkkatappajan blink-kyvyn kantama on myös samaa luokkaa kuin Corvolla, vaikka emopelissä hahmo teleporttaili satoja metrejä kerrallaan. Pelimekaanisesti hahmon nerffaus on perusteltavissa, mutta se olisi pitänyt selittää myös käsikirjoituksessa.

Korkeiden kartanoissa

Dunwallin veitsen toinen tehtävä sijoittuu yläluokan kortteleihin, joissa kohteena on kulkutaudin uhan varjolla ihmisiä kodeistaan häätävä ryöstöparoni. Laaja tehtävä on samaa laatutyötä kuin ensimmäinenkin. Molemmat ovat samaa tasoa emopelin parhaiden tehtävien kanssa ja tarjoavat paljon erilaisia etenemisreittejä, vaihtoehtoisia ratkaisuja sekä aarteita tutkimusmatkailijan löydettäväksi.

Kuten emopelissä, salamurhat voi hoitaa joko perinteisesti tappamalla tai vaihtoehtoisella väkivallattomalla ratkaisulla. Varsinkin toisessa tehtävässä väkivallaton ratkaisu on niin runollisen herkullinen, että se on ylimääräisen vaivannäön arvoinen.

Tehtävien huippulaatu ei kestä aivan loppusuoralle, sillä overseer-sotilaspappeja vastaan käytävä kolmas ja viimeinen tehtävä on suoraviivainen kujanjuoksu kierrätetyssä kentässä. Tehtävä on myös lyhyempi kuin kaksi edellistä ja katkeaa kömpelöön cliffhangeriin.

Dunwallin veitsen terä on viitisen tuntia pitkä. Lopun väsähtämisestä huolimatta suurin osa kestosta on parasta mahdollista Dishonoredia, ja kympin hintalapulla Knife of Dunwall on pakkohankinta.

Lassi Lapintie

- - - - - - - - - -

Dishonored

Alussa oli kuva

Viime vuoden paras salamurhapeli on vaikutteiden sekamelska.

Dishonored on ainutlaatuisen näköinen peli. Sen maalaukselliset kaupunkimiljööt näyttävät yhtä aikaa tutuilta ja vierailta. Oudolle tunnelmalle on selityksensä, sillä Dishonoredin tapahtumapaikka Dunwall ei liity tiettyyn aikakauteen tai paikkaan. Pitkien kuvausmatkojen inspiroimana pelin graafikkotiimi päätti sekoittaa fantastisesti 1600-lukua ja 1800-lukua, renessanssivaikutteista Edinburghia ja teollistunutta Lontoota.

Graafikot ammensivat materiaalia kaikista mahdollisista lähteistä, kuten maalauksista, piirroksista ja varhaisista valokuvista. Yhdestä säännöstä ei kuitenkaan tingitty.

Mitään ei saanut kopioida peliin suoraan valokuvista, vaan kaikki mallit oli piirrettävä uudelleen käsin. Sillä tavoin syntyy paljon syvällisempi ymmärrys ympäristöjen ja hahmojen yksityiskohdista ja merkityksistä.

Dishonored olisi voinut näyttää myös tyystin toisenlaiselta, sillä Arkane Studios pohti ensimmäisenä miljöövaihtoehtonaan keskiaikaista Japania. Idea kuitenkin hylättiin, sillä ranskalaiset pelintekijät eivät kokeneet vierasta kulttuuria omakseen. Pelin sijoittaminen historialliseen, ruttovuoden 1666 Lontooseen ei sekään ottanut tuulta alleen.

Dishonoredia inspiroineita kuvia Game Developers Conferencessa esitellyt päägraafikko Sebastien Mitton halusi tehdä yhden asian selväksi. Vaikutteiden sekamelskasta huolimatta Dishonored ei ole steampunkia, vaan jotain täysin omintakeista. Uskotaan.

Tuomas Honkala

89