Dukeilla Nukem ja Grabowsk on muutakin yhteistä kuin etunimi, kuten omat ongelmansa sekä vastakkaisen sukupuolen että ilmestymisaikataulujen kanssa.
Guybrush Threepwoodin seikkailut merirosvoja kuhisevilla Karibian aalloilla ovat jättäneet pysyvän jälkensä sekä seikkailupelien kehityshistoriaan että populaarikulttuuriin. Kun entiset LucasArtsin työntekijät palaavat takaisin silmälappujen ja puujalkavitsien pariin, sitä väkisinkin kiinnostuu.
Duke Grabowskin nimikkoroolissa on kivitalon kokoinen merirosvo, joka haluaa nousta miehistön sisäisessä hierarkiassa kapteeniksi edellisen päällysmiehen heitettyä veivinsä. Valtaistuimelle on muitakin yrittäjiä. Kiero Slewface jää fysiikaltaan Dukelle kakkoseksi, mutta Grabowskin herttuan hoksottimet eivät ole kovin kaksiset.
Apinaa koijataan, joten Duken on todistettava kapteenintaitonsa hurmaamalla kolme vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Vasta sitten hänestä voi tulla kapteeni. Slewfacen suunnitelma kuulostaa aukottomalta, mutta muutkin saamattomat merirosvonalut ovat todistaneet, ettei sankareita kannata aliarvioida.
Come get some!
Duke Grabowskin ruoria kääntelee Bill Tiller, eräs LucasArtsin toisen aallon seikkailupelinikkareista. Hänen apunaan ovat toimineet Larry Ahern ja Jonathan Ackley, jotka vastasivat Curse of Monkey Islandin käsikirjoituksesta.
Tiller on aikaisemmin julkaissut mainion Vampyre Storyn (Pelit 1/2009, 91 pistettä), joka muistuttaa monessa suhteessa LucasArtsin klassisia seikkailupelejä. Hyvän alun jälkeen Tillerin pelifirmabisnekset ovat olleet jatkuvaa luovimista markkinatalouden ristiaallokossa. Vampyre Storyn jatko-osan joukkorahoituskuvio meni vihkoon, Duke Grabowski nilkutti hädin tuskin 40 000 dollarin tavoitesumman ylitse.
Lopputuloksena on syntynyt peli, joka tunnistaa legendaariset apinasaarijuurensa, mutta tarjoilee merirosvoromantiikasta oman näkemyksensä. Dukessa näkyy myös hätäily, sillä lopulliseen tuotteeseen on jäänyt reilusti rosoja.
Unityn päällä pyörivä naksuseikkailu on kuvakaappauksissa aivan riittävän nätti, mutta hahmojen animoinnissa on epäonnistuttu. Liikkeet ovat kankeita, kehonkieli ei kerro mitään eikä kukaan katso vahingossakaan toisiaan silmiin. Kontrasti on huomattava, jos Dukea vertaa esimerkiksi Daedalicin Silenceen, jossa esitystapa on hiottu viimeisen päälle tikkiin.
Äänimaisemat lainaavat isolla kauhalla Guybrushin seikkailuista, hauskana yksityiskohtana Duken nimiroolissa äännehtii Se Toinen Duke, Jon St. John. Möreä puheenparsi sopii hyvin isokokoiselle, yksinkertaiselle ja hyväsydämiselle päähahmolle.
I don’t got time to play with myself
Tämä on pelin suurin kompastuskivi. Jos mittatikuksi otetaan Monkey Islandit, esikuvapelien pitäisi näkyä nimenomaan pulmasuunnittelussa. Ron Gilbertin, Tim Schaferin ja Dave Grossmanin luomat ensimmäiset kaksi Monkey Island -peliä ovat tulleet tunnetuiksi juuri pulmistaan, merirosvojen ympärillä pyörivä teema on vain maustamassa kokonaisuutta.
Sama pätee myös Curse of Monkey Islandiin, jota Tiller muiden Duke-kumppaneidensa kanssa on ollut vääntämässä. Peli tarjoili ennennäkemätöntä silmäkarkkia, mutta pääfokus pysyi tarinan ja pulmien liitossa.
Dukessa tarina ja ongelmanratkaisu pyörivät naisten pokailun ympärillä. Juonikuvio saadaan nyt hädin tuskin alustettua, lopputekstit iskeytyvät ruutuun, kun miehistön vaatima naiskolmikko on saatu viekkaudella ja vääryydellä hurmattua. Täysihintaisissa naksuseikkailuissa Duken tarjoama sisältö olisi riittänyt juuri ja juuri ensimmäiseksi näytökseksi. Kuuden digidublonin hintaiseksi pikkupeliksi matskua on sen verran, että hinnan voi pitkin hampain perustella.
2000-luvun alun kuivina vuosina näillä meriiteillä olisi päässyt pitkälle, mutta nyt seikkailupelien kilpailutilanne on oleellisesti muuttunut, kiitos digijakelun ja ketterien indiepumppujen. Tässä seurassa Duke jää auttamatta jalkoihin.
Toivottavasti tarina jatkuu jossain vaiheessa, koska pelissä kyllä on lupaustakin. Pitkissä kantimissa ollut kehitystyö on toistaiseksi tuottanut kolmasosaan kokonaisesta pelistä venyvän keskosen, mutta kukaan ei puhu mitään mahdollisista jatkokuvioista.
Bill Tillerin vastatuuli näyttää valitettavasti jatkuvan.
72
