Viidestoista fantasia saapuu emoteineineen, ja kaikki, paitsi pelaaminen, on turhaa.
Lähdettiin jätkien kanssa roadtripille. Yks oli menossa naimisiin, niin pitihän sitä nyt helvetti sentään yks kunnon äijäreissu vielä vetää, for old times sake. Napattiin faijan avoauto messiin ja alettiin painaa pitkin kuumaa maantietä. Päivät meni maantiellä, yöt teltassa tiiviissä tunnelmissa. Se oli upeeta aikaa se.
Sitten kuultiin, että häät oli peruttu. Eka kuumoteltiin, että morsmaikku oli saanut tietää öisistä telttaleikeistä, mutta imperiumi olikin vaan hyökännyt pääkaupunkiin ja siitä alkoi kaiken näköinen kärhämä ja kalabaliikki.
No long story short, se roadtrip jäi kesken, mutta ei se sinänsä haittaa, kun mun piti kuitenkin pelata vielä Final Fantasy XV ja kirjoittaa siitä arvostelu.
Parempi myöhään?
Kymmenen vuotta on aika jumalattoman pitkä kehitysaika, jopa nykypelille. Final Fantasy XV nousi parrasvaloihin jo vuoden 2006 E3-messuilla, tosin silloin nimi oli Final Fantasy Versus XIII ja peli oli jonkinlainen sisarpeli varsinaiselle XIII:lle. Onneksi molemmat asiat on korjattu kymmenessä vuodessa.
”Final Fantasy faneille ja tulokkaille”, mainostaa pelin alkuruutu. ”Todellisuuteen pohjaavaa fantasiaa”, hokee mainoslause. Ovat molemmat muuten aikas nappivalintoja, sillä läpipeluun jälkeen pystyn jopa allekirjoittamaan ne. XV sisältää paljon uutta, mutta myös pirusti nyökkäyksiä menneeseen. Sen maailma lainaa reaalielämästä jopa maanteiden varsia kansoittaviin, tylsiin huoltoasemaketjuihin asti, mutta silti mukana on miekkaa ja magiaa.
XV ottaa pesäeron kaikkiin aiemmin tulleisiin Final Fantasyihin heti kättelyssä. Nyt ei olla suurien sankarien housuissa pelastamassa maailmaa muinaiselta pahuudelta, tai ei ainakaan alussa olla. Nyt tarina kertoo neljästä ärsyttävästä inisijästä, heidän uskollisesta ratsustaan ja roadtrip-matkastaan avioliiton pelottavaan satamaan. Tinder-aikana moinen toki on kuin maailmanlopun skenaario.
Pääosanelikon roolijako on kuin äärimmäisen epätoimivasta ysärin poikabändistä: Ignis on se fiksu, joka ei koskaan sano mitään fiksua, Prompto se hauska, joka ei koskaan sano mitään hauskaa ja Noctis johtaja, joka ei koskaan osaa johtaa. Gladiolus sentään vetää roolinsa koviksena kunnolla. Päähahmoista tärkein ja siedettävin on avoauto Regalia, jonka rankkana tehtävänä on kuunnella nelikkoa koko matkan.
Mutta niin jumalattoman ärsyttäviä kuin pääosan ihmishahmot kukin vuorotellen ovat, on heidän välilleen onnistuttu luomaan niin autenttisen tyhmä dudebro-meininki, että mailien kuluttaessa Regalian renkaita, huomaa pelaajapolo äkkiarvaamatta kiintyvänsä nelikkoon ja sen toilailuun. Sen enempää spoilaamatta hahmoja käsitellyt lopputekstien kesken näytetty kohtaus sai jopa ison miehen vähän herkistymään. Mutta älkää kertoko sitä kenellekään.
Moottoritie on kuuma
XV:n kovana tavoitteena on tuoda Final Fantasy nykypäivään. Se tarkoittaa, että suurin osa pelistä kolutaan massiivista hiekkalaatikkomaailmaa, tehdään mörppimäisiä sivutehtäviä ja hakataan pahantahtoista floraa ja faunaa reaaliaikaisen toiminnallisesti.
Mitään Witcher 3:n hiekkalaatikkoa ei kannata odottaa. Sivutehtävät ovat pahimmillaan tylsintä mahdollista pakkopullaa, etenkin hirviöiden metsästystä vaativat, niitä kun saa otettua vain yhden pahaisen kerrallaan, vaikka listassa olisi kymmenen avonaista. Sen sijaan hiekkalaatikko on eriskummallisella japanilaisella tyylitajulla tehty, kerättävää tauhkaa, tutkittavia paikkoja ja koluttavia luolastoja on vaikka kuinka. Ja onhan se myös pirun nätti.
Autoilusta huolimatta haaveet fantasia-GTA:sta on myös syytä unohtaa, XV:n hiekkalaatikossa ajetaan liikennesääntöjen mukaan. Tieltä ei voi poistua, ja jopa väärällä kaistalla ajaminen yritetään estää automaattiohjaamalla Regalia takaisin oikealle kaistalle.
Aivan ehdottomasti parhaimmillaan Final Fantasy XV on, kun fiilis on kuin oikealla roadtripillä. Horisontti edessä, tie alla ja autoradio soittaa valikoitua parhaimmistoa vanhojen Final Fantasyiden musiikista. Auringon laskiessa on löydettävä leiripaikka, sillä yön demonit voivat keskeyttää huristelun. Leirillä lasketaan päivän aikana kerätty kokemus ja kokataan niin hyvän näköistä ruokaa, ettei Twitter ole sattumalta niiden kuvista täyttynyt.
Valitettavasti päätarina ei oikein sovi leppoiseen roadtrip-fiilistelyyn kuin aivan alussa. Jo kolmannessa tarinakappaleessa, koko hiekkalaatikon vasta avautuessa, tarinassa isot pyörät ovat pyörähtäneet niin, että naimareissut on peruttu, nelikon koti Insomnia vallattu ja horisontti täynnä imperiumin miehistönkuljetusaluksia. Siinä on hankala ottaa tosissaan rennosti retkeileviä kundeja.
Taisteluni
Säilänheilutus on muuttunut tosiaikaiseksi toimintataisteluksi, ensi kertaa yksinpelattavien pääsarjan Final Fantasyiden historiassa. Yksinkertaisimmillaan se muistutti minua paljon Squaren toisesta yliöveristä toimintaroolipelien sarjasta, Kingdom Heartsista.
Ainut ohjattava hahmo on Noctis, muut toimivat jos toimivat tekoälyttömästi, ja vaativat pelastamista vähän väliä. Noctisin verenperintönä saamansa taika-aseet auttavat häntä paitsi loihtimaan säiliä tyhjästä, myös teleporttaamaan pitkiä matkoja ja väistelemään kohti tulevia hyökkäyksiä magian kustannuksella. Perinteisempiäkin taikoja voi itse valmistaa luonnosta löytyvällä elementtienergialla, mutten käyttänyt niitä kertaakaan.
Taistelu toimii perushyvin niin kauan, kuin vihollisia on vain muutama, eivätkä ne ole kauhean isoja. Suuremmat nujakat, jotka ovat hyvin yleisiä, äityvät aina älyttömäksi häröpalloksi, jossa neljä villisti kammattua poikabändihiuspehkoa pyörii raivoisasti riehuvien hirviöiden keskellä ja kohti tulevia hyökkäyksiä on täysin mahdoton ennustaa.
Onneksi ja pelastukseksi XV tarjoaa noin tuhat kertaa paremman vaihtoehdon taisteluihin Wait-moodin avulla. Waitissa taistelun tiimellyksessä paikalleen pysähtyminen myös pysäyttää ajan, jolloin on mahdollista tsekata hirviöiden heikkoudet, kartoittaa vähän ympäristöä, miettiä seuraavaa liikettä ja ylipäätään saada selvää, mitä helvettiä niiden viiden suden ja kymmenen imperiumin iskusotilaan keskellä tapahtuu.
Peli on aivan mahdollista läpäistä ilman Waitia, mutta itse en enää suostunut siitä luopumaan kerran kokeiltuani.
Putki pitkästä ilosta
Tiedätkö, millainen peli on arvostelijan painajainen? Sellainen, joka on suurimman osan ajasta jotain, mutta aivan loppumetreillä muuttuu joksikin muuksi. Final Fantasy XV on juuri sellainen. Harvoin, josko ikinä, on pelin läpäisy deadlinen puitteissa stressannut minua niin paljon kuin Final Fantasy XV:n tapauksessa. Olihan se Pelit.fissäkin surullisen kuuluisaksi noussut 13. kappale tarinaa vaan nähtävä.
Vaikka peli on alusta asti hiekkalaatikkoleikkejä komealla kaaralla ja vielä komeammalla poikaporukalla, vietetään noin viimeinen kolmasosa koko päätarinasta juoniputkessa, avoimesta maailmasta täysin erillään olevien kulissien keskellä. Siellä pelin tarinankerronnan hajanaisuus alkaa ottaa päähän tosissaan.
On itkua, angstia, porua, riitaa jätkäin kesken, aivan älyttömiä aika- ja paikkahyppyjä, ja pelaajaparkaa vain retuutetaan mukana kuin lasta keskellä joulukiireisintä ostoskeskusta. Pahin on aivan loppu, jossa peli päättää muuttua yhden, aivan liian pitkän, tarinakappaleen ajaksi köyhän miehen Resident Fantasyksi säikyttelyineen kaikkineen.
Kokonaisuutena Final Fantasy XV on kovin vaillinainen, mutta viihdyttävä fantasiahiekkalaatikkoajelu, jonka taistelu on pahimmillaan sekavaa sohimista, parhaimmillaan jopa kevyen taktista toimintaa. Hahmot eivät yksinään ole lähellekään pelihistorian karismaattisimpia, mutta nelikkona toimiva ryhmä, jonka edesottamuksia seuraa välillä ärtymyksestä puhkuen, välillä rennosti naureskellen.
Säröt, kuten päätarinan viimeinen kolmannes, ovat joko pitkän kehitysajan jälkeensä jättämiä arpia tai aiheutuneet uuden tiimin kiireestä paikata vanhan jälkiä. Peliin on luvattu kuitenkin tasaiseen tahtiin uusia päivityksiä, jopa sille lopun typerälle pelottelulle, joten saa nähdä millaiseksi peliksi Final Fantasy XV lopulta muotoutuu.
Napinasta huolimatta Final Fantasy XV:ssä on sen verran sydäntä ja sielua, että se voitti minut puolelleen. Se ei ole viimeistellyin hiekkalaatikko AAA-markkinoilla, mutta pelkästään mahtavan tyhmän päänelikkonsa ansiosta se nousee plussan puolelle. He voivat olla idiootteja, mutta piru vie, he ovat minun idioottejani!
Kingsclaive: Final Fantasy XV
Kingsclaive tapahtuu samoihin aikoihin kuin itse pelin aloitus. Kun Noctis on lähtenyt roadtripille tapaamaan morsiantaan, järjestelee hänen isänsä, Lucisin kuningas Regis, tärkeän rauhansopimuksen allekirjoittamista imperiumin kanssa. Pääosassa elokuvaa on Regisin eliittisotilaskaarti Kingsclaive, jonka jäsenet koostuvat pitkälti imperiumin valloittamilta alueilta paenneista pakolaisista.
Tuotantoarvot ovat Kingsclaivessa kohdallaan. Animointi ja hahmomallit ovat taattua Squarea ja ääninäyttelijöiksi ovat kelvanneet vain nörttiuskottavimmat nimet, kuten Sean Bean, Aaron Paul ja Lena Headey. He vetävät roolinsa vielä niin hyvin, että on sääli, ettei heitä kuulla samoissa rooleissa itse pelissä. Etenkin Regisiä näyttelevä Sean Bean harmittaa, sillä elokuvan Regisillä on enemmän vuorosanoja kuin peliversiolla!
Kingsclaiven väittäminen parhaaksi Final Fantasy -elokuvaksi ei ole tuulesta temmattu. Osittain se johtuu siitä, että aiemmat Spirits Within ja Advent Children olivat yksinkertaisesti vain sikahuonoja elokuvia, Kingsclaive sentään saa kiinnostumaan XV:n maailmasta ja tarinasta, joita se taustoittaa kattavasti. Itsenäisenä elokuvana sekään ei toimisi lähellekään niin hyvin.
Ongelmallisin puoli Kingsclaivessa on, että tarinallisesti se on niin tärkeässä osassa itse Final Fantasy XV:n tarinaa, että on törkeää myydä sitä erillisenä tuotteena emopelistä. Se näyttää puolia pelin hahmoista, joita itse pelissä ei pääse kokemaan, jättäen pelin tarinan vielä torsommaksi.
Jos Final Fantasy XV kiinnostaa, suosittelen aloittamaan pelikokemuksen Kingsclaivella.
83
