Homefront: The Revolution - Koreasti rapakkoon

Julkaistu: 10.2.2017
Kirjoittaja: Marko Mäkinen

Julkaisulimbon vangiksi jääneelle kakkos-Homefrontille ei lisätovi työleirillä olisi ollut yhtään pahitteeksi.

Muistatko, kun Pohjois-Korea valtasi Yhdysvallat? En minäkään, sillä THQ:n julkaisema, parjattu ykkös-Homefront lensi tutkani alta. Divisioona-krapulassa rypiessäni sen vallankumouksellinen jälkeläinen herätti kiinnostukseni. Vallattu Amerikka ei ole teemana puhki kulunut, joten tarinassa on potentiaalia vaikka mihin.

Lopulta Dambuster Studiosille päätynyt Home-front kakkonen on sitkeä peli. Sitä on viisi vuotta nakeltu niin, että jopa 3D Realmsin entiset työntekijät tuntevat sääliä.

**Jätökset osuvat tuulettimeen heti alkumetreillä.**

Toverillista avunantoa

Premissi on lupaava: Entä jos pohjoisempi Koreoista olisikin se edistyneempi? Kahdenkymmenen vuoden ajan teknologiaa virtasi reilun kansaintasavallan ”piijoesta” uudelle mantereelle niin älyluurien kuin asekalustonkin muodossa. Vuonna 2025, kun Jenkkilä on konkurssikypsä, korealaiset ykskaks pimensivät leijonanosan puolustuskalustosta kääntämällä virrat nollille. Tervetuloa, loistelias juche-aate! Avustustoimet muuttuivat, yllätys yllätys, täydelliseksi miehitykseksi.

Pari vuotta miehityksen alkamisesta vastarinta elää vahvasti itärannikolla, ja sankari törkätään suoraan Philadelphiaan, kahinoinnin keskipisteeseen. Vastarinnan karismaattinen nokkamies vangitaan, joten mies on saatava takaisin, keinoja kaihtamatta.

Isojen poikien mukaan ykkösosa tykkäsi pelata liiaksikin shokkiarvolla. Jälkeläinen aloittaa myös K18-leiman arvoisesti, mutta alkupään raakuuksien jälkeen sortuu nössöilyyn. Hyvin liikkeelle lähtevä stoori lässähtää muutenkin junnaamiseen, eikä väsyneitten kliseiden viljely ainakaan kasvata tarinan vetovoimaa. Piljoonaan kertaan nähtyihin päähenkilöihin ei synny oikein minkäänlaista tunnesidettä. Edes loppuratkaisu ei päräytä, muttei oksetakaan, onpahan vain liian varman päälle pelattu.

Mutta kehuakin voi: yleisesti ottaen miehityksen painostava fiilis on onnistuttu vangitsemaan hyvin.

**Vastarintatoiminta on vakavaa bisnestä.**

Kolmen kerroksen väkeä

Miehitetty Philadelphia on jaettu liikennevalotyyliin kolmeen alueeseen. Vihreät ovat viimeisen päälle linnoitettuja hallintoalueita, keltaiset partioituja asutuskeskuksia ja punaiset ovat täysiä sotatantereita. Vastarinta ponnistaa punaväristä ja aika ajoin soluttautuu myös seuraavalle tasolle. Kun puna-alueella lyijyä on jatkuvasti ilmassa, keskitytään vastaavasti astetta turvallisemmilla alueilla soluttautumiseen.

Alueet vallataan jokseenkin omavalintaisessa järjestyksessä pala palalta linnoituksilla ja etäpisteillä, jolloin vastarinnan kiiskillä on huomattavasti helpompi hengittää. Keltaisten alueiden vapautus toteutetaan nostattamalla väestön kapinahenki siihen pisteeseen, että kaduilla on täysi mellakkatila. Alkuun talonvaltaus on palkitsevaa touhua, mutta toisto tekee siitä pakkopullaa. Hyvänä vaihteluna tarjoiltavasta pienestä parkour- ja pulmanratkontakikkailusta tulee myös valitettavan usein vain päänsärkyä, kun eteneminen jumahtaa täydellisesti jonkun pikkudetaljin metsästykseen.

Miehittäjiltä piilottelu on hyvin toteutettu, ja se tuo vastarintatoimintaan mukavaa lisäsyvyyttä. Havaitun terroristin on parempi paeta paikalta, sillä lyijymyrkytys iskee helpoimmallakin vaikeusasteella nopeasti. Hälytysmittarin nollaantumista pystyy vauhdittamaan sinne tänne ripoteltujen roskisten ja bajamajojen avulla. Tekoäly toimii näissä tilanteissa vielä suht’ loogisesti, mutta auta armias, jos tulitaistelu alkaa. Aivottomat korealaiset jumittavat seiniin ja pyörivät paikallaan. Tai juoksevat jonossa lahdattaviksi, mutta se voi olla koulutustakin.

**Miehitetty Philadelphia on masentava paikka.**

**Sektorit vapautetaan tukikohta kerrallaan.**

Luovuutta, luovuutta

Aseita on vain kourallinen, mutta niiden muokkausmahdollisuuksia on sitten senkin edestä. Esimerkiksi pistooli muuttuu lennosta konepistooliksi tai pneumaattiseksi pyssyksi, taistelukivääristä taas saa viriteltyä jopa raketinheittimen. Nakeltavaksi löytyy molotov, putkipommi, hakkerointikranaatti sekä harhautukseen käytettäviä papattimattoja. Kaikki neljä pystyy pulttaamaan kiinni radio-ohjattavaan autoon. Todella luovaa sakkia vastarinnan propellihattuosastolla! Itse räimintä on toimivaa, muttei mitään mullistavaa.

Lisämassia taotaan juonitehtävien lisäksi tukikohtien korkkitauluilta löytyvillä pikkutehtävillä, tyyliin kuvaa kymmenen vihollissolttua tai tapa kymmenen vihollista polttopulloilla. Näiden lisäksi fyffeä saa arvorojua (aina purkkiruoasta prosessoreihin) keräämällä. Mukaan on tuupattu myös selkeästi pädin tateille suunniteltu hakkerointialipeli, joka menettää noin kolmannella kerralla viehätyksensä.

Vihollistyyppejä on puolisen tusinaa, plus vielä muutamat lentohärpäkkeet ja ajoneuvot. Perseilevää tekoälyä kompensoidaan sillä, että vihulaisia ilmeisesti syntyy loputtomasti jo lahdattujen tilalle. Mikään ei ole niin piristävää kuin perässä seuraava zeppeliini, yhdistettynä hetki sitten puhdistetulle pakoreitille spawnaaviin rivisolttuihin, vahvistettuna panssarivaunulla! Yhdistetään se itseään toistaviin alueisiin, niin saadaan aikaiseksi jäätävää turhautumista ja massiivisia kiroiluryöppyjä. En muista ihan hetkeen minkään pelin hatuttaneen ajoin näin reippaasti.

Graafinen ilme jättää ristiriitaisen jälkimaun. Etenkin henkilöhahmoihin, efekteihin ja pieniin yksityiskohtiin on panostettu, mutta yleisilmeeltään varsinkin punaiset sektorit ovat tasapaksua harmautta. Ja se suorituskyky, voi jösses. Suhteellisen tehokas pc:ni ei jaksanut teräväpiirtona pitää tasaista 60 ruutua sekunnissa millään, vaikkeivät asetukset ole likimainkaan tapissa. Välillä käytiin jopa alle kolmenkympin. Luulisi että CryEnginestä lähtee optimoinnilla paljon parempaa irti. Ongelmia, kuten esineiden raivostuttava mikronykiminen, onneksi korjattiin day one -päivityksessä. Vielä pahempia kauhutarinoita olen kuullut konsoleiden puolelta.

Efektit ja ääninäyttely ovat tasaista suorittamista, eivät ärsytä eivätkä säväytä. Musiikkiosastolla puikoissa on muun muassa GoldenEyen ja Crysis -sarjan taustat säveltänyt Graeme Norgate, joka ajoin loihtii mukavan tunnelmallista eeposta taisteluja ryydittämään. Harmittavasti miestä käytetään liian vähän, sillä musiikilliset kohokohdat ovat vähissä.

Moninpelissä on tarjolla vain yksi pelimuoto, maksimissaan neljän hengen kimpparäiskyttely. Mukana on vähän hahmonkehityselementtejä, sillä kaikki aloittavat perusvarusteilla ja -pyssyköillä, lisäkilkkeet ostetaan tehtävistä netottavilla masseilla. Tehtävien tahkoaminen kimpassa on teknisesti ihan toimivaa, mutta peliseuran suhteen ei ollut hirmuista tunkua. Stoorimoodin kylkeen olisi saanut pultata ihan rehellisen kimppaseikkailun, se olisi pelastanut jo paljon.

Homefront: The Revolutionissa on valtavasti potentiaalia, mutta se kaatuu epätasaisuuteensa ja puuduttavuuteensa. Peliä työstettiin viisi vuotta, joten puoli tai koko vuosi lisähiontaa tuskin olisi tuntunut missään. Nykykunnossaan se ottaa turpaan Divisionilta ja muilta kilpailijoiltaan rumin lukemin lähes joka osa-alueella.

Suuri sääli, sillä vastarintaan nouseminen oli ajoin jopa yllättävän hauskaa ja pelin idea saa minut katsomaan epäluuloisena Kiinassa valmistettua kodin elektroniikkaani.