Hyvä jumala, älä koske kuulokkeeseen, se liikkuu puhelinlankoja pitkin! Onko se joku bioshokki?
Everybody’s Gone to the Rapture esittelee Yaughtonin idyllisen maalaiskylän, joka on kuin suoraan postikortista. Idylliä ei riko turha kälätys, sillä kylän asukkaat ovat mystisesti kadonneet, suorastaan pyyhkäisty olemattomiin terasseiltaan, retkituoleistaan ja poluiltaan. Puolikas tupakka savuaa vielä tuhkakupissa, niin yllättäen jokin outo on iskenyt. Ilmassa kiemurtelee säikeinen valoilmiö, jonka johdattelussa tapahtumat selviävät.
Kuulostaa selvitymiskauhulta, mutta ei. Rapturen tekijätiimiin kuuluu SCE Santa Monica Studion lisäksi The Chinese Room, Dear Estheristä tuttu, ja lajityyppinä on samanlainen kuljeskelu.
Ei kannata pelästyä. Jos vanhempi brittiläinen katastrofiscifi Johnien Christopher ja Wyndham tyyliin vetoaa, Yaughtonin kohtalon selvittäminen soittaa oikeita säveliä.
Tai jos jostain syystä innostuit telkkarisarjasta The Leftovers, jossa myös väkeä hävisi.
Missä te ootte?
Tarinan keskiöön nousevat tieteilijäpariskunta Katherine ”Kate” Collins ja Stephen Appleton Boyles, kumpikin kyynärpäitään myöten mysteerissä. Paikallisessa observatoriossa työskentelevä tutkijapari on löytänyt jotain epätavallista, jotain joka vaikuttaa vähintään uudelta elämänmuodolta.
Touhu entiteetin parissa on vaarallista. Kummajainen kulkee kuin tauti ja hävittää ensin eläimet, sitten ihmiset. Asunnoista ja autoista löytyy kasoittain verisiä nenäliinoja, sillä ennen lähtöä sattuu ja yskittää. Tähtitorni odottaa jylhänä Yaughtonin laidalla ja ulospääsytiet on suljettu. Mitäs pirua tulikaan sähellettyä, arvon neropatit?
Olen mysteerin edessä vain hahmoton kokija. Kylän asukkaat ovat jo mennyttä miestä ja naista, elän kadotusta edeltäviä hetkiä menneisyyden kautta. Valopallo tupsauttaa aikatakaumat esiin, kun sitä seurailee oikeaan paikkaan. Loiste ottaa hetkeksi paikalla olleiden muodon ja tapahtumahetken sanailusta kuunnellaan siivu, puhelimista ja radioista soi äänipätkiä. Kukaan ei puhu minulle, ihmiset juttelevat vain toisilleen, itselleen tai jollekulle olkapääni takana. Oloni on tavattoman yksinäinen.
Yaughton on jaettu viiden eri nimen alle, mutta pelijärjestys on vapaavalintainen ja polkuja sinkoilee ristiin rastiin. Gepsi on jätetty autoon, suunnistamiseen käytetään turistikarttoja. Eksyminen ei ole vaarallista, mutta liikkuminen on sen verran verkkaista, että päästän useammankin huokauksen. R2:lla vauhti kiihtyy hitaasti juoksuksi, mutta olen sitä mieltä, että hölkkävauhti saisi olla se lähtökohta. Avoin ympäristö aiheuttaa väkisinkin edestakaisin samoilua, eikä pelaajan turhauttaminen kätketyillä kontrolleilla ole fiksuin tapa toimia.
Koskettamattomat
Realistinen ulkoasu on Rapturen kovimpia ansioita, maisemia katselee todella mielellään ja kinttupolkuja on mukava tutkia. Merkittävämpää takaumaa lähestyttäessä maailma vääristyy hiukkasten venyessä ovenpielistä. Auringonkehrä kierähtää kyljeltä toiselle epäluonnollisen nopeasti ja iltapäivän puna on sekuntien päästä keskiyön tähtitaivasta. Musiikki soljuu ja kyläläiset kertovat tarinoitaan asiaankuuluvalla aksentilla. Paikassa on taikaa.
Tajutessani, miten vähän maailmaa voi koskea, intoni laantuu. Katselen ympärilleni, mutta ikään kuin linja-auton ikkunan takaa. Rapture on näennäisesti hyvin rikas ja rönsyilevä, mutta harvoille asioille kuitenkaan voi tehdä mitään.
Yksityiskohtaista maailmaa tahtoo tunnustella, ja Rapture olisi hyötynyt valtavasti, jos se olisi lainannut Gone Homelta tavaroiden tarkastelun. Nyt mieleenpainuvimpia ovat hetket, joina juoksentelen pyykkinarulla roikkuvien lakanoiden läpi ja hymyilen niiden liehumiselle. Tai se kun jumitun leikkipaikan keinuun. Olisipa näitä enemmän!
Myös hahmot jättävät kylmäksi. Tiedän, että brittiläisyyteen kuuluu kulissikohteliaisuus, mutta minua harmittaa, etten pääse oikein kenenkään sisään. Ihmiset ovat vaikeita. Eivät vaikeita ymmärtää, mutta vaikeita välittää, hankalia pitää tai vihata, tuntea heistä ylipäätään mitään.
Peräkylän asukkaille on katettu sinänsä toimiva sekoitus draamaa, tunteenpaloa ja taustatarinoita, mutta he ovat kauniissa ympäristössään kuin vesilinnun pintaa. Hetkittäin kuori rakoilee ja tunnen sitä aitoa empatiaa, mitä Rapturelta janoan, mutta nuo tuokiot ovat liian harvinaisia.
Lopussa herään taas hetkeksi, sillä odotan saavani vastauksia. Vaan pahus soikoon, ei! Eteerinen filosofia on toki okei, mutta jään hölmöksi aika lailla kaikesta mitä oikeasti haluaisin tietää. Tekijälistan vyöryessä ruudulle mielessäni häilähtävät jo sanat ”antikliimaksi” ja ”Lost”.
Finaali varmasti väräyttäisi, jos välittäisin pelihahmoista ja heidän kohtaloistaan.
Vaikkei Everybody’s Gone to the Rapture tiedäkään miten tunteita herätetään, se ei pelikokemuksena ole lainkaan huono. Matkana se on kiinnostava, nautittava, sopivan pituinen ja upean näköinen. The Chinese Roomin arkkitehtuurikin on sen verran hienoa, että toivottavasti se paritetaan tulevaisuudessa aistikkaan käsikirjoituksen ja monipuolisemman interaktion kanssa.
Tätä pelatessani ”rapture” ei kuvannut tunteitani.
Everybody’s Gone to the Rapture
Arvosteltu: PS4
The Chinese Room, SCE Santa Monica Studio
77
