Suomi-ilmiö
Kaikkia suomalaisia roolipelejä ei ole lapsena hakattu synkkäkivellä. Driftmoon on kiva paikka, Driftmoonissa vietät vaikka pelipäivän iloisen.
Oletko kyllästynyt peleihin, joissa ydinsodan tuhoamassa maailmassa ammutaan mutantteja (plus jenkkiversiossa lapsia) ja joissa roolihahmona on huonosti pukeutuva psykopaatti, jolla on paha asefetissi? Tai scifihenkiseen vonkaamisen ja pönötyksen sekoitukseen, jossa tehdään hirveästi mutta leikisti tärkeitä päätöksiä?
Todennäköisesti et, mutta kokeile piruuttasi suomalaista Driftmoonia, jonka voima on sympaattisuus ja hauska, itsensä kevyesti ottava sadunomaisuus.
Jokainen on patsaan arvoinen
Lapsuus palasi hyökynä mieleen, kun Driftmoonin alussa peliäitini työnsi minut kaivoon. Hänellä oli siihen syynsä, sillä kun palaan pinnalle, koko kylän väki on muutettu kivipatsaiksi. Paitsi isäni Winston, jonka pelin pääpahis Ixal on vanginnut saadakseen haltuunsa Ylösnousemuksen riipuksen. Näissä merkeissä alkaa kekseliäs, hauska, sympaattinen roolipeliseikkailu.
Driftmoon muistuttaa Ultima seiskaa, jota on maustettu Monkey Islandeilla. Ylhäältä vinosti kuvattu kuvakulma on melkein identtinen, maailma on täynnä asuntoja ja muita paikkoja. Esineitä voi liikutella ja lipaston laatikoista nyysiä kamat. Tosi Ultimaa on se, että jokaisella vastaantulijalla on nimi ja (melkein) jokaisen kanssa voi keskustella pitkät pätkät.
Suurin ero on pelimaailmassa. Ultima VII oli valtava yhtenäinen pelimaailma täynnä löydettävää ja salaisuuksia, Driftmoon koostuu pienehköistä alueista. Yleensä niihin matkustetaan kartalla, jahka kohde on avautunut.
Hassut hurjat hirviöt
Sympaattisessa Driftmoonin maailmassa ei tarvitse nössönkään pelätä. Jopa elävät luurangot juttelevat kevyesti niitä näitä, ennen kuin käyvät kimppuun. Hirviöt ovat huolella luonnosteltuja, eivät geneerisiä kokemuspisteautomaatteja. Värikkäästä tarjonnasta suosikkihirviöitäni ovat räjähtävät tynnyrit, jotka yrittävät ylipuhua minua lähelle.
Hahmonkehitys on hyvin perusmallia ja taistelusysteemi mörppimäisen yksinkertainen. Sankari ja tekoälytoverit nappaavat mömmöjä automaattisesti naamaan, kun hyökkäyksen käynnistää. Minä vain avustelen käyttämällä kykyjä ja apujuomia, ja tietysti käpälämäellä, jos tilanne sitä vaatii. Mekaniikaltaan taistelu on ok, mutta näyttää aneemiselta.
Driftmoon siemaisee perinteiden pyhästä graalista, mutta olisi saman tien voinut kulauttaa kupin pohjaa myöten. Peli tekee (ihan turhaan) myönnytyksiä twitterillä syötetylle pelaajakunnalle, joka ei enää osaa eikä jaksa. Sen puzzleista häviää pohja, kun niiden ratkaisu väännetään rautalangasta liian usein joko suoraan tai sivuhahmojen kertomana.
Sääli, sillä haastava taistelu ja kunnon puzzlet ovat roolipelin suola ja pippuri. Grimrock ei säälinyt houkkia ja siksi palkittiin myyntimenestyksellä.
Beyond the Wall of Text
Koska haasteessa rima on alhaalla, Driftmoon lepää kiinnostavan maailman, kivojen henkilöiden, epätavallisen juonen ja taidokkaan käsikirjoituksen varassa. Onneksi ne toimivatkin hemmetin hyvin!
Voisin kyllä käydä kehittäjien kanssa dialogia pelin dialogista. Sitä kun on noin kahden kirjan verran, vaikkei Driftmoon edes ole pitkä peli. Keskustelu on hyvin kirjoitettua, enimmäkseen hauskaa ja välttää tutut kliseet. Ylimääräinen plussa irtoaa pelin lopussa tulevasta Mitä heille sitten tapahtui -koosteesta.
Mutta se dialogin määrä... Vaikka olen kirjanarkkari, tekstiseinät koneen ruudulla ovat jotain, josta en pidä. Välillä tuli paha ähky, sillä kaikki keskusteluoptiot piti käydä läpi, ettei yksikään tehtävä jää väliin. Luojan kiitos pelissä ei ole ääninäyttelyä, sillä repliikkien hidasta etenemistä odotellessani minulta olisi pamahtanut päästä jokainen rele.
Kannattaisi harkita edes pitemmän juonenkuljetuksen/historialuennon hoitamista show, don’t tell -tyyliin, edes kuvilla avustettuina. David Mametin sanoin, kun kaksi henkilöä keskustelee kolmannesta, kohtauksessa on jotain vikaa.
Sarahin siniset silmät
Muotokuvat ovat hienoja, mutta varsinainen peligrafiikka on karvan alkeellista. Minua ei haittaa muu kuin vähän turhan alkeelliset hahmomallit, mikä osittain johtuu yläperspektiivistäkin. No, betaa pelatessani Driftmoon nähtiin vielä supisuoraan ylhäältä, mikä vaatikin jo totuttelua.
Instant Kingdomin takaa löytyy Suomen Taleworlds, aviopari Anne ja Ville Mönkkönen. Mount & Bladen tavoin pelin pystyi ostamaan jo betana, kuten jo vuosi sitten tein.
Avioparit saavatkin usein aikaan aivan poikkeuksellisen hyviä tuotteita, ja Driftmoon on hieno pelinavaus. Vaikka pelissä on modituki, toivoisin että Vanne itse palaa Driftmooniin. Jos niin käy, kakkoseen enemmän puzzleja, vähemmän rautalankaa ja monipuolisempi taistelu. Jo vain alkaa Lyyti kirjoittamaan!
Joskin toivon, ettei dialogia, sitä kun syntyy omastakin takaa.
Nnirvi
84
