Lopussa on aina lohikäärme. Ja kokemuspisteitä.
Tervetuloa, rakkaat nörttiystäväni, maailman tunnetuimman pöytäroolipelin, Dungeons & Dragonsin viidennen laitoksen pariin! Oikeastihan kyseessä ei laskennallisesti ole tietenkään viides laitos, vaan luoja tietää kuinka mones, mutta mennään nyt Wizards of the Coastin käyttämän laskelman mukaan. Tämä viides laitos tunnetaan myös nettitrendikkäällä nimellä D&D Next, mikä sitten seuraavan iteraation jälkeen aiheuttanee jonkin verran hämmennystä.
Vuonna 2008 ilmestynyt nelosedikka oli pelimekaanisesti uskaliain uudistus, mitä D&D oli tuolloin yli 30-vuotisen taipaleensa aikana nähnyt. Omasta mielestäni se oli myös toistaiseksi paras versio tästä klassikkopelistä. Internetin erittäin äänekäs muutosvastarintainen vähemmistö oli kuitenkin eri mieltä, joten vitosedikan suunnittelussa Wizards joutui nöyrtymään, kuuntelemaan ”faneja” ja lopulta ottamaan enemmän askeleita taakse kuin eteen päin. Onko menneisyyteen palaaminen hyvä vai huono asia, sen ratkaisee lopputulos.
Kolme viisasta kirjaa
Dungeons & Dragonsin peruskirjasto koostuu jälleen kerran kolmesta opuksesta eli Player’s Handbookista, Monster Manualista ja Dungeon Master’s Guidesta. Tällä kertaa kuvio on kuitenkin sillä tavoin erilainen, että koko kirjanivaskaa ei julkaistu kerralla, vaan usean kuukauden väliajoin. ”Miten tämä on mahdollista?”, kysyvät D&D-naavaparrat ja jatkavat: ”Miten peliä voi pelata ilman luolamestarin ohjeita ja hirviökirjaa?” Helposti, te hienhajuiset kurttunaamat.
Tällä kertaa Player’s Handbook nimittäin sisältää aivan kaiken tarpeellisen säännöstön pelin pelaamiseksi, aina hahmonluonnista taisteluun ja aarteisiin, ja onpa mukana vielä tukku tavallisimmin käytettyjä vihamielisiä otuksia. Tuhti vähän yli 300-sivuinen teos etenee loogisessa järjestyksessä alkaen hahmonluonnissa tarvittavista rotu- ja hahmoluokkakuvauksista ja siirtyen varusteluetteloiden kautta taistelun ja muut erikoistilanteet sisältävään sääntöosuuteen. Lähes kolmasosa kirjasta tarvitaan loitsuja käyttävien hahmoluokkien taikojen esittelyyn, joten ei liene epäselvää, mitkä hahmot ovat vitosedikassa taas kingejä.
Muutama kuukausi Player’s Handbookin jälkeen julkaistu Monster Manual on anniltaan hieman vähemmän yllättävä. Kuten näillä jokaisen laitoksen ensimmäisillä (lisää on takuulla tulossa) hirviökokoelmilla on tapana, niiden sisältö koostuu pääasiassa siitä perinteisimmästä otuskavalkadista örkkeineen, peikkoineen, lohikäärmeineen ja luurankoineen. Sekä kolmoseen että oikeastaan myös neloseen verrattuna vitosedikan vihollistiedot eli stat blockit ovat selkeitä ja kompakteja, sillä perusliikkeiden kuten aseella tai kynsillä huitomisen lisäksi perustason vihollisilla on korkeintaan pari erilaista vimmahyökkäystä tai muuta erikoistoimintoa. Niinpä taisteluissa pelinjohtajan aivot eivät mene kovin pahasti solmuun.
Viimeisenä kolmen peruskirjan setistä julkaistiin Dungeon Master’s Guide, joka tyylillisesti seuraa neloslaitoksen kaimaansa. Kyseessä ei nimittäin ole varsinainen sääntökirja, vaan pikemminkin eräänlainen opas hyvän luolamestaroinnin taitoon, sääntöjen tulkintaan, oman pelimaailman luomiseen ja seikkailujen kirjoittamiseen. Oikeastaan samat kehut pätevät kuin nelosen versionkin kohdalla, sillä kirja on erittäin hyvin kirjoitettu ja epäilemättä varsinkin uusille luolamestarinoviiseille aivan lyömätön apu tuon taiteenlajeista vaikeimman opetteluun.
Lentävät platoninkappaleet
Fyysisesti kaikki kolme peruskirjaa ovat laatutyötä. Tekstikoot ja -tyypit ovat selkeitä ja helppolukuisia kautta linjan eikä teksti huku taustaan. Kuvitus on runsasta ja värikästä, joskin ajoittain aika geneeristä perusfantasiaa, mutta toisaalta myös muutamia todella makeita ja mielikuvituksellisia kuvituksia löytyy.
Player’s Handbookin, jossa on siis valtaosa pelin aikana tarvittavista tärkeistä säännöistä, rakenne on kokonaisuudessaan ihan hyvä ja tarvittavat sääntökohdat löytyvät useimmiten helposti. Hahmonluonnin aikana edestakaisin selailua ja oikeiden kohtien kaivelua on vähän turhan paljon, ja varsinkin kokemattomien pelaajien on oltava tarkkana, jotta kaikki hahmon bonukset ja erikoiskyvyt tulevat kirjatuksi hahmolomakkeelle.
Muutenkin kaikki säännöt hahmonluonnista taisteluun on esitetty kirjassa selkeästi ja monet konseptit on aloittelijaystävällisesti selitetty auki. Jos Dungeons & Dragons on entuudestaan tuttu, uuden Player’s Handbookin parissa on kuin kotonaan, eikä uusillakaan pelaajilla liene vaikeuksia pelisysteemin omaksumisessa. Kyseessä on siis edelleen vanhan d20-systeemin jatkokehitelty versio, jossa suurin osa tärkeistä nopanheitoista tehdään 20-tahoisella nopalla jotain tiettyä kohdelukua tavoitellen, mahdollisilla bonuksilla tai miinuksilla kuorrutettuna. Muita noppia kuten 6-, 8- tai 12-tahoisia tarvitaan lähinnä hyökkäysten tai loitsujen vahinkoheitoissa ja vastaavissa.
Säännöt ovat kuitenkin vain sanoja paperilla, ja pöytäroolipeleissä tärkeintä on tietysti se, miten homma toimii käytännössä. Vitosedikan testiryhmämme koostui luolamestarina toimineen allekirjoittaneen lisäksi viidestä pelaajasta. Ryhmään kuului roolipeliveteraaneja, joilla oli kokemusta D&D:n laitoksista 2-4, lähinnä muita pelejä pelanneita kasuaaliropettajia sekä yksi aivan täysi nyyppä, jonka mukanaolo oli perusteltua siksi, että nämä untuvikot ovat Wizardsin mukaan tärkeä D&D Nextin kohderyhmä.
Vanhassa vara parempi
Testiseikkailuksi valitsin alun perin vuonna 1984 ilmestyneen klassisen punalaatikko-D&D:n seikkailun Rahasia, jonka muokkaaminen uusien sääntöjen pohjalta toimivaksi oli parin tunnin homma. Vitoslaitos onkin huomattavasti paremmin ”taaksepäin yhteensopiva” kuin pari aiempaa, mikä toki on yksinomaan hyvä asia. Viimeisten neljän vuosikymmenen aikana on julkaistu sellaiset määrät aivan absoluuttisen hyvää D&D-matskua, että niiden helppo sovittaminen uusille, virtaviivaisemmille säännöille on ainakin itselleni ensiarvoisen tärkeää.
Pelaajien lisäksi myös luolastojen salaisuuksia ratkovasta seikkailijaryhmästä pyrittiin tekemään mahdollisimman klassinen ja monipuolinen. Mukana oli kääpiösoturi, ihmispappi, puolhaltiarosvo, haltiamaagi ja ihmissamooja, joista kääpiö ja samooja olivat ”paperilla” (eli numeerisilta ominaisuuksiltaan) ylivoimaisesti parhaat, kun taas varas oli muita selvästi heikompitasoinen hahmo.
Pelin aikana nämä erot eivät kuitenkaan kovin paljon näkyneet, vaan kaikki hahmot pärjäsivät seikkailun haasteissa hyvin ja pystyivät antamaan panoksensa sekä taisteluissa että niiden ulkopuolella. Tästä siis uudelle pelisysteemille ruusu, sillä pelifiiliksen säilymisen kannalta on olennaista, että näennäisesti huonommillakin hahmoilla on paikkansa.
Reikää retkuun
Taistelumekaniikka, joka on monissa aiemmissa laitoksissa ollut tarpeettoman monimutkaista ja jatkuvaa laskukaavojen miettimistä – tähän syyllistyivät ennen kaikkea kakkos- ja kolmoslaitokset – on vitosessa kieltämättä erittäin sujuvaa. Esimerkiksi hyökkäysheittoihin tulevat bonukset ja osumiseen tarvittava luku ovat joko selkeästi esillä hahmolomakkeessa tai erittäin nopeasti laskettavissa, joten taistelujen tempo on useimmiten varsin reipas. Figuja voi halutessaan käyttää taisteluissa, mutta toisin kuin 4e:n lautapelimäisessä taistelussa, se ei ole ehdottomasti tarpeen.
Toisaalta asioiden yksinkertaistaminen on johtanut siihen, että varsinkin melee-hahmot, kuten taistelijat, on palautettu siihen vanhaan tylsään rooliin, jossa melkeinpä ainoa tehtävä taistelussa on sanoa ”mä lyön sitä lähintä” ja heittää noppaa kahdesti, kerran osumiseen ja toisen kerran vahinkoon. Testisessiossa myös varas oli alistettu tähän samaan lihamyllyn rooliin, tosin sillä erotuksella, että ajoittain hämäräveikko joutui miettimään, ampuuko jousella vai lyökö miekalla. Samooja sentään sai joskus tehdä jopa taian.
Ero nelosedikan reteään tyyliin, jossa kaikki hahmot pääsivät ihan ykköstasolta asti rehvastelemaan monipuolisilla erikoishyökkäyksillä, on melkoinen. Toki yksi Player’s Handbookissa tarjotuista taistelijan erikoistumisaloista tarjoaa listan manöövereja, joita hahmo voi oppia uransa varrella maksimissaan kuusi. Nämä kuitenkin tuntuvat lähinnä säälittävältä armopalalta (manööverien lista ja kuvaukset vievät kirjasta alle sivun, loitsut lähes sata sivua!) eivätkä poista sitä tosiseikkaa, että velhot, papit, druidit ja vastaavat taikaniekat vetävät taas pidemmän korren. Neloslaitoksessa oli vihdoin hankkiuduttu eroon tästä vuosikymmenten ajan D&D:n taakkana olleesta ikävästä ”caster supremacy”-ilmiöstä, joka nyt sitten on palannut takaisin. Kurjaa.
Myös taisteluiden ulkopuolella vitosedikan pelaaminen on leppoisaa ja sutjakkaa. Erilaiset ei-taistelulliset kyvyt on niin ikään esitetty hahmolomakkeella selkeästi ja niitä on sen verran rajallinen määrä, että luolamestarilla on runsaasti pelivaraa pelaajien eteen heitettävien haasteiden luomisessa. Player’s Handbookin listat eri ominaisuuksien ja kykyjen käyttöalueista ovat käteviä varsinkin kokemattomammille pelinjohtajille.
Et taida tietää mitä luolastois tapahtuu
Kokonaisuutena peliporukkamme oli tyytyväinen siihen, kuinka sujuviksi 5e:n säännöt on kirjoitettu. Seikkailun aikana ei ilmennyt kuin muutamia epäselviä sääntötilanteita ja nekin ratkesivat pienellä soveltamisella. Jopa ryhmän noviisi sai jutun juonesta ja taistelumekaniikoista kiinni hyvin nopeasti ja ainakin vaikutti viihtyvän.
Itseäni vitosedikassa hiertää eniten se, että vaikka peli yrittää kaikessa sulavuudessaan olla moderni ja edistyksellinen, on monia eteenpäin vieviä askelia kohden otettu kaksi taaksepäin. Tämä tietysti johtuu 4e:n kohtaamasta vastustuksesta, ja niinpä hyvin usein 5e tuntuukin lähinnä kolmosedikalta, josta on karsittu pois kasa tyhmyyksiä ja monimutkaisuuksia. Sinänsä tietysti kolmoslaitos ilman painajaismaista feat-helvettiä (D&D-veteraanit tietävät mistä puhun) kuulostaa hyvältä ajatukselta, mutta jos tämän hintana on se, että joillain hahmoluokilla taistelut tuntuvat suunnilleen yhtä rajoittuneilta kuin punaboksi-D&D:ssä, en ole aivan myyty.
Mutta onni onnettomuudessa: tässä asiassa ei tarvitse luottaa katkeroituneen nelosedikan ystävän mielipiteeseen, sillä uuden Dungeons & Dragonsin voi testata aivan itse kantamatta sataa euroa pelikauppaan. Wizards on nimittäin julkaissut sääntöjen ydinosuudet (joka on ehkä väärä sana, matskua on kuitenkin useamman sadan sivun mitalta) täysin ilmaisena netissä. Ilmaissääntöjen pohjalta voi pelata aivan täyspainoisen D&D-kampanjan tasojen 1–20 hahmoille, sillä erot maksullisiin liittyvät lähinnä käytössä olevien rotujen, hahmoluokkien ja vastaavien määrään, joista on nettiversiossa karsittu harvinaisemmat.
Massiivimoninpelien ja muiden virtuaaliharrasteiden vallatessa tilaa perinteisiltä pöytäroolipeleiltä on oikein ilahduttavaa, että Wizards pyrkii ilmaisversiolla houkuttelemaan uusia pelaajasukupolvia kunniakkaan roolipeliharrasteen pariin. Kun hintakaan ei kerran ole este, patistankin kaikkia asiasta edes vähän kiinnostuneita matkustamaan luolaholvien syövereihin ainakin kerran.
Peli-illan pitsa-, sipsi- ja juomakulut kannattaa muistaa jakaa koko peliporukan kesken.
Dungeons & Dragons 5th Edition
Wizards of the Coast
dnd.wizards.com
