Free-to-play-pelit
Verenimijät lompakollasi
Ilmaisia lounaita ei ole, totesi jo ein klein Heinlein. Ei osannut scifi-setäkään ennustaa mikromaksulounaita.
Riippuen siitä, kysyykö julkaisijalta vai pelaajalta, free-to-play on joko pelaamisen tulevaisuus sekä messias tai suuri kaiken pilaava Saatana.
Se edellinen messias, mobiilipeliskene, on hintakilpailullaan itsensä tuhonnut, kakkavyöryyn hukkunut markkinanraato. Siitä saa rahaa enää joko tuurilla tai raskaalla markkinoinnilla. Kun pelisuunnittelukin muuttui mikromaksulogiikan hiomiseksi ja ARPUn maksimoimiseksi, ollaan pelaamisen ytimessä. Dungeon iKeeper on hieno esimerkki, miten oikea pelikin saadaan muutettua epäpeliksi kiristyksellä: maksa, tai tämä typerä pikku juttu kestää kaksi päivää.
Viistoista prossaa ARPUlla vainaan
Pc on sellainen pelaamisen mahtikone, ettei sillä edes free-to-play ole automaattisesti Saatanan suudelma. Niitä hyviä ratkaisuja, joissa pelaaja ensin koukutetaan hyvällä pelillä ja vasta myöhemmin yskitään ja vihjaillaan rahasta, on leegio. Esimerkiksi psykologien avulla hiotut, Valven julkaisemat Dota2 ja Team Fortress 2 ovat pelaajamääriltään mitattuna ilmeisesti maailman koukuttavimpia pelejä.
Dota2:n kilpailijalla League of Legendilla on 32 miljoonaa aktiivista pelaajaa, joista irtoaa kivat 42 miljoonaa dollaria vuodessa. Ubisoftin F2P-nokkamies Teut Weidemann kauhistui pelin ARPU-lukua (active revenue per user), joka on vain kurjat 1,32 dollaria, kun sellainen normi-ARPU on 35 dollaria vuodessa. Myös maksajien määrä on LOL, alle viisi prosenttia! Free-to-play-pelin normaali rahastusprosentti on välillä 15–25 prosenttia, paitsi kultapoika World of Tanksilla, jonka pelaajista huimat 30 prosenttia maksaa. Kun Weidemann lupasi tuplata ARPUn, jo vain minikakkamyrsky syntyi. Näpit irti pelistämme!
Pihille saiturille tärkeintä on, että kaikki nämä pelit, plus vaikka Planetfall 2 ja Mechwarrior, ovat täysin mielekästä pelattavaa, vaikkei niihin ikinä käyttäisi latiakaan.
Free-to-play on myös tehokas lääke piratismin haittojen lieventämiseen, varsinkin kehitysmaissa, joissa peleistä maksaminen otetaan lähinnä vitsinä. Kirsikkana kakun päällä free-to-play on myös pelastanut lukuisia mörppejä kuolemalta. En tiedä, onko se hyvä juttu.
Freeppareista on jo vakavaa ylitarjontaa. Steamissa ne ovat kuin epätoivoisia prostituoituja, jotka lupaavat maata ja taivasta ohikulkevalle pelaajalle. Kun niitä uskoo ja asentaa, seuraa häpeä ja katumus. Opiksi ja ojennukseksi kerron kolme tarinaa, joissa free-to-play onnistui viettelemään minut. Niiden ainoa yhteinen tekijä on Steam, tuo pc-pelaamisen yksinvaltias, sillä ilman sitä yhdelläkään näistä peleistä ei oli ollut saumaa.
Bonuksena nämä pelit ovat pahuuden multihuipentumaa: eivät vain free-to-play-pelejä, ne ovat Early Accessissa olevia free-to-play-pelejä!
NNirvi
Firefall
Red 5 Studios
Mörköjä mörppimässä
Firefallin olisin kylmästi ohittanut normiräpellyksenä, mutta Tuukka sanoi, että pari Pelit.filäistä on sanonut, että peli on aika jepa. Kyseessä on siis himoittu ”kaveri kertoi”-markkinointi. Tai Tuukka, mutta kuitenkin.
No, Tuukka epämääräisine lähteineen oli väärässä ja vaistoni oikeassa.
Maapallo on tuhoutunut ja ihmiskunnan rippeet taistelevat Chosen-nimisiä avaruushyökkääjiä vastaan. Peli lupailee AAA-tasoista massiiviräiskintää kiinnostavalla hahmonkehityksellä ja dynaamisilla tapahtumilla. Se siis kuulostaa jo lähtökohtaisesti pirun tylsältä. En henkilökohtaisesti kyntäisi free-to-play-peltoa räiskintäauralla, jollei siinä ole jotain tosi isoa koukkua, kuten tankkeja, mechoja tai valtavaa dynaamista taistelukenttää.
Toinen huono merkki oli, että tuijotan omaa selkääni. Kasuaalipelaajille suunnatut viritykset erottaa jo siitä, että niissä käytetään aina kolmatta persoonaa. Selitys on todennäköisesti niinkin yksinkertainen, että jollei pelihahmo näy ruudulla, sille ei saa myytyä kosmeettista virtuaalikamaa.
Lyhyen tutoriaalitaistelun jälkeen siirryn Copacabanan värikkääseen tukikohtaan, valitsen taisteluhaarniskan ja alan hölkätä kohti ensimmäistä tehtävää. Fiilikset ovat mörpit, sillä värit ovat räikeät ja peli näyttää jollain Unity Game Creatorilla kootulta rykäisyltä.
Räiskinnässä on adrenaliinivaje. En ymmärrä, miten Chosen voi olla uhka kenellekään, sillä alusta asti pistän niitä halki, poikki ja pinoon, ja koko Firefall-urani aikana vain pomot tuottivat edes kaukaista haastetta.
Sitten hölkkään takaisin palauttamaan tehtäväni. Jonka jälkeen hölkkään arvaatte jo varmaan tekemään mitä. Tehtävät ovat puhdasta mörppitasoa, mennään jonnekin, tehdään jotain perusjuttua (tapa y, kerää x) ja rakennetaan hahmoa. Ampuminen ja taistelu yleensäkin ovat keskinkertaisen haasteetonta ja innotonta. Lueskelin taistelun ohessa Hal Duncanin kirjaa Muste, enkä tiedä kumpi oli tylsempää. Löysin jotain kraftausasemia ja rakensin joitain yhdentekeviä juttua.
Jaksoin sisulla kolme tuntia, mutta pelihimoviisari ei värähtänyt kertaakaan. Firefall on juuri sitä perustason free-to-play-rähmää miltä se näyttikin.
Ei jatkoon.
Robocraft
Freejam
Taistelukuutioiden maailma
Robocraft nousi tutkalleni, koska poikani nauroi sitä pelatessaan. Naurava teini-ikäinen on para-normaali ilmiö, joka vaatii tutkimusta. Olisin toki itsekin löytänyt sen päivää myöhemmin, pelin saadessa 15 minuuttiaan kuuluisuutta Steamin etusivulla. Nimi vetoaa, sillä Minecraft ei vielä ole niin loppuun piiskattu hevosenraato, etteikö Craftiin päättyvä nimi herättäisi mielenkiintoa.
Jos peli pitäisi tuomita jo idean perusteella, niin Robocraft on voittaja jo syntyessään. Se on kuin World of Tanks, jossa tankit rakennetaan itse! Kuulostaa tosi hyvältä!
Liiankin hyvältä, koska käytännössä taisteluajoneuvojen runko rakennetaan pikku kuutioista. Tasojen kasvaessa voi avata erivärisiä ja yhä kestävämpiä kuutioita. Läpinäkyvistä kuutioista voi pykätä tuulilaseja, ilmeisesti ihan vain kosmeettisista syistä. Promokuvissa niistä on rakennettu kaikkea hienoa, mutta pelissä näkee samanlaisia yksinkertaisia, toisiaan muistuttavia vänkyröitä kuin lastentarhan legohuoneessa. No oli siellä pari hienoakin.
Rykelmä kuutioita kulkee huonosti, joten niihin pultataan kiinni pyöriä, suihkumoottoreita ja jonkinlaisia leijulevyjä. Enää ei puutu kuin aseistus, johon on tarjolla yhä paranevia piu piu -atomikonepistooleja. Pelaamisella avataan raidetykit ja plasmakanuunat, jotka vastaavat tykkiä (main gun) ja tykistöä. Lisäksi on erikoislaitteita, kuten kaatuneen rungon suoristimia, tutkia ja tutkajammereita. Jokainen komponentti syö CPU-pisteitä, eikä rungon kokonaismäärää saa ylittää. CPU-pisteet kasvavat, kun pelaaja levelöi ja ajoneuvo nousee tiereissä, kun siihen pulttaa yhä parempaa kamaa.
Suurin ongelma rakentelussa on, että palikkatyypin vaihtamiseksi pitää vaihtaa myös sivua. Rakentelu on vielä sen verran työlästä, että tyydyin lähinnä virittelemään perusmallia ja rakentamaan toisen, liitävän vaihtoehtomallin. Se oli täysi susi, joten keskityin taas perusmallin virittelyyn.
Kun rumaromu on koossa, sen arvo mitataan taistelukentällä.
Piu piu pau
Robocraftin taistelu on toimivaa mutta turhan vaatimatonta, sillä aseissa on visuaalista ja auraalista jytinää kuin hernepyssyssä. Kenttiä on muutama, mutta niiden maastot ovat hyvin saman oloisia, on aukeaa ja kanjonisokkeloa. Peruspelimuoto on simppeli tukikohdan valloitus. Riistomalli on sama kuin World of Tanksissa, eli pelaamallakin saa kaiken muun paitsi kosmeettiset lisät ja premium-vehkeet auki.
Pääidea on siinä, että hipareiden asemasta roboteista tuhoutuu niitä kuutioita. Vasta kun vehje on liikuntakyvytön, se itse tuhoutuu. Luonnollisesti pyörien ja muiden tuhoutuminen yhdistettynä fysiikan mallinnukseen saa aikaan emergenttiä tarinankerrontaa, siis YouTube-videoihin kelpaavaa hauskaa sekoilua.
Kauan sitten tajusin alle tunnissa, että tästä hassusta World of Tanksista tulee ihan varmasti jotain. Vastaavasti Robocraftista hävisi paras veto aika nopeasti, ja se jää luokkaan ”ihan hauska”. Siitä puuttuu oma selkeä koukku, pelkkä hauska vahingonmallinnus ei siihen riitä.
Koukutuskaan ei toimi kunnolla, koska avattava roina on vain vähän parempaa versiota edellisestä. Kun atomikonepistoolin korvaa seuraavalla, sen näkyvät erot edeltäjästään ovat niukat. Plasmakanuunoihin ja raidetykkeihin pääseminen vaatii sen verran pelaamista, että kyllästymispisteen voi saavuttaa ennen niiden avaamista.
Pelin yksinkertaisuudella ja väkivallattomuudella (sehän on kuin World of Lego Tanks) on toki se vaikutus, että peli on kuulemma suosittu lasten keskuudessa. Se kyllä selittäisi yleisen perseilyn ja taktiikan tajuamattomuuden.
Robocraftin idea on kyllä todella hyvä, ja pelinäkin se on vähintään kehityskelpoinen, joten arkistoin sen Steamin ”seuraa tätä” -listalleni.
Kromia roboihin ja bensaa räjähdyksiin, niin kyllä tästä hyvä tulee.
Nosgoth
Psyonix/Square Enix
AAA-, BBB- ja OOO-luokan pelaamista
Koska uskon onnellisiin loppuihin, paitsi hierojalla, neiti Kohtalo järjesti minulle sellaisen. Loppuhuipennuksen nimi on Nosgoth, ja siinä on vampyyreja.
Peli rekisteröityi tutkallani osittain ilmaisen viikonlopun (”Closed beta, pakko kokeilla!”) ja osittain nimensä ansiosta: Nosgoth, se on lyhyt, selkeä ja persoonallinen. Paskan F2P-pelin tunnistaa nimittäin usein jo nimestä. Niissä on iskusanoja tyyliin ”Battles of Ancient Empires And Civilizations” tai ”Modern Warheroes of Battlefield”.
Mielenkiintoinen grafiikka ja konsepti sekä tunnettu iso julkaisija houkuttelivat tutustumaan itse peliin. Vastakkain on kaksi nelihenkistä joukkuetta, ihmiset vastaan vampyyrit, raunioituneen Nosgothin kaduilla ja katoilla, ilahduttavan epäsymmetrisesti.
Gotham City Impostors yritti samaa tiimiräiskintävetoista peliliikettä, myös kunnon tuotantoarvoilla, mutta se kaatui perusvirheeseen eli kasuaalien kosimiseen mukahauskalla, turvakevyellä otteella. Nosgoth haisee todella, todella vähän free-to-play-peliltä, se tuoksuu peliltä, jossa silmille hyppivät Reaver-vampyyrit eivätkä ostokehotukset ja rahankerjuu. Rima on normaalikorkeudella, samalla tasolla kuin vaikka Left 4 Deadissa tai Team Fortress 2:ssa. Nosgothilla on jopa pyrkyä esports-piireihin, mutta sinne se voi olla liian mielenkiintoinen.
Nosgoth lähtee heti oikealla jalalla liikkeelle, koska se lainaa mytologiansa Legacy of Kain -pelisarjasta. Vaikken niitä ole koskaan pelannutkaan, jopa
minulla syntyy etäinen tunne siitä, että pelillä on historiaa.
Kuvassa hampaat on merkitty nuolilla
Matsiin kuuluu kaksi ottelua, yksi kummallakin puolella. Ottelu katkeaa joko 30 tapon tai 10 minuutin kohdalla. Koko matsin voittaja lasketaan kaikista tapoista, mikä on hyvä oivallus. Kenttiä on muutama, ja ne ovat hyviä sopien yhtä hyvin maahan sidotuille ihmisille kuin vertikaalisen skenen haltuun ottaville vampyyreille.
Ihmiset edustavat perinteisiä asepohjaisia ratkaisuja, ja vaikka fantasiamaailmassa ollaan, aseet ovat toiminnallisesti nykyaikaista tekniikkaa. Hunter luottaa sarjatulella ampuvaan, Alchemistin pääase on kranaattikivääri, suositulla Scoutilla on tietysti tehokas tarkkuuskiv... eiku jousi ja Prophet räiskii menemään tuplarevolvereilla. Aseella voi hätätilassa lähitaistella, mutta se on puukon tuomista miekkataisteluun. Aseista on tietysti erilaisia avattavia variantteja.
Ihmisiltä puuttuu varsinainen erikoishyökkäys, mutta heillä on myös kaksi erikoiskykyä. Esimerkiksi Hunterin aloituskyvyt ovat vampyyrin kahlitseva bola ja räjähtävät erikoisnuolet, Alchemistilla valokranaatti ja liekkivalli. Erikoiskyvyt ovat loputtomia, mutta niissä on cooldown.
Kun ammukset loppuvat tai hiparit ovat alhaalla, ihmiset suuntaavat lähimpään tankkauspisteeseen. Niistä ei montaa kertaa imetä terveyttä, ennen kuin ne ehtyvät. Vaan harvoin ehtiikään, sillä vampyyrit ovat kovia tappajia .
Vampyyrit luottavat pääasiassa lähitaisteluun, mikä onkin jokaisen perushyökkäys. Jotta kunnon ero ruokaan syntyy, jokainen vampyyri osaa kiivetä seiniä. Kaikki osaavat hyppiä, mutta vain Reaver loikata, ja perusloikan automaattinen tähtäysavustus auttaa luomaan illuusiota taitavasta tappajavampyyrista, joka iskee ihmisen maahan, ja sitten revitään lihaa. Kun korkean tornin huipulta leiskautin itseni noin puolen kentän matkan ihmispolon niskaan, Nosgoth oli jo myynyt itsensä.
Jos Reaver kuulostaa Left 4 Dead -lainalta, niin entäpä Tyrant? Se on raskasrakenteinen tankki, jonka peruserikoishyökkäys on ryntäys, jolloin tielle osuvat ihmiset lentävät mukkelis ja makkelis. Tilalle voi ostaa hyppytyrmäyshyökkäyksen tai tosi hauskan ihmisten nakkelun.
Vämppyyrit ovat salakavalia olentoja, todistaa Deceiver. Sen erikoishyökkäys on muuttua ihmiseksi, soluttautua hämmingin keskellä ihmisten joukkoon ja tehdä jotain ikävää. Mukavan erikoinen on myös Sentinel, lentävä vampyyri, joka nappaa uhrinsa mukaan ja tiputtaa korkealta. Sentinelin onneksi sen lentäminen on niin hyvin toteutettu, että se onnistuu jopa rähmäkäpälältä. Sentinelillä on myös hyviä lisäkykyjä, tiedustelusta pommitukseen. Maassa Sentinel on nelikon avuttomin.
Nosgoth on sikäli epätasapainossa, että näppituntumalta vampyyreilla on tapana voittaa. Lähitaistelussa kynsiä ei tarvitse välillä ladata, ja Sentineliä lukuun ottamatta joka vampyyrilla on hyvä, pakoonpääsyä avustava kyky: Reaverilla automaattinen väistely, Tyrantilla lisääntynyt vahingonkesto ja Deceiverilla kopioiden luominen. Sellainen puuttuu ihmisiltä kokonaan. Vampyyrit tervehtyvät kätevästi imaisemalla nujerretun ihmisen.
Ihmiset pärjäävät vain ja ainoastaan, kun he pelaavat tiiminä. Ja siksi onkin hyvä, että ottelun voittaja määrätään yhteenlasketuista tapoista.
Shut up and take my blood!
Nosgoth oli täysi yllätys, täysosumasta ei puutu kuin joku Team Deathmatchia kiehtovampi pelimuoto. Tällä hetkellä pelimuotona on Siege, jossa ihmiset yrittävät vallata kentältä neljä lippua, mutta käytännössä sekin menee deathmatchiksi.
Uhkakuvia Nosgothilla on kaksi. Tämän tyyppiset pelit keräävät väistämättä sitä kusipäistä pelaajakuntaa, joka vihaa jokaista, joka ei osaa kenttiä ulkoa ja hallitse täysin optimoitua pelihahmoaan. Nämä tarpeettomat ihmisjätteet itkevät raivokkaasti myös pelitasapainoa, josta voi pahimmillaan seurata, että kun vuorotellen hiotaan vampyyreiltä kulmahampaita ja ihmisiltä nuolenkärkiä, lopputulos on kuoliaaksi nerffattu peliparka. Se oli ikävää, koska pelissä on nyt letaliteetti juuri kohdallaan.
Eikä Nosgoth kaadu tosielämän vampyyreiden pahuuteen: koukutus on kunnossa ja rahastus hoidetaan hienovaraisesti. Aluksi on auki vain kaksi luokkaa per puoli, ja joka viiden tason välein saa poletin, jolla voi avata uuden luokan. Tai vinguttaa Visaa. Joka luokalle on paljon vaihtoehtoja aseisiin ja kykyihin, ja ne voi maksaa joko matseista tienattavalla kullalla tai rahalla ostettavilla riimukivillä. Ne voi halvalla vuokrata kolmeksi päiväksi tai viikoksi, tai sitten ostaa ihan pysyväksi, jälleen pelikullalla tai rahalla. Sama koskee perkkejä ja boostereita. Ainoa mihin tarvitsee oikeaa rahaa, ovat kosmeettiset jutut. Jollei halua näyttää Reino Rivivämppyriltä, niin oikeasti kivan näköisiä vaihtoehtoja löytyy.
Nosgoth iski heti. Jo ekan matsin jälkeen halusin jatkaa, ja mielelläni vingutin Visaa jatkaakseni pelaamista ilmaisviikonlopun jälkeenkin. Nosgoth on nimittäin suljetussa betassa, johon pääsee mukaan ostamalla muutamalla euron hintaisen Founder-paketin. Kenttiä ja pelihahmoja on luvassa lisääkin, mutta jo nyt Nosgoth on täysin pelattavaa kamaa.
Näin siis free-to-play kuuluu hoitaa. Ensin tehdään oikeasti hyvä, koukuttava peli. Sitten annetaan pelaajan päättää, maksaako hän persiillään vai kortillaan. Pikku lumihiutaleille voisi tietysti olla mahdollisuus näyttää erilaiselta kuin köyhät pelaajat. Kaikki ovat tyytyväisiä. Mutta eihän tässä tarvitse kuin määrätä joka hahmolle puolen tunnin rahalla ohitettava ”lepoaika” joka matsin jälkeen, niin taas oltaisiin vastenmielisyyden lähteillä.
Nosgoth palautti uskoni siihen, että ilmaisia lounaita on, ainakin jos pitää veripaltusta.
Nnirvi
