Final Fantasy X/X-2 HD Remaster – Tuplakymppi

Onko poloisella kova nälkä? Maistapas tästä terästä.

Älä vitsaile kymppikerhosta, älä vitsaile kymppikerhosta.

En ole aikaisemmin arvostellut Final Fantasyja. Se yllätti minut, koska olen pelannut kaikkia tärkeimpiä sarjan pelejä satojen tuntien ajan, harkitsen vakavasti Aeris-nimeä (mahdolliselle) tyttärelle ja Sephiroth-tatuoinnin ottamista takalistooni. Kunhan saan hyväksynnän vaimolta.

Final Fantasy X/X-2 HD Remaster on vuosikymmen sitten Playstation 2:lle ilmestyneiden pelien uusioversio. Kymppi on jopa eräänlainen etappi sarjan pitkässä historiassa, koska siinä käytettiin ensimmäistä kertaa ääninäyttelijöitä. FFX HD Remasterissa ei ole teräväpiirtoon päivitetyn ulkoasun lisäksi mitään ennenäkemätöntä lisäsisältöä, mutta sisarpeli  X-2:ssa on kokonaan uusi hirviöiden keräämiseen keskittyvä minipeli ja Last Mission -niminen roguelike-luolastoseikkailu. Molemmat ovat vieläpä kookkaita monen tunnin pläjäyksiä, eivätkä mitään yksinkertaisia räpellyksiä.

Enkeleiden näyttävä esiintulo.

Kaunis poika seikkailee

Final Fantasy X:n päähenkilönä häärii Tidus-niminen nuori urheilijapoju, jonka uskomattoman komeat kasvot, tuuhea tukka ja huippuunsa treenattu kroppa saavat minut raivon partaalle. Ärsyttävintä hahmossa on se, että hän myös tietää olevansa hyvännäköinen ja esittelee jatkuvasti avujaan. Syvällisen henkilöanalyysini jälkeen on hyvä hetki jutskailla juonesta. Tarina on alusta lähtien hyvin synkkä, eikä suinkaan iloinen ja onnellinen satukertomus. Maailman asukkaat elävät jatkuvassa pelossa, koska heitä uhkaa kaupunkeja tuhoava mystinen hirviöpeto. Ei ole vaikea arvata, että Tiduksen ja hänen kavereidensa kohtaloksi jää otuksen kukistaminen.

Seikkailun aikana sankarijoukko paisuu seitsenhenkiseksi lössiksi, joka sisältää kolme miestä, kolme naista ja yhden furryn. Yhdistävänä teemana ovat pöhköt nimet: mustamaagi Lulu, pallomies Wakka ja poikatyttö Rikku. Tidukselle ryhmän tärkeimmäksi jäseneksi muodostuu Yuna-niminen manaajamisu, jonka kanssa hänellä on alusta lähtien pientä sutinaa. On se teinirakkaus söpöä.

Romanssitouhut eivät itseäni haittaa, mutta lukuisat satunnaistaistelut ovat isompi riesa. Niitä ei aluksi pysty edes välttämään. Taistelut toteutetaan perinteikkääseen tapaan vuoropohjaisesti, josta tykkään enemmän kuin uusien Final Fantsujen tosiaikaisista tohinoista. Vaikka taisteluun mahtuu samanaikaisesti vain kolme hahmoa, reservissä istuvia tyyppejä pystyy vaihtamaan kentälle tarpeen vaatiessa.

Taistelu on peruskamaa, mutta toimii kuin Yunan vessa. Pelimekaniikan suurin nerokkuus piilee hahmonkehityssysteemissä, joka on vielä tänäkin päivänä vallankumouksellinen. Hahmonkehitys ei perustu tuttuihin kokemustasoihin, vaan hahmoille voi suht vapaasti valita uusia taitoja, loitsuja ja muita bonuksia massiivisesta verkostosta, joka pitää sisällään sadoittain vaihtoehtoja. Valinnanvapaus takaa sen, että jopa soturille pystyy opettamaan taikuuden alkeita. .

Final Fantasy X on uskollinen sarjan perinteille, mutta on silti monella tapaa edistyksellinen, mikä tekee siitä mainion kokemuksen.

Tuostakaan hirvityksestä ei ole vastusta tyttötriolle.

Squaren enkelit

Ilmestyessään Final Fantasy X-2 sai fanipojilta hyvin ristiriitaisen vastaanoton, koska se ei ollut aivan sitä, mitä he odottivat. Saman vanhan sijaan annettiin jotain uutta. Pakko myöntää, että itsekin jäin pöhkönä tuijottamaan alkuintroa,  joka alkaa nololla purkkapoppiesityksellä ja päättyy tyttöjen väliseen kissatappeluun. Tarina tehtiin humoristisemmaksi ja hupsummaksi kuin turhankin vakava X. Kun pelaa osia rinnakkain, saa juuri sopivan annoksen synkkyyttä ja valoa.

X-2 jatkaa X:n tarinaa, vaikkakin hahmokaartiin on tehty suuria muutoksia. Pääosassa on tehotyttötrio, joka on kuin suoraan Charlien enkeleistä. Siihen kuuluvat sisarpelistä tutut neitokaiset Yuna ja Rikku sekä heidän uusi kaverinsa Paine, jonka salaperäisestä menneisyydestä ei aluksi tiedetä yhtään mitään. Tuntuu jotenkin oudolta tyytyä vain kolmeen naiseen (älä irrota lausetta asiayhteydestä!), koska Final Fantasyjen tavaramerkki on laaja sankarivalikoima.

Tarina on jaettu viiteen eri kappaleeseen, joista jokainen sisältää tukun pää- ja sivutehtäviä. Tehtävät pystyy suorittamaan haluamassaan järjestyksessä. On myös todella vapauttavaa, että maailman eri kolkkiin pääsee matkaamaan heti alusta alkaen, eikä vasta ihan lopuksi. Vapauden hintana on juonen selkeä hajanaisuus, sillä tarinan rytmi hukkuu välillä tutkimusmatkailuun ja sivutehtäviin.

Taistelut ovat uudistuneet pelottavan paljon. Nyt ne ovat kokonaan reaaliaikaisia ja hirmuisen nopeatempoisia, mikä ei ole ollenkaan mieleeni. Tosiaikaisuudesta huolimatta tappelut eivät ole täysin tyhmentyneet, vaan niihin  on saatu hyviäkin parannuksia. Yhtenä sellaisena voidaan pitää vaihdettavia pukuja, jotka toimivat periaatteessa samoin kuin hahmoluokat. Jos  hahmo esimerkiksi vaihtaa ylleen pyssysankarin asun, hän pääsee ammuskelemaan revolvereilla ja käyttämään erilaisia asetaitoja.

X-2 ei yllä X:n tasolle, koska sen juoni ei tunnu yhtenäiseltä kokonaisuudelta, vaan pelkältä tehtäväkokoelmalta. X-2:n suoraviivaiset taistelut ovat mielestäni myös Kymppiä heikompia. Bonussisällön määrässä X-2 on kuitenkin lyömätön, sillä minipelejä on paljon ja niiden joukossa on monta klassikkoa. Vanhana Pokemon-miehenä suosikikseni muodostui uusi hirviökeräily, jossa ensin kaapataan otuksia säiliöt täyteen ja sen jälkeen koulutetaan niistä ihmisen parhaita ystäviä. Pakko napata kaikki!

Iiiiih! Nyt ne pussaa!

Vanhasta uutta

Uudelleenjulkaisut ovat aina pulmallisia, koska jotkut pelaajat vaativat niihin parempaa grafiikkaa ja muita isoja muutoksia, kun taas toiset vastustavat kiivaasti pienempiäkin uudistuksia ja haluavat kaiken pysyvän ennallaan. Square Enix yrittää miellyttää molempia ryhmiä hiomalla grafiikasta tarkempaa, mutta jättämällä muiden osa-alueiden sörkkimisen sikseen. Turvallinen ratkaisu, vaikkakin tylsä sellainen. Varovaisuudessa ei ole vikaa ole, etenkään tässä tapauksessa, koska molemmat pelit ovat yhtä peijakkaan hyviä kuin 10 vuotta sitten.

Viime vuosikymmenelle jääneistä jämäideoista olisi voinut poistaa satunnaistaistelut ja ohittamattomat välivideot. Eivät ne merkittävästi peli-iloa vähennä, mutta onnistuvat silti ärsyttämään. FF X että FF X-2 ovat edelleen lajityyppinsä top-kamaa ja päihittävät sarjansa uusimmat osat naurettavan helposti. Kokoelmaa pelatessa on mukava muistella aikaa, jolloin Final Fantasyt olivat vielä rautaa.

 

PS3

Versio: Arvostelu

Square Enix

Ikäsuositus: 12

90 + Pelit suosittelee

90