Kun metsästäjä saapuu paikalle, varjot luikkivat piiloon... minne?
Kirjailijat viettävät tylsää elämää pölyisissä kammioissaan, paitsi Gabriel Knight, joka pieksee Remingtonin näppäimiä suorastaan henkensä kaupalla. Mutta eipä hän mikään normitervo olekaan.
New Orleansissa riehuu mystinen murha-aalto, johon liittyy läheisesti alueen vahva voodookulttuuri. Kirjakauppaa pyörittävä Gabriel Knight haistaa rahaa ja päättää kirjoittaa aiheesta kirjan.
Oudot tapahtumat upottavat kynäniekkaa yhä syvemmälle voodooverkostoon ja pian vara-Vareksen oma henkiriepukin on vaarassa. Samalla menneisyys palaa kummittelemaan. Vanha verivelvoite on siirretty Knightin suvun viimeiselle, sillä New Orleansin tapahtumilla tuntuu olevan outo yhteys 1800-luvun alkuun ja Gabrielin painajaisiin.
Kolmesataa vuotta sitten New Orleansia ravistelivat oudot murhat, joihin paikalliset hakivat apua Euroopasta asti. Paikalle saapui yliluonnollisia tapahtumia työkseen ratkova grimm tai siis Schattenjäger, Varjometsästäjä.
Gabriel Knightin tarinallinen faktametelisoppa vetää hetkessä syövereihinsä. Käsikirjoitus kiusoittelee antamalla liekaa juuri sopivasti, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Pelin kynäilleellä Jane Jensenillä on poikkeuksellisen upea taito yhdistellä faktaa fiktioon.
Kahden genren liitto on siivittänyt erästä jäljittelijää bestseller-listojen piikkipaikoille, mutta Dan Brownin opusten yksiulotteisista karikatyyreista poiketen Jensenin käsikirjoituksessa hahmotkin loistavat. Gabriel Knight on rakastettava kusipää, joka kasvaa pelin aikana kukasta kukkaan liihottelevasta egoistista oikeaksi aikuiseksi.
Tarina toimii hienosti myös osana pelimekaniikkaa. Eräs juonenkuljetuksen suurimmista ansioista on vuorokausiksi pätkitty rakenne, joka onnistuneesti jakaa pelin dynaamisiksi palasiksi. Jokaisella pelipäivällä on selkeä tarkoituksensa, joten varsinaista harhailua ei ole kuin satunnaisesti.
Myös jännitysmomentti kasvaa pelipäivä päivältä. Vaikka Gabriel Knight on kaukana varsinaisesta kauhupelistä, etenkin viimeisten pelipäivien aikana tunnelmaa voi leikata tylsemmälläkin rituaaliveitsellä.
Hyvät, pahat ja rumat
Graafisesti varjometsästäjä jahtaa piruja kaksijakoisissa tunnelmissa. Käsin piirretyt, korkean tarkkuuden taustat ovat komeaa katsottavaa, niissä liikuskelevat polygonirautakanget eivät niinkään. Suoraan Cognitionin teknologian päälle rakennettu peli on kyllästetty kolhoilla monikulmiohiihtäjillä, jotka liikkuvat paikasta toiseen Kurikan karpaasin ottein. Keskusteluja varten ruutuun nostetaan naamat, jotka ovat onneksi eläväisempiä kuin pelihahmot.
Graafinen ulkoasu on selkeä pettymys, mutta sen kanssa pystyy elämään. Mainiosti hoidettu ääninäyttely sentään puhaltaa pelihahmoihin riittävästi sielunkorviketta. Valitettavasti musiikkiraita menee metsään niin, että hirviaitaa kaatuu.
Etenkin New Orleansin poliisiasemalla raikaava tilutus kuulostaa kauhealta midivehkeillä soitetulta pillihumpalta. Jossain muussa pelissä onnettoman musiikkivalikoiman kanssa pystyisi elämään, mutta Gabrielin kauhuteemoilla maustettu trilleri kokee kolauksen, kun musiikki tuhoaa tunnelmaa, jota käsikirjoitus rakentaa.
Kiinnitän todella harvoin peleissä huomiota äänimaisemaan, mutta taustamusiikki sai hetken korvakidutuksen jälkeen lähtöpassit.
Aatteleppa ite
Seikkailupeleissä tarina ja tekniikka ovat vain puolet paketista, sillä makeinta särvintä on pulmailu. Gabriel Knight tarjoaa todella edustavan ja ennen kaikkea loogisen pähkinäosaston, jota saa nakerrettua maalaisjärjelläkin.
Ainoastaan neljäntenä pelipäivänä eteen mätkähtävä kaappikellopähkinä on sen tason pulma, että vihjeitä on kaiveltava tietoverkosta. Perustelut toki löytyvät itse pelistä, mutta ne ovat niin hämärät, ettei niihin välttämättä törmää kuin vahingossa.
Uusavuttomia varten mukaan on ympätty vinkkitoiminto. Kaksitasoinen ajatusavustin tökkii ensin oikeaan suuntaan, mutta jos ei raksuta, sitten ratkaisu väännetään Eiffel-tornista. Näin loogisten pulmien kanssa paniikkinappia tarvitaan harvoin. Vihjeiden välillä on lyhyt aikasakko, joka ainakin teoriassa kannustaa ajattelemaan asioita itse.
Muihin lajitovereihinsa verrattuna Gabriel kärsii melkoisesta puheripulista. Hyvin kirjoitettua vuoropuhelua on todella paljon, joten tärkeät asiat on korostettu keltaisella tekstillä. Mainiosti käsikirjoitettua ja ääninäyteltyä dialogia kuuntelee mielellään, mutta ratkaisu vetää mutkia suoriksi juuri sopivista paikoista. Samalla se myös nakertaa keksimisen riemua samaan tapaan kuin vihjetoimintokin.
Jälkeläisten synnit
Piruntorjuntaseikkailun lopputekstien jälkeen tunnelmat ovat kaksijakoiset. Tarina ja pelimekaniikka on hoidettu suorastaan esimerkillisesti, mutta teknisen toteutuksen pistesaalis on kuin Suomen euroviisusuoritus ennen ja jälkeen Lordin.
Phoenix Onlinen aikaisemmissa tuotoksissa kotikutoisuus oli helpompi antaa anteeksi, mutta nyt pienellä tiimillä on liian suuret saappaat täytettävänään. 20-vuotiaan pelilegendan henkiinherätys ei ole mikään pikkujopi. Odotin Gabriel Knightin modernisaatiolta paljon enemmän.
Audiovisuaalinen rosoisuus ei tätä laivaa upota, mutta toivoa sopii, että pelisarjan mahdollinen neljäs osa tehtäisiin tyystin toisilla työkaluilla. Kulmikkaasti liikkuvien polygonihahmojen kanssa pystyy vielä elämään, mutta kerrassaan karmaiseva taustamusiikki nakertaa todella ison loven tunnelmaan.
Kitinä hukkuu riemunhuutoihin, sillä Gabriel Knightin ylösnousemus on kuitenkin tymäkkä paketti, joka valaa varomattoman pelaajan jalkoihin kerronnalliset betonisaappaat ja tiputtaa tunnelmoinnin merenpohjaan.
Rakas pelivanhus olisi vain ansainnut näyttävämmän paluukonsertin. Nyt mikki suhisee ja spottivalot vilkkuvat, onneksi itse esityksen sisältöön tällaiset ulkokultaiset kuprut eivät vaikuta mitenkään.
Ikäloppu peliveteraani Gabriel Knight jaksaa painaa menemään vielä kaksikymppisenäkin.
Juho Kuorikoski
Gabriel Knight: Sins of the Fathers 20th Anniversary Edition
http://www.gabrielknight20th.com/
Pinkerton Road/Phoenix Online
PC, Saatavilla: Mac, tulossa: iOS
Minimi: 2,0 GHz prosessori, DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain 512 Mt tekstuurimuistilla, 2 Gt RAM, 4 Gt kiintolevytilaa, Windows XP
Testattu: Intel Core i7 3550K, 8 Gt RAM, GeForce GTX660 1,5 Gt RAM, Windows 8.
Ikäraja: 18
Varjojääkärin pahin vihollinen on tällä kertaa indie-henkinen teknologiademoni.
Sama kaiku on askelten, kyllä vaistoni tuntee sen
Ensimmäinen Gabriel Knight on yksi kaikkien aikojen seikkailupeleistä. Ilmestyskirjan petoja jahtaavan Varjometsästäjän debyytti oli 20 vuotta sitten aivan tolkuttoman upea peli.
Rohkenen väittää, että kyseessä oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen episodipeli, sillä vuorokausiksi pätkitty kerrontarakenne on siirtynyt liki sellaisenaan Walking Deadiin ja muihin nykyseikkailuihin.
Uudistetut Monkey Islandit jäivät ehkä LucasArtsin joutsenlauluiksi, mutta päivitetyllä grafiikalla ehostetut seikkailupelivanhukset sytyttivät kaipuun Sierran klassikkopelien paluulle.
Toisinaan toiveet toteutuvat, kun ehostettu Gabriel Knight palaa varjoista ihastuttamaan kokonaan uutta pelaajasukupolvea. Isien syntilista on puhdas, mutta jälkipolvella on toinen ääni kellossa.
Tarina toimii edelleen pirun hyvin, sitä kehtaa surutta suositella kaikille niille, joilta alkuperäinen mestariteos on jäänyt väliin. Meille alkuperäisteoksen ystäville tilanne on hieman toinen, sillä varjojääkärin pahin vihollinen on nykyteknologia.
Kahden kokonaisen vuosikymmenen aikana peleissä on tapahtunut paljon. Alkuperäisen Gabriel Knightin matalan tarkkuuden pikseligrafiikka on vaihdettu polygoneihin vastaamaan uuden aikakauden vaatimuksia.
Vanha konsti on usein parempi kuin monikulmiopussillinen uusia, sillä graafisesti kasvojenkohotus jää kirkkaasti kantaisänsä jalkoihin. Grafiikka ei tee peliä kuin codi-jonneille, mutta kankeasti etenevät palikkahahmot eivät sovi pelin tunnelmaan.
Minun haavekuvissani uusittu Gabriel Knight olisi tehty kokonaan pikseligrafiikasta, mutta vuosikymmenien saatossa kasvanut oletusresoluutio olisi napattu hyötykäyttöön. Tex Murphy tajusi modernisoida oman teknologiansa, sääli ettei Gabriel hoksannut samaa.
Myös musiikkiraita on uusittu: orkesteri soittaa nyt vanhat midibiisit. Osa uusmusiikista on muikeaa kuunneltavaa, mutta karkeasti ottaen puolet renkutuksista vesittävät tunnelman liki kokonaan. Tarvetta olisi ollut uusille sävellyksille, sillä elokuvamaiseen toteutukseen ysärirenkutus ei sovi millään. Tyylivirhe on suorastaan käsittämätön ja en ymmärrä, miten tällaista audiosaastetta on voinut päätyä lopulliseen tuotteeseen.
Pelin rakennetta on siivottu maltillisesti. Muutamat pulmat ovat vaihtaneet paikkaansa ja pientä hienosäätöä on tehty sinne tänne. Lokakuun lehden jutussa mainittu isoäidin kellopuzzle löytyi pari päivää myöhemmin, mikä onkin selkein muutos alkuperäispeliin verrattuna.
Toivoin salaa, että Kaapo ei sortuisi nykypelleilyyn, mutta massoja varten peliin on ympätty liuta helpotuksia. Vinkkitoiminto ja vuoropuhelun avainsanojen korostaminen toki tekevät matkasta virtaviivaisen, mutta samalla pesuveden mukana menee todella paljon upeasti käsikirjoitettua ja hyvin ääninäyteltyä dialogia.
Peliin voisi päivitysten yhteydessä lisätä old school -vaikeustason, joka poistaisi käytöstä tällaiset nykyajan hömpötykset. Silloin lankapuhelimien aikaan ratkaisut piti keksiä itse tai odottaa seuraavaa Pelit-lehteä ja sen legendaarista vinkkipalstaa.
Alkuperäispelin ystäville on tungettu mukaan jos jonkinlaista konseptitaidetta ja haastattelumateriaalia, mutta Apinasaarista tuttu, orkkispelin kanssa identtinen retronäkymä puuttuu kokonaan. On hieman eri asia vertailla teknistä toteutusta tihrustamalla postimerkin kokoista kuvakaappausta alkuperäispelistä sen sijaan, että nappia painamalla voisi tehdä oikean aikamatkan VGA-grafiikan aikakaudelle.
Hypettyminen johtaa usein pettymiseen ja niin on osittain myös Gabrielin laita. Olin ehtinyt mielessäni rakentaa melkoiset haavekuvahimmelit uudelle kohtaamisellemme, mutta osa pilvilinnoista romahti.
20-vuotias seikkailupelien raskassarjalainen iskee edelleen pirun lujaa, mutta mestari on puettu rääsyihin. Arvostelussa ei ole nostalgiabonusta, joten jokainen esikuvapelin fani voi huoletta ympätä pistepottiin kymmenen lisäpointsia.
80
