Karkkigrafiikalla ja yhteisöllisyydellä hypetetty Driveclub on syksyn odotetuimpia yksinoikeuspelejä. Runko on komea, mutta jyllääkö konepellin alla raakaa voimaa?
PS4:n julkaisuikkunaan kaavailtu Driveclub myöhästyi useampaan otteeseen, eikä lopullinen pelijulkaisukaan mennyt ihan nuottien mukaan. Kirjoitushetkellä palvelimet ovat olleet kaksi päivää putkeen polvillaan, mikä rampautti pelin koukuksi suunnitellun nettimoninpelin täysin. Onneksi sain arvosteluversion myötä edes hieman makua yhteisöpuolesta.
Pelimuotoina on kilpa-ajoa sekä radalla että erikoiskokeilla, taistelua kelloa vastaan ja tottakai, ah, driftausta. Uramoodi on jaettu yksittäisiin tapahtumiin, parin kisan cuppeihin sekä joka kokemustason lopussa kolmen kilpailun mestaruussarjaan. Paras on pisteestä pisteeseen kisaaminen, kun taas driftaaminen on minulle edelleen pakkopullaa.
Kilpapaikkoja on Norjasta ja Englannista Kanadaan, Chileen ja Intiaan. Eri pätkiä ja niiden variaatioita on yksitoista per maa, joten tievalikoimaan ei nopeasti kyllästy.
Taitoajelua eurooppalaisittain
Ydinajatuksena on ajaa kisat mahdollisimman siististi läpi. Puhtaista ohituksista, imussa ajosta ja mutkien klaaraamisesta tulee suuri osa kokemuspisteistä, joiden lisäksi driftaamisesta ja kovista huippunopeuksista ropisee ekstrapojoja. Kisoissa on kahdesta kolmeen haastetta, yleisimpinä sijoitu kolmen parhaan joukkoon tai alita aika x.
Kesken skabojen ilmestyy lennosta muiden pelaajien haasteita, kuten mutkayhdistelmän ajaminen määrätyllä linjalla tai keskinopeudella. Muiden pelaajien luomat haasteet tuovat mukavasti vaihtelua nopeasti itseään toistaviin perustavoitteisiin, sillä haasteita ripotellaan lennosta pitkin kisaa.
Kokemuspisteitä ropisee ihan mukavasti yksinkin kruisaillessa, mutta kuuden hengen klubiin kuuluminen avittaa etenemistä kummasti. Omalle kerholleen voi luoda yhtenäisen värityksen kisoihin, mutta valikoima on valitettavan suppea. Tarjolla on vain pelin omat kuvioinnit ja logot, kirkkoveneitä ei saa piirrellä. Kannustimena yhteisöllisyyteen osa autoista aukeaa vain porukalla kerätyillä pisteillä.
Autokatras on käytännössä täysin europainotteinen, mikä on erikoinen veto. Rannalle jäivät sekä jenkkien muskeliautot että Japanin turborassit, taidanpa haistaa teemoitettuja DLC-paketteja. Onneksi vanhan mantereen valikoima on todella laaja, aina etuvetoisesta Renault Clio RS:stä Koenigseggiin ja McLaren P1:een. Viiteen luokkaan jaetut 52 autoa eroavat tuntumaltaan selkeästi toisistaan. Olen aina ollut Aston Martin -mies, mutta keskimoottoriset Ferrarit nousivat suosikeiksini kiitos hallittavuutensa. Autoja ei voi maalipintaa lukuun ottamatta tuunata, mikä ei sinänsä haittaa, sillä erilaisia malleja per valmistaja on riittävästi.
Ajotuntuma on lähes täyttä arcadea. Pitoa riittää, jarruissa on paljon voimaa ja perä lähtee sivulle herkästi mutta hallitusti. Oikeastaan ainoa keino, jolla auton saa lähtemään kunnolla hanskasta, on ajaa vauhdilla huonossa kulmassa kanttareiden yli. Vaikeusasteen suhteen olisin kaivannut hieman säätövaraa, pidemmän päälle pidon ennalta-arvattavuus tekee kisaamisesta puuduttavaa. Mahdollisuus pieneen lisärealismiin ei varmasti olisi ollut keneltäkään pois.
Säätömahdollisuuksia kaipaisi myös ohjaus. Nelos-Dualshockilla urheiluautojen käskeminen sujuu nykyisellään tarpeeksi hyvin, mutta haluaisin näprätä liipaisimien ja tattien kalibroinnin kanssa. Rattituki löytyy, mutta se jäi testaamatta, sillä peli tukee kirjoitushetkellä vain Thrustmasterin ratteja. Jotkut syyttävät asiasta Sonya, toiset Logitechia.
”Minä törmäsin, sori”
Tekoäly kirjaimellisesti puskee pelaajaa nettiin, sillä yksinpeli muuttuu valitettavan usein järkyttäväksi sikailuksi. Tekoälykuskit ovat kuin Schumin ja Sennan risteytyksiä romu-Pastorin tilannetajulla. Tekoäly tööttää jarrutuksissa takakonttiin, puskee suorilla surutta perän alta ja tunkee väleihin, joihin ei millään järjellä mitattuna ole mitään asiaa. Sopan kruunaa se, että jouduin usein kärsimään rangaistuksia menetettyjen pisteiden ja hetkellisten tehovajeiden muodossa näiden sankareiden töhöilyistä. Kyseiset kahelit ovat muuten immuuneja rangaistuksille. Reilu peli on...
Ilmiö äityy erittäin pahaksi etenkin kapoisilla vuoristoteillä, joissa pahimmillaan yhdestätoista tekoälyttömästä kolme yrittää rinta rinnan kapean sillan yli. Jouduin valehtelematta tahkoamaan yhtä etappia kolme varttia, koska matka päättyi kaiteeseen useimmiten jo ennen puoltaväliä. Kyseisestä upeasta kanadalaisvuoristosta kehkeytyi pelin Vihreä helvetti. Luovutin lopulta pisteiden keruun suhteen ja kahlasin pätkän peltejä säästämättä maaliin. Asiaa ei auta yhtään pikakelauksen puuttuminen.
Kirsikkana kakun päällä mukana on todella tökerö kuminauhaefekti. Tietokonekuskit saavat aivan järkyttäviä ahtoja suoranopeuteensa, mihin ei pysty vastaamaan edes täydellisillä ulostuloilla mutkista. Onneksi vauriomallinnus on luokkaa kosmeettinen, muuten olisi lentänyt lelut nurkkaan jo alkumetreillä.
Herkkua aisteille
Lähes vuoden myöhästymisestä on ainakin osa hyödynnetty ulkoasun puunaamiseen. Driveclub on kevyesti yksi upeimmista ajopeleistä ikinä. Autot ovat uskomattoman yksityiskohtaisia, aina sisustoista punaisina hohkaaviin jarrulevyihin. Maisemat näyttävät jo päivänvalossa upeilta, mutta vaihtuvat vuorokaudenajat kruunaavat kokonaisuuden. Kellonaika vaikuttaa hienosti myös ajamiseen, sillä esimerkiksi pimeässä mutkiin saa tulla todella kieli keskellä suuta ajovalojen hukkuessa asfalttiin. Kojelautakuvakulma ansaitsee erityismaininnan, kaikkine tuulilasin heijastuksineen se tuo loistavaa immersiota ajamiseen.
Myös moottorien ärjyntään on käytetty rahaa ja aikaa, ja se kuuluu. Tehokkaiden koneiden murinat tunnistaa heti esikuvikseen. Musaraita on jonkun nimekkään konemusiikkiryhmän käsialaa, mutta minulle menuissa kaikuva persoonaton jumputus ei pudonnut sitten yhtään. Muuten teknisesti, palvelinongelmia lukuunottamatta, peli toimii hienosti. Etenkin todella maltillisina pysyvät latausajat ansaitsevat kiitosta.
Driveclubissa on ainekset todella hyvään kaahailuun, mutta julkaisuhetkellä siinä on vielä korjattavaa. Uramoodi kulkee kiskoilla ja töhöäly tappaa viimeistään superautoluokkaan päästessä ajonautinnon tehokkaasti. Ferrari F430:n puikoissa aja puhdas kierros -haaste kuulosti lähinnä huonolta vitsiltä. Nettipelissä piilee paljon potentiaalia, jahka Evolutionin palvelimet selviävät alkushokista. Playstation Plus -jäsenille on onneksi tarjolla ilmainen kokeiluversio, jonka suosittelen tarkistamaan ennen ostopäätöstä.
Itse siirryn uuden Forzan pariin, kunnes tekoäly on korjattu. Dualshockini ei välttämättä kestä kovin montaa vääntöä nykyistä Destruction Derbyä.
Marko Mäkinen
Driveclub
PS4
Evolution Studios/Sony
Moninpeli: 2-6 pelaajaa netissä
Muuta: Playstation Plus -tilaajille ilmainen kokeiluversio
Ikäraja: 3
77
