Niin täynnä reaaliaikaisia kevytstrategioita kuin olenkin, War of the Worlds onnistui aihevalinnallaan sytyttämään himmeän kiinnostuksen kipinän. 1800-luvun vanha kunnon Englanti vastaan marsilaiset valloittajat ei ole aivan puhkikaluttu idea. Vaan suuri oli itku ja poru, kun peli kaatoi kipinän päälle saavillisen vettä.
Harvoin nähty ajankohta ei ole pelin ainoa uusi idea. Niin sanottujen reaaliaikastrategioiden valtavirrasta poiketen War of the Worlds on ihan oikeasti sekä strategiapeli että reaaliaikainen. Valmiiksi purkitettujen taktisen tason tehtävien selvittämisen sijaan pelaajan pitää huolehtia koko sodan kulusta, raaka-aineiden saannista, yksiköiden tuotannosta ja siirtämisestä rintamalle, tutkimustyöstä ja vielä siitä tavallisesta taistelutoiminnastakin.
Aika matelee pelin kuluessa eteenpäin todelliseen tahtiinsa ja koko ajan, puuhastelipa pelaaja sitten taktisen tai strategisen tason asioiden parissa. Tempoa voi onneksi nopeuttaa, sillä toisin kuin genren peleissä normaalisti, uusien yksiköiden varustaminen kestää viikkokausia. 1800-luvun liikenneyhteyksillä niitä ei myöskään siirrellä valtakunnan päästä toiseen muutamassa tunnissa.
Osapuolten erottamisessa toisistaan lienee tehty uusi ennätys. Molemmat halajavat eri raaka-aineita: maan asukkaat perinteisesti rautaa, öljyä ja hiiltä, marsilaiset kuparia, raskaita alkuaineita sekä hilpeänä lisänä ihmisverta. Yksiköt nyt eivät mullistavasti eroa, mutta muukalaiset ovat monin verroin ihmisiä kovempia yksikköä kohti. Yksikään grafiikanpala ei ole molemmille sama, ei menuissa, ei taustoissa, ei missään. Marsilaiset jopa näkevät maaston vihreänä kuin infrapunakamerassa. Eroja on oikeastaan vähän liikaakin, esimerkiksi kamppailu raaka-aineista latistuu, kun viholliselta vallattu rautakaivosalue ei välttämättä vaikutakaan heidän tuotantoonsa tipan vertaa.
Käyttöliittymä on muuten kelvollinen, mutta yksi paha lapsus siinä on tehty. Vaikka suurin osa pelistä pyörii strategisen kartan ympärillä, täytyy rakentamiskäskyt käydä antamassa kunkin alueen taktisella kartalla. Toisaalta tämä on ihan ymmärrettävää, mahdollistaahan se tehtaiden ja muiden rakennusten sijoittelun puolustuksellisesti parhaisiin paikkoihin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että puolet peliajasta kuluu karttojen latautumista odotellessa.
Aikaa kuluu muutenkin, sillä vähänkään suuremmissa taisteluissa peli on julmetun hidas. Jos 300 megahertsin K6-2 hyytyy, voi kuvitella, millaista peli on peruspentiumilla. Tavalliset muutaman yksikön kamppailut sujuvat kyllä kiitettävän liukkaasti.
Vuosisadat vinksallaan
Jos War of the Worlds olisi pitänyt arvostella vain audiovisuaalisena taidonnäytteenä, olisi arvosana ilman muuta alkanut yhdeksällä. Grafiikka on kauttaaltaan hienoa niin paikallaan ollessaan kuin liikkeessäkin. Yksiköt ja rakennukset ovat totalannihilationaalisia vektorivehkeitä ja kauniisti kumpuileva maasto hakee vertaistaan strategiapelien joukossa _ yllättäen se tuo ensimmäisenä mieleen Close Combat 2:n, vaikka näkökulma onkin viistompi. Reaaliaikaisuus on otettu grafiikassakin huomioon, joten näkymät vaihtelevat vuorokaudenajan mukaan. Yötaisteluissa ajoneuvojen valonheittimet, aseiden suuliekit ja räjähdykset luovat mainion tunnelman.
Koska peli perustuu Jeff Waynen musiikkiteokseen, pauhaavat pelissä Waynen klassikkokappaleet, joista tunnetuin lienee The Eve of the War. Ääniefektit ovat melko keskinkertaisia, mutta täyttävät tehtävänsä.
Niin grafiikkaa kuin musiikkiakin vaivaa kuitenkin yksi ongelma: niistä ei juuri mitenkään käy ilmi, että peli sijoittuu sadan vuoden taakse. Kaikki ihmisten rakennukset ja ajoneuvot voitaisiin siirtää Command & Conqueriin ilman minkäänlaista tyylirikkoa, eivätkä Jeff Waynen sinänsä hienot sävellykset nekään viktoriaanista ilmapiiriä luo. Jos pelin hauskin jippo on viedä reaaliaikastrategia 1800-luvulle, miksi ihmeessä se on ryssitty geneerisellä yleisilmeellä?
Päälle päätteeksi yksiköissäkin on otettu kolossaalisia vapauksia historian suhteen. Marsilaisilla nyt on totta kai jos jonkinlaista teknologiaa, mutta brittiarmeijakin huristelee vuonna 1898 panssariautoilla ja kuormureilla ja suunnittelee täyttä päätä ilmavoimia. Jalkaväkeä ei pelissä ole ollenkaan. Ah, miten olisinkaan halunnut käydä muukalaisia vastaan buurisodan yksiköillä ja taktiikoilla!
War of the Worlds kuuluu niihin peleihin, joista olisi totisesti voinut tulla jotain, jos suunnittelutyö olisi viety loppuun asti. Nyt hyvä perusidea on pilattu parilla ajattelemattomuudella ja Command & Conquer -kloonien peruskliseillä, ja taas on maailmassa yksi jonnin joutava peli lisää.
72
