Jack-niminen epäonnistunut salakuljettaja-merikapteeni pelin päähenkilönä herättää varmasti epäilyksiä, mutta pelko pois. Jack Keane kutsuu pelaajan seikkailuun Intian valtamerelle kolonialismin ihastuttavana aikana. Tarjolla on runsasta väriloistoa ja hersyvää dialogia. Ja teetä. Aika hel… no, paljon teetä.
Tutustumisretki Jackin ihmeelliseen maailmaan alkaa, kun sankari on juuri saamassa velkojiltaan turpaan Big Benin kellotornissa. Pian selviää, että Jack on lisäksi orpo ja että hänen menneisyyteensä liittyy jokin arvoitus. Voi että, ajattelin, eikö kliseillä ole mitään rajaa? Seikkailun murahtaessa käyntiin epäilykseni haihtuivat vesihöyrynä ilmaan. Monet kliseistäkin osoittautuivat tarkoituksenmukaisiksi.
Seitsemän meren surkimus
Brittiläisen imperiumin salaisen palvelun mies yhyttää Jackin, kun Jack on keplotellut itsensä Big Benistä. Agentti tarjoaa sankarille ja hänen miehistölleen melkoista rahasummaa, jos he kuljettavat salaisen agentin Intiassa sijaitsevalle Hammassaarelle. Helppo keikka, paljon rahaa, ajattelee Jack ja suostuu hommaan. Paitsi ettei ole. Vastassa on nimittäin koko maailman teemonopolia havitteleva hullu tohtori T, epäilyttävä kaunotar Amanda ja ”apuna” salaisen palvelun huippumies Montgomery… Niin, ja tietysti Jackin arvoituksellinen syntyperä tuntuu jotenkin liittyvän tähän kaikkeen.
Jack Keane yrittää olla hauska peli. Pelintekijät ovat selkeästi pelanneet Apinasaaria, Maniac Mansionia ja muita verbaalihuumorin klassikkoja, ja vaikka välillä mennään pahasti metsään, vitsien onnistumisprosentti on yllättävän hyvä. Silmäni sojottivat hämmästyksestä soikeana nähdessäni yläluokkaisen ja ylimielisen brittiagentti Montgomeryn vahingossa täräyttävän kokonaisen luostarin ilmaan kokeillessaan työkalujensa toimivuutta. Hurraa! Sen jälkeen olin myyty. Takuuvarmasti pelin huumori ei iske kaikkiin samalla tavalla.
Jackissa on se jokin
Seikkailupuoli on myös kunnossa. Ongelmat vaihtelevat helpoista kohtuullisen pulmallisiin ja niiden taso tuntui vain nousevan pelin edetessä. Ongelmien luonne muuttuu järkevistä lähes täysin absurdeihin, mutta missään vaiheessa peli ei jumitu liian pitkäksi aikaa samaan kohtaan. Väriloisto on komeaa, eivätkä graafikot ole pihtailleet paletin kanssa: viidakko hohtaa smaradginvihreänä, ja kasvit juhlivat violetin, roosan ja indigonsinisen väreissä. Kyllä kelpaa kuulkaa katsella. Musiikki vaihtuu riittävän usein ja sitä on rauhallisista taustalurituksista Indiana Jones -henkiseen seikkailufiilistelyyn.
Pelin ehdottomasti suurin miinus on ääninäyttely, joka vaihtelee keskitasosta melko kauheaan. Tohtori T:n karmeaa hullun proffan kaakatusta lukuun ottamatta keskeisimpien henkilöiden näyttely on onneksi sitä parempaa tasoa, joten ääniä ei tarvitse ottaa päältä dialogeja kuunnellessa. Lisäksi Hammassaaren alkuperäisasukkaiden ”Practical English, Abu” -englanti kirvoitti hyviä muistoja suomalaisen sketsiviihteen huipulta.
Käyttöliittymä on hyvin perinteinen, joskin se on viritetty huippuunsa. Hiiren vasemmalla namiskalla katsellaan esineitä ja kuljetaan ruudulla, oikealla taas käytetään esineitä. Pikseliongelmia ei varsinaisesti ole, vaikka välillä kaiken väriloiston seasta onkin vaikea löytää esineitä. Uskoin ajan jo ajaneen Jack Keanen kaltaisten pelien ohi, mutta näköjään olin väärässä. Vaikka pelin älyvapaa tarina on ihan kiva, se ei aivan kanna loppuun asti. Onneksi irtovitsit, hyvät pulmat ja virkistävät peliympäristöt pitävät menon raikkaana.
Viidentoista tunnin pelin jälkeen olin selvästi ihan pelin loppuvaiheessa, eikä sinä aikana ärräpäitä lennellyt. Kavereiden mielestä tosin kiroilen liian vähän, joten ehkä se ei vielä todista mitään. Parempi argumentti onkin se, että Jackin menossa on jotain siitä samasta hohdosta, joka aikoinaan teki koko seikkailupeligenrestä niin suositun.
Vaikka Jack Keane on monelta osin kunnianosoitus vanhoille mestareille, sillä on enemmän kuin riittävästi omia ansioita ollakseen erinomainen peli. Peli on kotimaassaan, eli nykyseikkailupelien luvatussa maassa Saksassa, kerännyt kehuvia arvioita ja on myös ehdolla vuoden parhaaksi saksalaispeliksi. En yhtään ihmettele.
88
