Ether Onen tyylitelty, pehemä ulkoasi tukee pelin seesteistä tunnelmaa.
Moderni seikkailu, joka on muutakin kuin yhden illan annos passiivista sivustaseuraamista? Älä jätkä viitsi, toi on kuultu niin sata kertaa!
Muistatko vielä Bioshock: Infiniten upean aloituksen? Majakan, salaperäisen tuolin, eri aikakauteen kuuluvan kaupungin? Sitä, miten paikkoja sai tutkia rauhassa ilman, että tarvitsi ampua ketään pyörivällä koukulla naamaan? Hetkinen...
Vaikka pelien tuotantoarvot ovat eri luokkaa, Ether One tuo mieleen Irrationalin savijalkaisen joutsenlaulun. Siis jos siitä olisi rehdisti uskallettu tehdä se seikkailupeli. Istuudu siis taikatuoliin ja anna sen kuljettaa sinut eteerisen majakan kautta fiktiiviseen menneisyyteen, jossa liipaisinsormi saa levätä.
Toisin kuin pelin lähimmissä sukulaisissa Dear Esther ja Gone Home, tässä pääsee oikeasti ratkomaan (vaikeita) puzzleja, eikä hupi ole hetkessä ohi. Brittiläinen White Paper Games vetää oikeista naruista heti debyytissään.
Väkkärän pyörteissä
Ether One alkaa sukelluksella muistojansa kaipaavan dementiapotilaan mieleen. Nokkelampi arvaa heti, että tarkoituksena on psykonauttia vieraasta henkilöhistoriasta ja paikallistaa siellä merkittävät elämäntapahtumat. Asetelma ei ole omaperäisin mahdollinen, eikä sitä ole juoni muutenkaan, mutta se haittaa yllättävän vähän. Ether One tarjoaa kyydin varrella tarpeeksi polaroid-hetkiä, ettei lähtöä ja saapumista muista murehtia. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan...
Ether One tapahtuu jossain päin Iso-B:n rannikkoa, sympaattisessa Pinwheelin kaivoskylässä. Pelin edetessä tutustutaan perusteellisesti kylän asukkaisiin, sen teollisuuteen ja erityisesti siihen, mitä oikein tapahtui vappuna 1966. Etherin varsinainen päähenkilö onkin Pinwheel koko elämänmakuisessa kirjossaan. Etsivä löytää tukun arkisia pientarinoita siroteltuna pitkin poikin peliympäristöä.
Avoin ympäristö on Ether Onen selkeä valtti. Pakollisen prologin jälkeen mestoja pääsee nuuskimaan hyvin vapaasti, peli ei opasta eteenpäin oikeastaan mitenkään. Puzzletkin saa ratkoa lähes täysin mielivaltaisessa järjestyksessä, cool! Muu ei olisi toiminutkaan, sillä pähkinät edellyttävät yleensä taustatietoa, jonka saa koottua vasta kammattuaan tunnollisesti läpi kaikki lähitienoon nurkat.
Eetterimaailmassa ihastuttaa paitsi epälineaarisuus myös laajuus. Pinwheel ei ole mikään megapolis, mutta ainakaan siellä ei hirveästi harrasteta suljettuja ovia. Esimerkiksi tehdasalue on oikeaoppinen rautapalkkihelvetti, jossa pari ensimmäistä tuntia kuluu pää aivan pyörällä. Toisaalta tämä tarkoittaa, että aivan jokainen huone ei ole mahdottoman persoonallinen, mutta Elder Scrolls -tason kopiopastaa on harvassa. Pinwheel on miljöö, joka ei hukkaa tutkijansa aikaa.
Se on myös kaunis miljöö, enkä tarkoita teknisiä yksityiskohtia. Lämpimällä väripaletilla Pinwheelistä on loihdittu eräänlainen virtuaalimökki, paikka, jossa sielu lepää. Rikas äänimaailma ansaitsee erityspropsit. Usein tapahtumia ei näe, mutta ne kyllä kuulee.
Rauha, rauha
Ether One on runsain seikkailupeli, mitä muistan hetkeen kohdanneeni. Sitä hämmästyttävämpää onkin, että leijonanosa sen sisällöstä on täysin vapaaehtoista. Paristakymmenestä pääpulmasta vain yksi on nimittäin pakollinen! Halutessaan pelin voi vaikka kävellä läpi.
Ratkaisu on sikäli perusteltu, että pyynnöstä Ether One todella lyö kryptiset pelinpysäyttäjät tiskiin. Muistiinpanoihini tarttui aimo joukko vihjeentapaisia, joille en koskaan keksinyt käyttöä. Keskitason puzzlemiehenä ratkaisin sen, minkä pystyin ja jätin loput ilmaan. Onnistuin selvittämään noin puolet Pinwheelin arvoituksista, jolloin läpipeluu kesti kymmenisen tuntia. Jos olisin pusertanut läpi kaikki pääongelmat ja siihen päälle vielä ylimääräiset haasteet, aikaa olisi mennyt varmasti tuplaten.
Tässä piileekin Ether Onen hienous. Peliin voi syventyä kokonaisvaltaisesti tai vain antautua tarinan pintatason vietäväksi. Silloin jää toki paljosta paitsi, mutta Ether One joustaa eri mieltymysten mukaan. Minä tunsin olevani kylläinen puolivälin kohdalla, joku pohtii salaisuuksia päivätolkulla. Ja se on ihan okei.
Ether Onea voi moittia oikeastaan vain siitä, että vaikka se on ensiluokkainen genrensä edustaja, se on myös hyvin tyypillinen sellainen. Se tarkoittaa, että kauniissa kulisseissa ei näy ristin sielua, kaikki kommunikaatio käydään kirjeiden ja muiden viestien avulla, eikä pelissä voi ottaa kahta askelta törmäämättä rikkinäiseen koneeseen tai numerokoodia kyselevään kaappiin. Yrittäkää nyt vähän...
Gone Home hurmasi pikkutarkalla perhedraamalla, Fract OSC täysin ufolla musiikkitodellisuudella. Ether Onesta uupuu vau-efekti, joka tasapainottaisi kuluneita lajikonventioita.
Olkoot. Kun laineet liplattavat laiskasti rantaan ja synapsit tanssivat hyvän pulmapähkinän äärellä, on helppo luopua ajatuksesta, että joka pelin pitäisi olla innovatiivinen klassikko. Kaiken pikaviihteen keskellä Ether One kutsuu meditatiiviselle tutkimusmatkalle, jossa tienvarteen saa pysähtyä juuri niin pitkäksi aikaa kuin haluaa.
Laaja seikkailu tykittää menemään niin puzzle- kuin tarinapuolella, halutessa myös erikseen.
87
