Fract OSC – Synestesia: the peli

Fract OSCin ulkoilmatiloissa on poikkeuksetta mehukkaat näkymät.

Isi, mikä on oskillaattori? Lapseni, annapa kun pudotan sinut softasynan sisään niin näet itse!

Hei ootko kuullut tän biisin?

Alussa tulee monotonista rumpubiittiä, bum tshik bum tshik, joka kuulostaa samalta kuin 99 prosenttia kaikesta konejumputuksesta. Bassokuvio feidataan sisään niin hitaasti, ettei sitä melkein huomaa. Kyllähän tätä tanssii, mutta ei sen ihmeempää.

Sitten mukaan tulee simppeli, mutta toimiva synamelodia. Ja toinen. Ja kolmas. Biisi kuulostaa nyt jo tosi hyvältä, mutta musiikkikerroksia lisätään yhä vain lisää ja lisää, kunnes pelkkä elektro on muuttunut kokonaiseksi digitaaliseksi sinfoniaksi.

Orgastisen tykittelyn jälkeen kappaleesta riisutaan kaikki muu paitsi rytmiryhmä. Silloin vasta tajuaa, miten taidokkaasti alun rumpu plus basso -duossa oli otettu huomioon kaikki kymmenet tulevat riffit ja liidit. Tämähän on nerokasta!

Mutta biisi ei olekaan biisi vaan peli nimeltä Fract OSC. Pienen kanadalaistiimin neljä vuotta rakentama teos nappaa konseptinsa Mystistä, estetiikkansa Tronista ja kaiken muun… syntetisaattoreista.

Peli alkaa mystiseltä saarelta, jossa ensimmäisenä tehtävänä on käynnistää uinuvat koneet. Hetkinen, aivan kuin olisin kuullut tämän aikaisemminkin...

Jos R’lyeh olisi neonparatiisi

Fract OSC on ensimmäisen persoonan seikkailupeli, jossa ei seurata juonta, ei lätistä, eikä kanneta mukana keskikokoisen Clas Ohlsonin tavaramäärää. Puzzleja kyllä ratkotaan, mutta ihan yhtä keskeisessä osassa on tutkimusmatkailu oudossa maastossa.

Fract OSCin maailma näyttää siltä kuin neonväreihin seonnut H. P. Lovecraft olisi duunaillut kauhukertomusten sijaan arkkitehtuuria. Kaikki on kummallisen kulmikasta, eivätkä paikkojen geometria tai mittasuhteet näytä ihmiskäden luonnostelemilta. Pienet käytävät vaihtuvat hetkessä aakeisiin laakeisiin ja hurmoksellinen valoshow pimeyteen. Tunnelma heittelee miljöön mukana. Välillä tuntee puristuvansa seinien keskelle, välillä on pakko pysähtyä ottamaan kuvankaappauksia upeista teknomaisemista.

Aina yhtä ilahduttavana ratkaisuna peli ei tarjoa reittiohjeita, vaan oma päämäärä ja seuraava matkakohde täytyy päätellä itse. Aluksi Fract OSC voikin tuntua vieraannuttavalta, kun jo hissin tai oven erottaminen taustasta tuottaa ongelmia. Kärsivällisyys kuitenkin palkitaan sisäisesti loogisella virtuaalimaailmalla. Toisessa todellisuudessa pitääkin päteä toiset säännöt, yksinäisen samoilun pitääkin tuntua yksinäiseltä. Tyydytys on suuri, kun asiat saa hoksattua omin avuin.

Opasteiden puuttumiselle sopii hyvin kaveriksi avoin ympäristö. Peräkkäin pultattujen kenttien sijaan koluttavana on yksi valtava, orgaaninen kokonaisuus. Saumaton liikkuminen paikasta toiseen ja eksymisen mahdollisuus tekevät siellä olon tunnulle yllättävän paljon. Kivana yksityiskohtana Fract OSC harrastaa laajoja ulkotiloja, joista on näköyhteys jo tutkittuihin kolkkiin. Ja taas fiilisbarometri kiitää.

Puzzlepeli ilman laatikkoleikkejä lienee utopiaa, mutta ainakin Fract OSCin kolmiulotteinen Tetris laittaa pään kiitettävän sekaisin. Turvallinen päihde!

Haptinen sekvenssi

Fract OSCin maailma saattaa olla eloton, mutta tyhjä se ei ole. Parhaiden Myst-perinteiden mukaisesti nurkat ovat väärällään koneita, jotka pitäisi saada virkoamaan. Mutta tässä piileekin Fract OSCin päräyttävä koukku. Laitteet ovat käytännössä jättimäisen syntikan eri osia! Pulmien ratkonnassa on siten aina kyse myös audiosta.

Tässä vaiheessa puolet teistä parahtaa tuskissaan kuvitellessaan jotain kamalaa, täydellistä sävelkorvaa vaativaa musiikkipuzzleilua. Pois huoli ja murheet, sillä Fract OSCin läpäisee vaikka kajarit mutella. Parissa superhankalassa pulmassa itse asiassa teinkin niin, kun äänet häiritsivät liikaa aivotyötä. Musiikkipuoli on esillä vähän kuin sivutuotteena, sillä eri tavoin särjetyt pähkinät tuottavat erilaista taustamölyä.

Puzzlet ovat enemmän tai vähemmän naamioituja sekvenssereitä, Excel-taulukkoa (kuinka seksikästä!) muistuttavia musiikkivälineitä. Sekvenssereissä on yleensä tietyn kokoinen ruudukko, jonka yhdestä sarakkeesta säädetään sävelkorkeutta ja toisesta kohtaa, jolloin nuotti soi. Kun ruudukolle lätkii rukseja, syntyy tiettyä melodiaa toistava looppi.

Fract OSCissa sekvenssereiden avulla muun muassa luodaan korkealle yltäviä kulkureittejä, leikitään kontteja siirtelevää ahtaajaa ja yritetään ajoittaa eri koneistojen toimintaa yhteen. Jokainen puzzleratkonnassa tehty päätös muuttaa jollain tapaa kyseisessä tilassa soivaa musiikkia. Koska pulmiin on olemassa vaihtoehtoisia ratkaisuja, varioidut kuviot integroituvat lopulta osaksi koko peliä. Which is nice.

Noin niin kuin mekaanisesti Fract OSCin puzzlet eivät sinänsä häikäise omaperäisyydellään. Sitä ei kuitenkaan yleensä huomaa, koska visuaalinen ja auraalinen palaute on hiottu niin miellyttäväksi. Vaikka sisältö on usein vivunvääntelyä, jokainen painallus luo yllättäviä äänikokeiluja ja johtaa johonkin näyttävään toimintaan.

Samoin ne vivutkaan eivät ole vipuja vaan esimerkiksi ilmassa leijuvia äänipotikoita, joita ei naksutella vaan kierretään haluttuun asentoon. Illuusio haptisuudesta on parempi kuin ei illuusiota laisinkaan.

Pulmia selvittämällä kummallisiin laitteisiin saadan löpöä ja tehoihin täpöä.

Kuin Hegelin maailmanhenki mutta parempi

Vaikuttava ympäristö ja tyydyttävä ongelmanratkonta ovat jo yksinään aika kivoja juttuja. Fract OSCin todellinen taidonnäyte piilee kuitenkin siinä, miten nämä kaksi sidotaan yhteen.

Arkkivaari Mystistä on osattu kopioida se tärkein, eli tapa, jolla aluksi täysin järjettömältä vaikuttava maailma jäsentyy lopussa loogiseksi kokonaisuudeksi. Ensimmäiset pari tuntia Fract OSCin noin kymmentuntisesta seikkailusta kuluvat varmasti epätietoisessa tilassa: asioita tapahtuu ja peli etenee, mutta syy-seuraus-suhteet ovat toistaiseksi mysteeri.

Mitä enemmän musalaitteita saa herätettyä henkiin, sitä paremmin kaikki alkaa hahmottua. Ja kun palapeliin saa laitettua sen viimeisen puuttuvan palan ja katsoo lopputulosta etäältä... Silloin valkenee, miten kaikki oli esillä alusta asti, pelin viestejä ja vinkkejä ei vain vielä osannut lukea. Mahtavaa!

Tiedän kuulostavani rikkinäiseltä levarilta (mikä sopii pelin henkeen), mutta itse todella rakastuin Fract OSCiin vasta pelin viimeisen (varsin nerokkaan) puzzlen loppumetreillä. Olin niin kunnianhimottomien pelien copy-paste-sisällön turruttama, ettei päähäni ollut mahtua, että tässä tekeleessä kaikki puzzlet todella liittyvät toisiinsa. Ensimmäisestä pulmasta viimeiseen, kaikki on punnittu tietty tarkoitusperä mielessä. Ja just oikeanlainen ympäristö komppaa mukana.

Ai mikä se pelin kulminaatiopiste on? No pelatkaa itse, niin näette. Hähää!

Rakkauskirje robotiikalle

Arvostelusta lienee jo selvinnyt, että Fract OSC rokkaa aika kybällä, mutta ei välttämättä ihan jokaiselle. Pelin tempo on kävelynopeutta myöten leppoisa ja sinnikkyys palkitaan enimmäkseen vasta pelin ehtoopuolella. Fract OSCin abstrakti luonne ei sekään ole varsinaisesti myyntitäky. Nämä eivät sinänsä ole moitteita, lähinnä huomioita potentiaaliselle ostajalle. Peli joko iskee kovaa tai jättää täysin kylmäksi, veikkaan ma.

Ihan oikeita miinuksia jaan lähinnä ei niin ihmeellisistä päänrapsuttimista. Tosin hienon Antichamberin jälkeen logiikkapuzzlet saavat panna enemmän kuin parastaan, että ne tuntuisivat miltään. Tämä on oikeastaan se pääsyy, miksi Fract OSC jämähtää maagisen ysikympin rajaviivalle, mutta minä nyt muutenkin pihtailen pisteitä. Täytyy jättää jotain tulevankin varalle, eikös?

Yllättävää kyllä, myös musiikkipuoli olisi hyötynyt pienestä piristysruiskeesta. Pelin äänimaailma on kyllä pullollaan ihastuttavia synakurlutuksia, mutta itse muzak jää vähän seinäruusuksi jonnekin taustalle. Pari hitikkäämpää rallia olisi sopinut mukaan. Toisaalta on vaikea kiistää, etteikö elektroninen ambient sopisi oivallisesti pelin rauhalliseen tunnelmaan. Tästä tykkäisi Lukkarinenkin!

Musamussutusta vaimentaa myös se, että pelissä on mukana erillinen studio, jossa voi tehdä omaa äänisaastetta kolmen syntikan ja sekvensserin voimiin. Siitä vain luomaan uutta OSTia OSCille. Varsinkin elektroummikolle studio on hauska lisuke ja oiva leikkikalu. Omat hengentuotoksensa saa tallennettua ja tuupattua vaikka suoraan pelin kautta YouTubeen. On se nykyaika ihmeellistä.

Ennen tätä peliä en ole katsonut aiheelliseksi listata äänikorttiani arvostelujen ylänurkkaan piilotetussa speksiboksissa. Sykähdyttävä synaseikkailu auttoi näkemään, että myös digitaalisen ääniraudan sisällä istuu sielu.

 

PC, saatavilla Mac

Phosfiend Systems

Versio: 1.0.0

Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 4 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Creative Sound Blaster X-Fi Titanium, Windows 7 32-bit

Moninpeli: Ei!

Muuta: Myynti mm. Steam, GOG.com ja FRACTgame.com, hinta noin 14 euroa.

89 pistettä + Pelit suosittelee

89